Feminismiä vaaleissa?

Näissä vaaleissa yhtäkkiä kaikki nuoret ja urbaanit ja trendikkäät ehdokkaat haluaa olla feministejä ja ah niin ihanan vaaleanpunaisia.

Vasemmistolaisen ehdokkaan vaalitarrassa sanotaan, että feminismi on sitä, että naiset ovat ihmisiä jee jee.  Vihreiden nuorten feminististen vaalietkojen kutsussa sana feministi on jossain muodossa peräti seitsemän kertaa, mutta siihen ei liitetä yhtään mitään merkitystä. Mitä tarkoittaa feministinen palopuhe ehdokkaalta, joka on aiemmin äänestänyt Palmian yhtiöittämisen puolesta, jotta matalapalkkaiset naiset saisivat entistä vähemmän palkkaa ja huonommat työehdot?

Pinkillä feministiset vaalit -sivulla suloisen pinkeillä kirjamilla lukee kampanjan arvot: ihmisoikeudet, tasa-arvo bla bla. Ei yhtään konkreettista lupausta, ainoastaan epämääräinen arvositoumus.

Feministeiksi on yhtäkkiä ilmoittautunut ehdokkaita politiikan laidasta laitaan. Siellä on puolueiden uusia tähtiä ja tunnettuja nimiä. Jos feminismi ois oikeasti näin suosittua vallanpitäjien ja puolueaktiivien keskuudessa, uusi translaki ois ollut voimassa jo aikoja sitten ja muutkin vaaleanpunaisin kirjaimin kirjoitetut epäkohdat jo korjattu. Siinä vaiheessa, kun puhumme oikeudesta elää omassa sukupuolessaan, päättää omasta kehostaan ja olla turvassa väkivallalta vain epämääräisinä arvokysymyksinä, olemme jo hukanneet asian ytimen, sen poliittisen ja yhteiskunnallisen todellisuuden, joka pitää tätä väkivaltaa yllä ja joka pitää muuttaa konkreettisella poliittisella toiminnalla.

Ehdokkaat perustelevat  feminismiään epämääräisesti: lasikatot, 666, kannatan tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ja kaikkea kivaa,  jos en ois ite ehdolla, äänestäisin naista (joopa joo ja senkö muka pitäis tehdä susta feministin). Kivaa vaaleanpunaista feminismiä, johon sitoutuakseen ei tarvii tehdä mitään. ”Jatkan työtäni bla bla bla  (laita tähän joku kiva ja hienolta kuulostava sana, mut joka voi tarkoittaa melkein mitä tahansa, eli oikeastaan voi olla, ettei tyyppi oo tehnyt yhtään mitään ja aikoo jatkossa jatkaa tätä hyväksi todettua mitään tekemättömyyden linjaa) puolesta”.

Milloin feminismistä tuli vaaleanpunaista bla bla bla:ta, joka ei haasta mitään? Arvopolitiikkaa, jossa teoilla ei oo väliä? Kuka tahansa voi hymyillä kauniisti kameraan ja sanoa olevansa feminismi. Muistaako kukaan yhtään mitään, mitä feminismistä ois näiden vaalien aikaan sanottu? Ei varmasti yhtään mitään, jos oikeistolaiset ja vasemmistolaiset käsi kädessä sanovat olevansa feministejä.  Tällainen vaaleanpunainen neutraali feminismi ei ole mitään feminismiä vaan se on vaan status quon ja vallan ylläpitämistä.

Minä haluan feminismiä, joka haastaa, taistelee ja pyrkii muutokseen. Se feminismi ei ole vallanpitäjien ja epäoikeudenmukaisten valtarakenteiden puolella. Se feminismi ei syleile kapitalismin tuhokoneistoa vaaleanpunaisilla ilmapalloilla vaan pyrkii murskaamaan sen.  Se feminismi ei asetu ehdolle näissä vaaleissa eikä seuraavissakaan vaan toimii suoraan ruohonjuuritasolla joka päiväisessä elämässä. Se feminismi on yhteiskunnallinen kamppailu.

 

Suostumus on feministinen kysymys

Välillä tuntuu, että elämme kulttuurissa, jossa puhumista yritetään välttää mahdollisimman pitkään. On kaikenlaisia sanontoja ”Hiljaisuus on myöntymisen merkki.” Tällaisessa kontekstissa consent-keskustelu on vallankumouksellista. Sitä keskustelua on käyty sen verran vähän suomenkielellä, etten ole varma, onko sille edes vakiintunutta käännöstä.

Älä koske ilman lupaa,  älä toimi ilman toisen suostumusta (consent) on se perusajatus, mistä tämä keskustelu lähtee.  Ajatuksena se on yksinkertainen, mutta käytännössä kulttuurissa on aika vieras juttu. Meillä on usein kaikenlaisia oletuksia siitä, kuinka tätä suostumusta ei tarvittaisikaan. Parisuhteeseen sisältyy usein oletus, että ikään kuin olisi oikeus koskea toista. Lapsia kosketaan jatkuvasti ilman lupaa, heidän suostumustaan harvoin kysytään heitä koskevissa asioissa. Jatkuvasti ihmiset tulevat halaamaan tai taputtamaan selkään tms. kysymättä onko se ok. Ahdistelu on vain äärimmäinen muoto kaikesta epäsuostumuksellisesta kanssakäymisestä.

Usein epäsuostumuksellisessa kommunikaatiossa tulevat esiin hierarkiat ja valta-asetelmat: toisen suostumusta ei kysytä, koska oletetaan, että itsellä on oikeus toimia toista kohtaan jollain tavalla, oikeus tehdä toiselle noin, oikeus koskea toista noin.  Se on vallankäyttöä.

Suostumuksellinen kanssakäyminen kuitenkin lähtee ajatuksesta, että jokaisen oma keho, omat rajat, oikeus itsemääräämiseen on tärkeä. Sen takia suostumus on välttämätön kanssakäymisessä.

