Yliopistolla elää edelleenkin objektiivisen tieteen ihanne. Tieteentekijä katsoisi asioita puolueettomasti ilman poliittisia pyrkimyksiä tai ideologioita, jotka vaikuttaisivat hänen tutkimukseensa. Kuitenkin moninaiset intressit ohjaavat meidän kaikkea toimintaamme. Jo kysymyksen asettaminen ja aiheen valitseminen ovat poliittisia valintoja, jotka kohdistavat katseemme tiettyyn näkökulmaan. Miksi tutkimuksen poliittisuutta pelätään niin paljon?
Helsingin yliopiston naistutkimus vaihtoi nimensä viime syksynä sukupuolentutkimukseksi. Ajatus tietystä neutraaliuden ihanteesta kuuluu nimessä. Niin kuin naistutkimus sukupuolentutkimuskin antaa kuvan tutkimuksesta, jolla on selkeä määriteltävissä oleva objekti ”sukupuoli”. En näe, että sukupuolentutkimusnimenä olisi mitenkään tasa-arvoisempi kuin naistutkimus: vieläkin siihen liittyy ajatus todella olemassaolevasta kaksijakoisesta sukupuolijärjestelmästä ja se jättää pois seksuaalisuuden tutkimuksen kokonaan tai sitten sisältää ajatuksen siitä, että seksuaalisuus liittyisi aina sukupuoleen.
Entä jos sukupuolentutkimus olisikin nimeltään feministinen tutkimus? Syntyisikö tästä viimeistään ajatus ideologisesta tutkimuksesta, joka olisi kiinnittynyt johonkin poliittiseen liikkeeseen (niin kuin eräällä kyseisen oppiaineen kurssilla syntyneessä keskustelussa kritisoitiin feminismi-termin käyttöä) ? Ja olisiko se nyt niin hirveän pelottavaa?
Tietenkin feminismi-termissä on omat ongelmansa, koska sen historiallinen tausta liittyy niin voimakkaasti nimenomaan naisten emansipatorisiin pyrkimyksiin ja naisliikkeen historiaan, joka on ainakin osittain rakentunut ajatukselle naisista luonnollisena ja yhtenäisenä ryhmänä. Välillä yliopistolla tuntuu kuitenkin, ettei olisi yhtään pahitteeksi huomauttaa, että tutkimus on ideologista. Se, että ylipäänsä nostaa sukupuolen kysymykseksi tutkimuksessaan, on poliittista; se liittyy aina tiettyyn ideologiseen taustaan ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Kaikki tutkimus luo tietynlaista tapaa ajatella asioita, nostaa tiettyjä asioita olennaisiksi ja luo siten myös tietynlaista kuvaa yhteiskunnallisesta todellisuudesta.
Tarvitaan tutkimusta, joka ei salaa intressejään, ja väitä tutkivansa totuutta epäpoliittisesti. Tarvitaan kriittistä tutkimusta, joka voisi täysin avoimesti suuntautua yhteiskuntaan ja olla hyödyksi poliittisille kamppailuille. Niin kauan kuin me korostamme tutkimuksen neutraaliutta, epäpoliittisuutta ja objektiivisuutta, me myös kätkemme toisenlaisen ajattelun vaihtoehdot. Erimielisyydet tieteen sisällä muuttuvat auktoriteettien keskinäisiksi kiistoiksi ja koulukuntien valtakamppailuiksi. Silloin erimielisyyksien poliittisuus katoaa. Emme enää keskustelekaan siitä, että millaista yhteiskuntaa ja ajattelua tekemämme tutkimus rakentaa.
Harhautuneita ajatuksia 
Hyvä kirjoitus. Tuntuu niin peruskamalta, tämä että tunnustetaan poliittisuus ja ideologisuus, ettei niiden yläpuolelle, ohi, sivuitse pääse. Mutta kun ei, ei yliopistolla. Objektiivisuuden ihanne on ihan kummalla tasolla. (Käsitehän on kuitenkin järkevä ja käyttökelpoinen, rajallisessa merkityksessä.)
Kuten kirjoitat, ongelma ei ole ideologisuus, vaan sen salailu ja pakoilu. Sen sijaan poliittisuuden ja intressien julkituominen asettaa tutkimuksen kontekstiin, eikä sitä tulisi pelätä.