Tietenkään kaikki sanaton kommunikaatio ei ole epäsuostumuksellista. Välillä suostumuksen voi viestiä myös sanattomasti, mutta se jättää usein mahdollisuuden väärin tulkinnalle. Voiko sitä koskaan olla täysin varma, että toinen antaa suostumuksensa, ellei sitä kysy? Tuntuu, että tähän suostumuksen kysymiseen liittyy ihmisillä tietty haluttomuus. Puhumista yritetään viimeiseen asti välttää. Se tuntuu hankalalta. Mutta mihin se vaikeus lopulta liittyy? Liittyykö se vaan siihen, ettemme ole tottuneet puhumaan tunteistamme, puhumaan seksistä, kosketuksista, kommunikaatiosta jne. ? Ikään kuin puhumisen rikkoisi jonkun sanattoman sopimuksen, jos toinen voisikin sanoa ei. Suostumisesta puhumisen pitäisi olla luonteva osa kaikkea läheisyyttä. Jos haluaa koskea toista, niin silloin siitä pitäisi pystyä myös keskustelemaan.

Consent-keskustelua on käyty puhuttaessa seksuaalisesta väkivallasta. Feministit ovat painottaneet, että seksi ilman suostumusta on raiskaus.  Suostumuksen kysyminen on kuitenkin myös laajemmin osa feminististä toisen ruumiillista ja henkistä itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.  Silloin myönnän, ettei toinen ole minun omaisuuttani tai minun tahtoni määriteltävissä vaan hänellä on oma tahto, oikeus omaan tilaan ja oman kehon autonomiaan. Vain hän itse voi määritellä omat rajansa. Minä en voi niitä päättää, arvata tai tietää, ellen kysy häneltä itseltään, mitä hän haluaa ja mitä ei.

Feminismi ja vallan politiikat

Feminismi on parhaimmillaan hierarkioita ja epätasapainoisia valtasuhteita purkavaa politiikkaa, joka pyrkii solidaarisuuteen ja yhdenvertaisuuteen.

Kuitenkin välillä feminismin nimissä puhuvat tekevät politiikkaa, joka sulkee ulkopuolelle, vahvistaa valtarakenteita ja käytännössä ajaa yhä ahtaammalle marginaalissa olevia ihmisiä. Tämä on vallan politiikkaa, joka perustuu vallitsevissa valtarakenteissa saavutetuille etuoikeuksille, oli kyse sitten kansallisuudesta, valkoisuudesta tai luokka-asemasta. Tällöin lähtökohta on alusta asti ulossulkeva ja toimijoiden piiriä rajaava. Feministien keskuudessa onkin taas ollut kiivasta keskustelua siitä, millaista politiikkaa feminismi on.

Femenin tempaus herätti paljon keskustelua valkoisen feminismin kolonialistisesta luonteesta. Joukko länsimaisiin kauneus- ja kehonormeihin sopivia pääasiassa valkoisia naisia kulki paljain rinnoin tempauksessa tunisialaisen Aminan puolesta ja islamia vastaan. Amina vaati yläosattomalla kuvallaan blogissaan oikeutta naisen ruumiin itsemäärittelyyn. Femenin protesti kuitenkin toimi käytännössä täysin päinvastaisella tavalla: se nimenomaan pyrki viemään musliminaisilta heidän itsemäärittelyoikeutensa pukeutumisen ja uskonnon suhteen. Femen asetti musliminaiset uhrin asemaan, jonka he alastomuudellaan halusivat vapauttaa islamismista. Tällöin feministinen politiikka toimikin äärioikeistolaisen islamofobisen politiikan puolesta, jossa musliminaiset nähdään uhreina, heidän toimijuuttaan tai omaa ääntään ei kunnioiteta. Lukuisat musliminaiset reagoivat tähän viestittämällä Femenille, että Femen ei edusta musliminaisia eikä feministejä eikä voi puhua heidän puolestaan. (Lue lisää: Tulvan päätoimittajan blogi)

Myös seksin oston kriminalisaatio jakaa feministejä. Kriminalisaatiota puolustavassa keskustelussa helposti ajaudutaan abstraktiin keskusteluun periaatteista ja moraalista, jossa unohdetaan käytännön politiikka ja sen piirissä olevat ihmiset. Näin päädytään absurdiin tilanteeseen, jossa feministinen politiikka vaatii lisää poliisikontrollia siirtolaisseksityöläisille ja näin myös käytännössä lisää heidän käännytyksiään. Epäily seksin myymisestä on siirtolaisten käännytysperuste, vaikka sitä ei ole kriminalisoitu. Käytännössä vaatimus seksin oston kriminalisaatiosta ei vapauta naisia epätasa-arvoisesta ja sortavasta järjestelmästä, vaan ajaa heikossa asemassa olevat seksityöläiset entistä enemmän maan alle. Tällöin nähdään seksityöläiset uhreina, joille voidaan vaatia entistä enemmän kontrollia ja stigmatisointia. Tämän sijaan itse haluaisin nähdä feminismiä, joka pyrkisi solidaarisuuteen ja lisäämään heikossa asemassa olevien oikeuksia niiden vähentämisen sijaan, jotta he voisivat paremmim itse kamppailla oikeuksiensa puolesta.

Feminismin pitäisi pureutua myös purkamaan omia syrjiviä käytäntöjään. Maryan Abdulkarim kertoo Aviisissa feminismin syrjivistä käytännöistä maahanmuuttajanaisia ja musliminaisia kohtaan. Maahanmuuttajanaiset pyritään asettamaan uhrin asemaan ja heidät pyritään vapauttamaan asettamalla heidät suomalaiseen normiin.

Feministisissä piireissä esiintyy myös trans- ja homofobiaa: vieläkin Suomen vanhimman feministisen järjestön Naisasialiitto Unionin jäseneksi pääsee vaan tietynlaisella sosiaaliturvatunnuksella. Jos tämä on vastaus siihen, ketkä ovat feministisen politiikan piirissä, feminismi sulkee itsensä hyvin kapean piirin sisälle. Silloin voi äärimmäisen oikeistolaista ja kärsimystä tuottavaa politiikkaa ajanut Margaret Thatcher näyttäytyä feministisenä hahmona, vahvana naisena, joka oli Ensimmäinen Nainen ja yhdisti kodin ja perheen. Itse en halua ikinä olla mukana rakentamassa liikettä, joka ajaa vain vahvojen naisten pääsyä ensimmäisille paikoille ja kannattaa oikeistolaista antifeminististä rasistista luokkaeroja kasvattavaa politiikkaa.

Onneksi on toisenlaisia feminismejä. On feminismiä, jotka on kaikkia rajoja, hierarkioita ja käännytyksiä vastaan. Feminismiä, joka rakentuu solidaarisuuden (eikä uhriuttamisen) varaan. Monien erilaisten äänien feminismejä. Feminismin on kietouduttava muihinkin politiikan alueisiin kuin pelkästään suoraan sukupuolta koskeviin kysymyksiin. Vain sukupuoleen liittyviä hierarkioita purkaessaan se saattaakin vahvistaa esimerkiksi rotuun tai luokkaan liittyviä hierarkioita. Feminismissä tulisikin ottaa vakavasti ajatus hierarkioiden purkamisesta ja olla solidaarinen toistemme kamppailuille epätasa-arvoisten valtarakenteiden purkamiseksi.

Äärioikeisto ja poliittinen väkivalta

Torstaina Oulussa  North Prideen liittyvässä keskustelutilaisuudessa ”Homo-, bi- ja transpakolaisten tilanne ja äärioikeiston uhka” puhunutta Dan Koivulaaksoa vastaan hyökättiin kaasusumutteella. Dan Koivulaakso on ollut paljon maahanmuuttokriitikoiden hampaissa sen takia, että hän on aktiivisesti nostanut esiin äärioikeiston uhkaa ja on tekemässä kirjaa aiheeseen liittyen.

Myös  Pride- ja seksuaalivähemmistöihin liittyvät tapahtumat ovat olleet aiemminkin äärioikeiston väkivallan kohteena. Viimeksi Helsingin Pride-tapahtumassa kulkuetta heitettiin kananmunilla, eikä parin vuoden takainen kaasuisku kulkueeseenkaan ole unohtunut. Myös Oulun North Pride tapahtumaan on kaasuiskuvuonna kohdistunut pommiuhkaus ja  Oulun ylioppilaskunnan tiloihin tehty polttopulloisku homofobisin viestein. Viime vuoden marraskuussa Tampereella hyökättiin myös Hirvitaloon pippurisumutteilla.

Yksittäisistä väkivallan teoista on muodostunut jo ketju. Sen sijaan, että puhutaan yksittäisistä teoista ja nähdään tekijät vain yksittäisinä toimijoina, on tarkasteltava laajempaa kuvaa äärioikeiston organisoitumisesta ja muodostamasta uhkasta.  Tämä uhka on otettava vakavasti ja nähtävä, että kyse on organisoidusta poliittisesta väkivallasta.

Fasistinen Finnish Defence League on ilmoittanut osallistuvansa  Tampereen Prideille. Tässä pyrkimyksenä on usuttaa vähemmistöjä tosiaan vastaan. FDL yrittää väittää, että kyllä äärioikeistolaiset islamofobikot ovat suvaitsevaisia seksuaalivähemmistöjä kohtaan, muslimithan ovat homofobikoita, ja äärioikeisto itse asiassa puhuu suvaitsevaisuuden nimissä islamia ja muslimeita vastaan. Kukaan tuskin menee lankaan kaikkien seksuaalivähemmistöihin kohdistuneiden äärioikeistolaisten väkivallantekojen jälkeen. Jos me hyväksymme poliittisen väkivallan ja vainon yhtä vähemmistöä kohtaan, se leviää kyllä muihinkin.

Nämä tapahtuneet väkivallanteot osoittavat, että äärioikeiston väkivallan uhka kohdistuu niin maahanmuuttajiin kuin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, kuin niihin, jotka ovat poliittisesti eri mieltä. Myös naisvihamielisyys  ja antifeminismi ovat usein liittyneet äärioikeistolaiseen ajatteluun.  Joten natsien, fasistien, maahanmuuttokriitikoiden tai oikeistopopulistien on turha sanoa, että he ovat kenenkään meidän puolella. Me tiedämme paremmin, emmekä mene niin halpaan lankaan.  Ei sallita fasismin pinkkipesua! Fasistit ei ikinä marssi meidän kanssa samalla puolella. (Lue Inte i vårt namn, vi vägrar vara fascisternas alibi!)

Äärioikeiston uhkasta ja väkivallan poliittisuudesta täytyy keskustella avoimesti. Sitä ei pidä enää kätkeä puheeseen yksittäisistä toimijoista, kun kyse on toistuvista tapahtumista ja organisoidusta liikehdinnästä.  Ei voida sallia sitä, että seksuaalivähemmistöihin liittyviin tilaisuuksiin kohdistuu äärioikeistolaisen väkivallan uhka tai että äärioikeiston uhkaa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia esiin nostaviin poliittisiin toimijoihin kohdistuu tällaista väkivaltaa. Nyt on aika vihdoinkin ottaa tämä poliittinen väkivalta vakavasti ja järjestäytyä sitä vastaan.

Rasisteilla  ei pidä olla tilaa  mielipiteilleen netissä, mediassa tai päätöksentekoelimissä. Oikeistopopulisteille annettu hiljainen hyväksyntä antaa tilaa myös äärioikeistolaiselle väkivallalle. Fasisteille, natseille ja rasisteille ei ole tilaa kaduilla tai kaupunkitilassa, jossa me elämme ja hengitämme. Me ei tarvita natsien keikkoja, tarroja tai viestejä kaupunkitilaan. Me ei tarvita äärioikeistoa puhumaan meidän nimissä. Me ei tarvita pelkoa äärioikeiston poliittisesta väkivallasta keskustelutilaisuuksiin tai kaduille. Me tarvitaan turvallisempia tiloja kaikille olla ilman pelkoa väkivallasta tai syrjinnästä, joka kohdistuu ihon väriin, kansallisuuteen, sukupuoleen tai  seksuaalisuuteen.

Kommentteja ”politiikkaan” palaamisesta

Presidentinvaalit ovat ohi. Ketä kiinnostaa? Ainakin hylättyjä lappuja oli ennätysmäärä ja nukkuvien puolue vahvisti asemiaan.  Minua kiinnostaa kuitenkin  presidenttivaaleihin liittyvän seksuaalisuuskeskustelun aiheuttavat reaktiot vasemmistossa. Veikko Eranti kirjoitti blogipostauksen otsikolla ”Presidentinvaalit ovat ohi, palataan politiikkaan”, johon tämä minun blogitekstini on tavallaan vastine. Mikä on se oikea politiikka, mihin palataan, ja se ei-politiikka, mistä palataan? Sitä aloin pohtia ja kirjoittaa ajatuksiani ylös.