Kommentoin yliopiston tutkimuksen ja opetuksen ”epäpoliittisuutta” omien kokemusteni perusteella. Aluksi lyhyesti tuosta sukupuolentutkimus nimikkeestä. Mietin, että kuinka siinä kuuluu ” ajatus todella olemassaolevasta kaksijakoisesta sukupuolijärjestelmästä”? Muusta olen aivan samaa mieltä. Kenties sukupuolen voisi laittaa lainausmerkkeihin nimestä tai sitten nimi voisi olla pitkähkö ”sukupuolten ja seksuaalisuuksien tutkimus” tms.
Muuten tämä kirjoitus käsittelee juuri sitä mitä olen tämän opiskeluvuoden aikana tuskaillut: ”Tarvitaan tutkimusta, joka ei salaa intressejään, ja väitä tutkivansa totuutta epäpoliittisesti.” Epäilemättä tarkoitat tällä tutkimuksen lisäksi opetusta ja niitä ideaaleja, joiden mukaan meidän opiskelijoina oletetaan harjoittelevan tieteellisen tekstin tuottamista. Näkemykseni omalta suppealta tietämykseni alalta on, että kriittistä tutkimusta (tässä tarkoitan siis ideologisten lähtökohtien avointa myöntämistä) tehdään jonkin verran suomessakin, mutta sitä opetetaan sitäkin vähemmän. Itse olen tätä ”ideologiasta vapaata” opetusta havainnollistanut humanistisen puolella melkein kurssista toiseen, erityisesti erinäisillä taiteiden tutkimuksen kursseilla.
Kummallista kirjallisuuden-, elokuvan- ja teatterintutkimuksen (ja lista toki jatkuisi) opetuksessa on, että tutkimuksen ideologisia lähtökohtia ei tunnuta juuri lainkaan tuovan esiin. Erityisesti taiteiden tutkimuksessa, johon sisältyy huomattavasti enemmän tulkintaa kuin luonnontieteissä, tutkija joutuu tulkitsemaan aineistoaan hyvinkin luovasti. Sen jälkeen kuitenkin jollain taikatempulla tuotetusta tekstistä suodatetaan kaikki subjektiivinen pois ja jäljelle jää täysin objektiivinen eli epäpoliittinen totuus tutkimuksen kohteesta. On lähes ihme ettei meille suorastaan uskotella, että tutkimuksen kohde valitsee tutkijan eikä suinkaan tutkija subjektiivisesti rajaa kohdettaan.
Yleistendenssi tuntuu siis olevan, että tutkimuksen ja opetuksen poliittisuus kielletään. Tähän ei kuitenkaan reagoida tuomalla poliittisuus esiin ja kieltämällä se vaan asiasta usein yksinkertaisesti vaietaan. Opetuksessa ja merkittävässä osassa tutkimusta tunnutaan noudattavan ideologian suhteen pikkulapsen logiikkaa: laittaessaan silmät kiinni lapsi uskoo, että hänen aiemmin näkemänsä asia ei ole olemassa kun hän ei näe sitä.
Olen samaa mieltä edellisen kommentoijan kanssa, että aiheen mistä kirjoitat pitäisi olla peruskauraa. Valitettavasti asia ei ole näin. Siksi on hyvä, että joku kirjoittaa asiasta ja tuo yliopiston tutkimuksen ja opetuksen (ja koulutuksen!) poliittisia lähtökohtia esiin.
Itse, kun ole lääketieteellisen koulutuksen läpikäynyt, voin sanoa että tämä tieteellisen objektiivisuuden, perfektionistinen ja patriarkaalisen hierarkinen kulttuuri tiedekunnassani oli minulle todella ahdistava kokemus. On hienoa lukea humanistisen lääketieteen osaajia kuten Rita Charonia ja Rachel Naomi Remeniä, ja tajuta oma tyhmyys nyt jälkikäteen. Oikeastaan vasta nyt viisikymppisenä olen vihdoin vapautunut käyttämään omia aivojani, mikä tuntuu äärimmäisen hyvältä. Fredrik Svaeaus on muuten kirjoittanut erinomaisen kirjan ”Tabletter för tjänsliga själar”, joka aika mukavasti paljastaa länsimaisen lääketieteen piilossa olevia vaikuttimia. Ei sen puoleen, tiedän myös runsaasti työhönsä paneutuvia, empaattisia lääkäreitä ja hammaslääkäreitä, mutta he tuskin ovat löytäneet tunnetaitojaan lääketieteellisestä tiedekunnasta. Mutta, toisaalta, jospa ajat ovat muuttuneet minun opiskeluajoiltani?