Erantin tekstissä ei ole sinänsä yhtään mitään uutta. Se edustaa oikein perinteistä vasemmistolaista tai sosiaalidemokraattista politiikka-käsitystä. Oikea politiikka puhuu tuloeroista, tulonjaosta, työstä ja hyvinvointivaltiosta.  Seksuaalisuudesta puhuminen taas on arvo- tai identiteettipolitiikkaa. Se ei ole politiikan kovinta ydintä tai on suorastaan epäpoliittista ja ”epäolennaista tauhkaa”, koska ”arvoja ei voi syödä”.  Sen takia meidän on unohdettava arvokeskustelu (puhe seksuaalisista identiteeteistä yms.) ja keskityttävä tärkeämpiin asioihin, eli oikeaan politiikkaan.

Vaikka syömisestä ollaankin kiinnostuneita (jos arvoja ei voi syödä, mitä me syödään?), ei tekstissä puhuta konkreettisesti ruoan tuotannosta, tehoeläintaloudesta, eläinten oikeuksista ja luonnonmukaisesta viljelystä: näiden suhde hyvinvointivaltioon, oikeudenmukaisuuteen ja oikeaan politiikkaan jää vielä tämän tekstin pohjalta epäselväksi.  Usein nimittäin puhe eläintenoikeuksista ja kasvissyönnistä liitetään myös arvopolitiikkaan. ”Oikea politiikka” liittyy yhteiskunnan resurssien jakoon ja työhön, ei mihinkään kettutyttöjen viherpiperryspolitiikkaan (vaikka eläinoikeusaktivismissa on nimenomaan kyse konkreettisista tuotantosuhteista ja kärsimyksestä, joihin halutaan puuttua).

Vallankumouksen hedelmiä -blogi kirjoitti vaalien kynnyksellä hyvän postauksen siitä, kuinka politiikka on muuttunut arvojen ja subjektiivisuuksien muodostumisen & vahvistamisen politiikaksi.

”Kriittiset toimittajat, politologit ja harmaat marxistit voivat narista nurkissaan, että politiikassa on “oikeasti” kyse vallasta, aatteesta tai rahasta, eikä homoista ja arvoista. Kaikki muut näkevät, että tällaiset narinat ovat katkeria toiveita menneestä maailmasta. ”, Vallankumouksen hedelmiä kirjoittaa.

Itse en ollut kauhean innostunut presidentinvaalikeskustelusta, koska en usko, että presidentti-instituution kaltainen äärimmäisen hierarkinen ja jäykkä valtarakenne voisi toimia seksuaalisuuteen liittyvien hierarkioiden ja valta-rakenteiden purkajana. Muutoksen täytyy lähteä ruohonjuuritasolta ja ihmisten elämistä ja kokemuksista, ei tulla ylhäältä uudelta johtajakandidaatilta.  (Tästä Atlas Saarikoski kirjoittaa hyvin täällä.)

Silti koen, että tämä keskustelu ”arvopolitiikasta” vs. ”oikeasta politiikasta” paljastaa jotakin niistä hierarkioista, joita koko ajan pystytetään, kun puhutaan edustuksellisesta politiikasta. Se näyttää,  miten kysymystä seksuaalisuuden poliittisuudesta edelleenkin marginalisoidaan. Samalla paradoksaalisesti seksuaalisuuden poliittisuus korostuu; mitä enemmän seksuaalisuudesta tehdään  epäpoliittista arvokysymystä, sitä tärkeämpää sitä on politisoida ja kamppailla siihen liittyvien oikeuksien puolesta.

On aina vaarallista tehdä hierarkioita eri politiikan kysymysten välillä. En halua toimia tuon asian hyväksi, koska asia X on pahemmin pielessä. Minun ei tarvitse välittää siitä, että ryhmää A riistetään, koska ryhmää B riistetään vielä pahemmin. Minua eivät kiinnosta maahanmuuttajien ja siirtolaisten kysymykset, koska Suomessa on  syntyperäisiä työttömiä ja köyhiä myös. Minua eivät kiinnosta naisten tai homojen oikeudet, koska heteroseksuaalista miestä sorretaan myös. Miksi ihmeessä pitäisi asettaa asioita hierarkiaan keskenään, kun eri epäkohdat kohdistuvat eri ihmisiin ja ihmisryhmiin eri tavoin ja identiteetit ja kokemukset risteävät? Miksi sorrettujen ryhmien pitäisi kilpailla keskenään, keiden kokemat epäkohdat ovat suurimpia?

Seksuaalipolitiikan näkeminen pelkkänä liberaalina arvopolitiikkana vääristää näkökulmaa. Seksuaalisuuden määrittäminen pelkäksi arvokysymykseksi,  esimerkiksi kysymykseksi suvaitsevaisuudesta, helposti johtaa siihen, että unohdetaan, että siinä on kysymys todellisista ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista. Arvopuheeseen liittyy usein ajatus, että arvokysymyksistä voi olla montaa mieltä ja kaikkia mielipiteitä pitäisi suvaita: pitäisi siis hyväksyä joidenkin oikeutta käyttää valtaa ja  marginalisoida toisia, heidän ruumiitaan, suhteitaan toisiin ruumiisiin ja tapaansa elää. Arvokeskustelussa tai suvaitsevaisuuspuheessa hyvin harvoin kyseenalaistetaan keskustelun taustalla olevia valtarakenteita siitä, mikä on normaalia ja hegemonista eli kenellä on valta suvaita ketä.  Seksuaalisuus on poliittista, ei pelkästään arvopoliittista.

On varsin perinteistä, että seksuaalisuus ja sukupuoli yritetään rajata ulos ”oikeasta” politiikasta ja ”tärkeistä” asioista. Se kertoo myös aika paljon siitä, ketkä politiikkaa ovat perinteisesti saaneet tehdä ja minkälainen subjekti on yleensä nähty poliittisena. Perinteinen poliittinen subjekti ei  ole tullut marginalisoiduksi seksuaalisuuden tai sukupuolen perusteella. 

Tällaisessa keskustelussa ei myöskään oteta huomioon sitä, että nämä vähemmän tärkeät kysymykset, kuten seksuaalisuus, vaikuttavat kovan politiikan kysymyksiin. Seksuaalisuus ei ole mitenkään epäolennainen pieni arvokysymys suhteessa kapitalismiin vaan seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät valtarakenteet määrittävät koko yhteiskunnan toimintaa.  Perhe- , parisuhde- ja avioliittoinstituutiot ovat keskeisiä yhteiskunnallisia ja taloudellisia instituutioita.  Tuotteita markkinoidaan meille heteroseksuaalisuuden avulla ja jatkuvasti erilaisin käytännöin tuotetaan ajatusta heteroseksuaalisuudesta normaalina seksuaalisuutena ja parisuhteesta ja perheestä sen normaalina yhteiskunnallisesti kannustettuna muotona.

Nämä asiat eivät ole mitään kysymyksiä, joista voisi palata oikeaan politiikkaan. Seksuaalisuuteen liittyvät hierarkiat ja valtarakenteet ovat läsnä joka päiväisessä elämässämme, silloinkin kun puhumme niistä ”tärkeistä asioista”.   Seksuaalisuuden poliittisuudesta ei ole mitään paluuta. Ei ole paluuta enää mihinkään politiikkaan ennen feminismiä, homo- ja lesboliikettä ja queer-aktivismia.

Ne, jotka sanovat, että seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset eivät ole poliittisia vaan pelkkiä arvokysymyksiä ja että meidän pitäisi palata oikeaan politiikkaan ja tärkeisiin kysymyksiin, vain osoittavat, että seksuaalisuus on edelleen poliittista ja siitä on edelleen keskusteltava. Tarvitaan edelleen queer-feminististä keskustelua, liikettä ja aktivismia, jotta seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä kysymyksiä ei lakaista maton alle,  suljeta silmät ja sanota: ”Kaikkihan on ihan hyvin, eikö voitaisi keskustella oikeasti tärkeistä asioista?”

Translain uudistaminen ja medikalisaatio

Translain uudistamisesta on viimeaikoina keskusteltu. Keskustelun pääpaino on ollut ihmisoikeuksia loukkaavan sterilisaatiovaatimuksen poistamisessa, josta on keskusteltu niin Ruotsissa kuin Suomessa.  Netistä löytyy myös adressi ”Vetoomus transhenkilöiden ihmisoikeuksien puolesta”, jossa listataan lainsäädännön ongelmallisia vaatimuksia transsukupuolisen henkilön sukupuolen juridisesta vahvistamisesta.

”Lainsäädäntö transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta vaatii, että henkilö 1) esittää lääketieteellisen selvityksen siitä, että hän pysyvästi kokee kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen ja että hän elää tämän mukaisessa sukupuoliroolissa sekä siitä, että hänet on steriloitu tai että hän muusta syystä on lisääntymiskyvytön;  2) on täysi-ikäinen; 3) ei ole avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa; ja 4) on Suomen kansalainen tai hänellä on asuinpaikka Suomessa. ”

Juridisen sukupuolen vaihtoon liittyvä kontrolli on ehkä raadollisimpia sukupuolen kontrollin muotoja.  Vaatimukselle lisääntymiskyvyttömyydestä ei ole mitään perustetta. Monet transsukupuoliset ovat joka tapauksessa lastensa vanhempia riippumatta siitä, mitä laissa lukee.  Vaatimus täysi-ikäisyydestä asettaa vaikeaan asemaan transnuoret, jotka ovat ehkä muutenkin kaikkein vaikeimmassa tilanteessa.  Naimattomuuden tai kumppanin suostumuksen edellyttäminen omalle sukupuoli-identiteetille loukkaa itsemääräämisoikeutta omasta ruumiista ja omasta identiteetistä. Transsukupuolisen sukupuolen vahvistamisen sitominen kansalaisuuteen ja asuinpaikkaan on myös ongelmallista itsemäärämisoikeuden kannalta.  

Ongelmallista on myös se, miten transsukupuolisen henkilön sukupuoli-identiteetin määrittelyssä medikalisaatio ja lainsäädäntö kietoutuvat yhteen. Transsukupuolisen henkilön sukupuolen juridinen vahvistaminen edellyttää lääketieteellistä diagnoosia, siihen ei riitä henkilön oma kokemus ja todistus omasta identiteetistä. Tämä antaa valtavan vallan psykiatreille toisten ihmisten koko sukupuoli-identiteetin määrittelyssä. Kenen sukupuolikokemus on oikeanlainen? Kuka on oikeanlaisessa sukupuoliroolissa? Kuka selviää läpi kontrolliseulan? Psykiatrit voivat päättää, minkä merkityksen he antavat kenenkin sukupuolikokemukselle eikä lääketieteellistä asiantuntijapuhetta voi kyseenalaistaa kovin helposti, vaikka kokisikin oman kokemuksensa tulleen ohitetuksi ja väärintulkituksi.

Medikalisaatio on osa biovaltaa, joka säätelee elämää muokkaamalla ruumiita ”oikeanlaisiksi” (Millainen on ”oikeanlainen” vastakkaisen sukupuolen rooli? Mitkä asiat ovat feminiinisiä ja maskuliinisia?). Biovalta ei hallitse niinkään enää kurin kautta vaan paljon hienovaraisemmin sanktioin, lääketieteellisin diagnoosein ja lääketieteellisellä asiantuntijapuheella. Kyse on kuitenkin samalla tavalla poliittisesta vallankäytöstä, jolla pyritään säätelemään sukupuolittunutta kansalaisuutta ja sitä, kuka saa olla yhteiskunnassa mitäkin sukupuolta. 

Ehkä onkin aika miettiä,  miksi sukupuolta kontrolloidaan niin tiukasti. Miksi halutaan niin kovasti pitää kiinni kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä, jossa kaksi sukupuolta ovat toisilleen vastakkaiset ja eivät koskaan sekoitu keskenään? Kuitenkin sukupuolikokemusten spektri on huomattavasti monimutkaisempi, kokemukset sukupuoli-identiteetistä eivät jakaudu selkeästi kahteen vaan identiteetit risteävät, ihmiset kokevat sukupuolensa tuhannella eri tavalla eikä sen välttämättä edes tarvitse määrittää heidän identiteettiään millään olennaisella tavalla.  Miksi ihmeessä ei annettaisi ihmisten itse määrittää omaa sukupuoltaan ja kunnioitettaisi heidän oman ruumiin itsemääräämisoikeuttaan?