Kaikki tutkimus on oletusarvoisesti subjektiivisten lähtökohtien sanelemaa, siitä tuskin tarvitsee kiistellä. Sen sijaan se opiskelija, joka missään vaiheessa kuvittelee, että yliopistossa (tai spesifimmin yhteiskuntatieteellisellä alalla) edes yritetään esitellä objektiivista totuutta kuvaavaa tutkimusta, saa kyllä katsoa peiliin ja pohtia kriittisen ajattelunsa tasoa. Kukaan itseään kunnioittava akateeminen henkilö ei väitä luennoivansa tai kirjoittavansa ”totuutta”, sillä subjektiivisuuden välttämättömyys on sisäänkirjoitettu piirre tieteenteossa, eikä sen läsnäoloa yritetäkään kiistää. _Pyrkimys_ objektiivisuuteen onkin sitten asia erikseen, ja kuuluu tieteellisen tutkimuksen perusperiaatteisiin.
Olen sitä mieltä, että tutkimuksen tulokset voi hyvinkin politisoida tai tutkimuksessa käyttää tietoisesti poliittisuuden sisältävää teoriaa (esim. marxilaista suuntausta). Tutkimustulosten ennalta päättäminen ja haluttuun lopputulokseen tulkitsemalla luoviminen taas eivät sovi. Tutkimuksessakin on tiettyjä normeja, joita noudattamalla validiteetti saavutetaan (muutenhan mikä tahansa ajattelu ja kirjoittaminen voisi olla tieteellisesti validia). Naistutkimuksen tai sukupuolentutkimuksen nimenomainen ongelma onkin lähtökohtainen ideologisuus, joka tekee sen tutkimustuloksista osin kestämättömiä ja helposti arvosteltavia. Jos nais-/sukupuolentutkimus haluaa olla vakavastiotettava tieteenala, sen pitää altistaa itsensä aikaisempaa auliimmin myös kritiikille – nimenomaan tieteelliselle arvioinnille tutkimuksen suorittamisesta, metodologiasta, pättelystä, argumentaatiosta. Nais-/sukupulentutkimus ei voi olla tieteenalojen anomalia, joka ei silloin tällöin tuota myös huonoa tutkimusta. Pelkkä poliittisuus ei tee huonosta tutkimuksesta hyvää.
Kiitos kommentista! Se, mitä tekstilläni halusin tuoda esiin, oli se, että tieteen poliittisuus ja suhde yhteiskuntaan on asia, joka tieteellisessä keskustelussa ei tule esiin. Ei puhuta siitä, millaisia näkemyksiä yhteiskunnasta on esimerkiksi opetuksen taustalla, eikä siitä, millaista yhteiskuntaa, mikäkin tieteellinen ajattelu rakentaa. Tieteelliset erimielisyydet jäävät tieteen sisäisiksi keskusteluiksi. Tietenkin tämä ei varmasti päde kaikkeen ja oma taustani filosofianopiskelijana vaikuttaa näkökulmaani. Poliittinen tutkimuskin voi yhtä lailla olla hyvää tai huonoa tutkimusta, mutta sen lisäksi että puhutaan hyvästä ja huonosta tutkimuksesta pitäisi puhua myös tutkimuksen suhteesta yhteiskuntaan: pitääkö se yllä nykyisiä valtarakenteita vai sisältyykö siihen pyrkimys muuttaa yhteiskuntaa. Olen eri mieltä tuosta sukupuolentutkimuksen poikkeuksellisesta ideologisuudesta: kaikki tiede on yhtä lailla ideologista, sukupuolentutkimus vain tuo lähtökohtiaan enemmän ilmi. Revalvaatio. org -sivustolla on vähän aikaa sitten julkaistu kiinnostava teksti yhteiskuntatieteiden suhteesta politiikkaan, jonka lukemista voin suositella. Teksti löytyy täältä.