Tarvitaan poliittista kamppailua ja aktivismia, jotta saadaan purettua näitä vääristyneitä valtakäytäntöjä, joilla transsukupuolisten henkilöiden sukupuoli-identiteettiä kontrolloidaan ja kaksinapaista sukupuolijärjestelmää pidetään yllä.  Tämä on tasa-arvokamppailu, jonka pitäisi olla myös feminismin keskiössä.

Kokemuksia Olkiluodon blokkauksesta

Fukushiman onnettomuus ja Japanin ydinvoimaloiden turvallisuusongelmat ovat nostaneet ydinvoimaan liittyvät riskit laajaan keskusteluun. Siinä, missä Saksassa on päätetty luopua ydinvoimasta, Suomessa ydinvoimaa rakennetaan lisää.  Saksan päätökseen on vaikuttanut aktiivinen ydinvoiman vastainen kansanliike ja aktivismi.  Suomesta on tulossa  ydinvoimareservaatti, jos me emme pysty luomaan aktiivista vastarintaa myös täällä.  Ydinvoiman vastainen liike on jatkuvasti voimistumassa. Nyt toista kertaa järjestetty Olkiluotoblockade -tapahtuma keräsi yhteen ydinvoiman vastustajia eri kaupungeista Eurajoelle.

Itse lähdin myös mukaan tapahtumaan. Ydinvoima yritetään esittää välttämättömyytenä, mutta sen jokainen vaihe sisältää riskejä ja ympäristöongelmia, joita ei pystytä ratkaisemaan.  Uraaninlouhinnassa aiheutuu ympäristö- ja terveysongelmia. Ydinvoimaloiden rakennusprojekteja on moitittu turvallisuuspuutteista: mm. Olkiluodon työmaalla turvallisuuspuutteita on ilmennyt jatkuvasti.  Ydinvoimaloissa on aina onnettomuuden vaara eikä ydinjätteelle ole keksitty mitään toimivaa ratkaisua. Kuka päättää näiden riskien ottamisesta? Ydinvoimalahankkeiden takana on kansainvälisiä suuryrityksiä ja ydinvoimapäätökset on tehty keskusjohtoisesti vailla yleistä keskustelua.  Miksi meidän pitäisi suostua tähän? Sen sijaan, että energiantarpeemme tyydyttämiseksi päädymme ympäristökatastrofiin, tuotantoa ja energian kulutusta on vähennettävä huomattavasti.

Olkiluotoblockade toi ydinvoiman vastaisen liikkeen Olkiluotoon johtaville teille. Olkiluotoblockaden takana on laaja ruohonjuuritasolta organisoitunut kansanliike eikä siis mitään yhtä järjestäjätahoa. Itseorganisoitunut toiminta näkyi myös tapahtuman kulussa. Päämielenosoituksessa oli zinedistroa, bändejä, rumpuryhmää, banderollin pitäjiä, ruoanlaittajia, todella paljon erilaisia toimijoita, jotka toi yhteen yhteinen tavoite. Päämielenosoituksen lisäksi oli omatoimisia pienryhmiä blokkaamassa tietä muualta.  Yksi pienryhmistä blokkasi Olkiluotoon vievän tien tripodilla. Pienryhmien toiminta on innostava esimerkki siitä, kuinka tien blokkaaminen on mahdollista pienelläkin motivoituneella porukalla: ei tarvita muuta kuin rohkeus lähteä liikkeelle! Toiminnan moninaisuus toi voimaa koko Olkiluotoblockade-tapahtumalle ja ydinvoiman vastaiselle liikkeelle.

Itse olin päämielenosoituspaikalla. Kun tulin ulos bussista, poliisi oli vastassa sankkana joukkona ja neuvoi huolehtivaisesti meitä olematta unohtamatta mitään bussiin: ”kattokaa, ettei hattuhyllylle jää mitään!” Poliisirivistöt estivät mielenosoituksen pääsyn kadulle ja pakottivat sen pysymään tien reunalla.  Poliisi oli varautunut mielenosoitukseen suurella miehityksellä ja pidätysbussi odotti jo valmiina huoltoaseman pihalla, vaikka mielenosoituspaikasta oli Olkiluodon ydinvoimalaan yli 10 kilometriä. Mielenosoitus alkoi jo ennen aamuseitsemää,  jotta oltaisiin paikalla, kun Olkiluodon työntekijät matkaavat töihin.

Poliisin järeä varustautuminen mielenosoitukseen kertoo ydinvoimajärjestelmän heikkoudesta. Jos rauhanomaista mielenosoitusta pelätään noin paljon ja siihen reagoidaan tuollaisella repressiolla, se kertoo jotain ydinvoimaan sisältyvistä uhkista ja turvallisuusriskeistä, ja myös pelosta ydinvoiman vastaisen liikkeen voimistumisesta. 

Mielenosoitusaamu alkoi rauhallisesti. Ruokaa laitettiin & kahvia keitettiin, banderolleja avattiin, musiikki ja rummut soivat.  Oli kuitenkin turhauttavaa olla tien sivussa poliisirivistöjen saartamana.  Jossain vaiheessa mielenosoittajajoukko ryntäsi tielle ja poliisit työnsivät mielenosoittajat väkivaltaisesti takaisin tien syrjään samalla pidättäen satunnaisesti muutaman mielenosoittajan: pidätyksen syynä saattoi olla mukana roikkuva megafoni  tai mitä ikinä.

Minun mielenosoituskertomukseni jää vähän tyngäksi, koska jouduin itse kiinniotetuksi reilun parin kymmenen muun kanssa jo ennen aamuyhdeksää. Poliisin vaihtaessa vuoroa ja rivistöjen hajaantuessa hetkeksi, mielenosoittajajoukko juoksi tielle ja istui alas ihmisrykelmiin. Pidettiin kiinni toisistamme ja huudettiin ”Olkiluoto alas!” Osa soitti rumpuja. Se oli voimauttava ja innostava hetki. Me toimimme yhdessä ja menimme kadulle saadaksemme äänemme kuuluviin, vaikka ydinvoimateollisuus ja päättäjät eivät meitä halua kuulla.  Vaikka viranomaiset yrittivät työntää meidät syrjään, yhteisellä päättäväisyydellä me voitiin ottaa katu hetkeksi haltuun ja tuoda äänemme kuuluviin. Poliisi otti kiinni bussilastillisen porukkaa, raahasi ihmisiä yksitellen pidätysbussiin. Mielenosoitus jatkui kuitenkin koko päivän.  Olkiluodon blokkauksesta päivän aikana pidätettiin monta kymmentä (noin 50-60) ihmistä. 

Itse tosiaan vietin sitten koko päivän putkassa: kymmenen tuntia täpötäysissä selleissä, joissa 17 ihmiselle oli vain yksi patja.  Minäkin sain niskoittelusta sakot niin kuin kaikki kiinniotetut riippumatta siitä, mitä tekivät, olivatko he mukana blokkausaktiossa vai ottivatko vain kuvia siitä, tottelivatko poliisin käskyjä, saivatko edes poistumiskäskyä.  Lisäksi meidät kaikki kuvattiin ja meiltä otettiin sormenjäljet poliisirekisteriä varten. Tällainen reaktio mielenosoitukseen ja rauhanomaiseen kansalaistottelemattomuusaktioon tuntui hyvin kummalliselta. Onneksi putkassa oli hyvä yhteishenki, kun eri kaupungeista tulevat toimijat kohtasivat ja tukivat toisiaan.  Muutenkin poliisin toiminta vaan lisäsi tapahtumaan osallistuneiden yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden tunnetta: kiinniotosta vapautuneita odotti ulkopuolella ruokaa ja kyyti leirintäalueelle.  

Vaikka blokkaus ei onnistunutkaan siinä mielessä, ettei Olkiluotoon johtavia teitä saatu suljettua koko päiväksi, sillä oli varmasti vaikutusta.  Yksi tärkeä vaikutus oli tietenkin liikkeen sisäinen: se tarjosi tilaisuuden tavata samoja tavoitteita ajavia toimijoita ja ryhmiä eri kaupungeista ja toisaalta voimautti yhdessä toimimiseen. Tällaisella organisoitumisella, verkostoitumisella ja yhdessä toimimisella on aina vaikutuksia. Se johtaa uusiin ideoihin, uuteen toimintaan ja  ydinvoiman vastaisen liikkeen jatkumiseen ja kasvamiseen.

Tärkeä vaikutus Olkiluodon blokkauksella oli myös siinä, että se näytti, että on ihmisiä, jotka ovat sitoutuneita ja valmiita vastustamaan ydinvoimaa kansalaistottelemattomuudella ja kantamaan siitä seuraukset.  Vaikka poliisi ottaa meidät kiinni yhdeksi päiväksi, me ei lannistuta vaan jatketaan toimintaa.

Lisää tietoa tapahtumasta:

Olkiluotoblockaden nettisivut, twitter ja kuvia tapahtumasta.

Vapaata tilaa ja maalattuja haaveita

Tämä blogi on ollut aika hiljainen viime aikoina, koska prekaarin opiskelija-aktivistin elämä säntäilee ympäri kaupunkia ja heti kun olisi aikaa kirjoittaa, mieli on jo liikkunut seuraavaan asiaan ja projektiin.

Kesällä Helsinki on elossa. Puistot täyttyvät ihmisistä ja kaikki ovat liikkeessä.  Yhtäkkiä kaupunki on täynnä epäkaupallista tilaa. Puistoissa voi puhua rauhassa ystävän kanssa, olla pussikaljalla tai piknikillä, harrastaa liikuntaa, tanssia tai tehdä sirkustemppuja, pitää omia opintopiirejä ja lukea yhdessä vallankumouksellisia kirjoja, mitä ikinä keksii. Samalla kontrolli on kuitenkin jatkuvasti läsnä. Poliisiautot pörräävät ympyrää, puiston penkeiltä hätyytellään istujia pois milloin milläkin syyllä; niin nuoret kuin spurgutkaan eivät ole tervetulleita istumaan täällä.

Työmaa-aidat puhkeavat väreihin, mutta siihenkin tarvitsee luvat ja erityisen taideprojektin. Kuka tahansa ei saa maalata täällä.  Maalareilla on kaikilla taskussa lupalaput, jossa lukee osallistumisesta  Multicoloured Dreams -taideprojektiin.  Teemana on rauhan rakentaminen ja seiniin ilmestyy vaikka minkälaisia kuvia eri taiteilijoilta ja ryhmiltä. Avoimen haun myötä mukaan on päässyt kymmeniä eri maalaajia.  Tämä tarjoaa kuitenkin tilaisuuden saada kaupunkitilaan toisenlaisia viestejä kuin mitä meille mainostauluissa yleensä tyrkytetään. Lue Kulttuurivaikuttuja-blogin juttu projektista.

Töölönlahden työmaa-aitaan on ilmestynyt osana Multicoloured Dreams -projektia tällainen solidaarisuusmaalaus Satamalle ja Helsingin sosiaalikeskustoiminnalle ja talonvaltausliikkeelle.  Tarvitsemme kaupunkiin autonomista epäkaupallista tilaa, joka mahdollistaa omaehtoisen poliittisen toiminnan ja tilan vastakulttuureille, omaehtoiselle taiteelle ja kapitalistiselle logiikalle vaihtoehtoisen yhteisöllisyyden ja elämäntavan luomiselle.   Sen sijaan että kaupunki kaikin keinoin pyrkii jatkuvasti kitkemään autonomisia tiloja pois kaupungista, sen tulisi antaa niiden olla rauhassa ja luoda näin tilaa elävämmälle ja monimuotoisemmalle kaupungille.

Toinen kiinnostava maalaus on Feministisen kollektiivin sanataideteos, jossa haaveillaan kapitalistiselle tuottavuuden logiikalle vaihtoehtoisesta elämästä. ”Haluan pitää 100 välivuotta! Ensimmäisenä vuonna maleksin. Toisena vetelehdin. Kolmantena laiskottelen. Neljäntenä syrjäydyn, koska vain syrjässä voi olla rauhassa. Viidentenä haen kaverit ulos ja me tehdään niin kapeita kujia, ettei niille mahdu kukaan! Kuudentena puen päälleni lyhyimmän hameeni ja nautiskelen auringosta paljailla säärilläni ilman, että kukaan huutelee törkeyksiä perääni. Haluan, että roskien kaivelijat yksi toisensa jälkeen astuvat lähikauppaan ja asettuvat taloksi. Tuovat ystävänsäkin.”  Tämä maalaus maalailee aivan toisenlaista unelmaa kuin se tuottavuuden menestystarina ja kulutusjuhlan fantasia, joka on meille jo niin tuttu kaupunkikuvasta.

Vallankumouksen hedelmiä on kirjoittanut viime aikoina tarkkanäköisiä analyysejä liikkeiden kriisistä (Liikkeiden kriisi osa 1, 2 ). Itse koen kuitenkin, että pinnan alla kytee monenlaisia vastarinnan mahdollisuuksia.   Liikkeet eivät ole kriisissä vaan jatkuvasti syntyy uusia solidaarisuuksia ja uutta toimintaa.  Satama on pysynyt kaupungin jatkuvista häätöpyrkimyksistä huolimatta juuri liikkeen toimijoiden sinnikkyyden ja keskinäisen solidaarisuuden takia,  poliittisen paineen ja romanien ja aktivistien kamppailujen limittymisen kautta.  Kaupunkitilassa risteävät erilaiset vastakulttuurit ja kamppailut toisenlaisesta elämästä, jotka eivät sovi kaupalliseen kliiniseen kaupunkitilaan.

Tyhjillään olevan yliopistorakennus Francenian valtaus oli kiinnostava kaupunkitilan ja talonvaltausliikkeen kannalta. Yhtäkkiä keskelle gentrifikoituvaa Kalliota, jossa ei enää ole sijaa edes leipäjonoille, nousi sosiaalikeskus, josta saattoi löytää anarkistista kirjallisuutta, osallistua työpajoihin, jotka käsittelivät mm. Espanjan yleislakkoa ja ydinvoiman vastaista toimintaa, nähdä poliittisia dokumentteja, opetella soittamaan rumpuja ja osallistua antihierarkiseen päätöksentekoon ja toimintatapaan. Francenian valtaus nosti esille niin sosiaalikeskusliikkeen toimintaa kuin yliopiston nurinkurisia tilakäytäntöjä, jossa tutkijat eivät enää saa veloituksesta työhuoneita, mutta samaan aikaan tilaa pidetään tyhjillään ilman mitään käyttöä.

Sosiaalikeskus Sataman tilanne on veitsenterällä. Romanileirejä häädetään muualta ja Satama on jatkuvassa häätöuhassa; nyt kaupunki odottaa käräjäoikeuden päätöstä.  Kaupungin politiikka ajaa kaikki vaihtoehtoiset elämänmuodot ahtaalle ja pyrkii hävittämään epäkaupalliset tilat ja elämäntavat pois kaupunkitilasta.

Tämä on kuitenkin myös vahvistanut vastarintaa, synnyttänyt uudenlaisia solidaarisuuksia yhteenkietoutuneiden kamppailujen myötä. Meitä on monta, jotka haluamme toisenlaista kaupunkitilaa: tilaa, jonne mahtuu niin autonomisia sosiaalikeskuksia, omaehtoista poliittista toimintaa, antikapitalistisia queer-tiloja, kadunvaltauksia, graffiteja, skeittausta, leipäjonoja, kansankeittiöitä, romanileirejä, tilaa hengittää ja elää riippumatta seksuaalisuudesta, kansalaisuudesta ja varallisuudesta.

Puolueista ei ole luvassa mitään muutosvoimaa tilanteessa, jossa oppositiossa ei ole enää muita kuin oikeistopopulisteja ja punavihreäblokki on mennyt oikeistokonservatiivihallitukseen. Nyt voi odottaa vain joukkopakoa puolueista. 

Politiikka on taas kaduilla ja kaupunkitilassa, yhteisessä kamppailussa epäkaupallisten autonomisten tilojen puolesta ja kaupunkitilan rajaamista ja elämästä puhdistamista vastaan. Voimme ensin maalata kaupunkiin toisenlaisia unelmia vapaasta tilasta ja elämästä, jossa emme ole pelkästään tuotantokoneita tai kuluttajia.  Koska viimeksi olet uskaltanut haaveilla siitä, mitä kaikkea kaupungissa voisikaan tehdä? Mihin kaikkeen voisikaan olla tilaa? Miksi emme siis ottaisi lisää tilaa? Levittäisi elämäämme kaupunkiin talo ja katu kerrallaan? Valtauskesä on vasta alussa.

Kaksi vuosikymmentä mukautumista ja vastarintaa

Tänään juhlitaan Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia. Jo 20 vuotta Helsingin yliopistossa on ollut institutionaalista tilaa feministiselle tutkimukselle ja feministisen akateemisen perinteen kehittymiselle. Kristiina-instituutti on toiminut eräänlaisen kaksoisstrategian mukaan: toisaalta on toimittu feministisen tutkimuksen turvasatamana ja toisaalta samaan aikaan pyritty valtavirtaistamaan feminististä tutkimusta tukemalla muissa oppiaineissa tehtyä työtä. Tällä on ollut suuri merkitys sukupuolentutkimuksen asemaan: siitä on tullut legitiimi tieteenala. Vaikka sukupuolentutkimukseen vieläkin kohdistuu ennakkoluuloja ja feministisistä teemoista kiinnostuneet opiskelijat ja tutkijat voivat kohdata marginalisointia ja syrjintää omalla tieteenalallaan, sukupuolentutkimus on lunastanut paikkansa akateemisessa maailmassa.

Tämä on tarkoittanut jatkuvaa vastarintaa. Sukupuolentutkimus on tarjonnut paikan tehdä kriittistä tutkimusta. Tämä ei nyky-yliopistomaailmassa ole kuitenkaan itsestään selvästi arvostettua, vaan on jatkuvasti jouduttu oikeuttamaan omaa olemassaoloa tieteenalana ja kamppailemaan resursseista. Nyt uuden yliopistolain jälkeen Kristiina-instituutti on lakannut olemasta ja sukupuolentutkimuksesta on tullut vain yksi oppiaine suurlaitoksessa. Samalla myös sukupuolentutkimuksen opetukseen käytetyt resurssit ovat pudonneet dramaattisesti, mikä on näkynyt opetustarjonnassa.

Samalla kun sukupuolentutkimus on kamppaillut itselleen oikeutusta akateemisessa maailmassa, se on myös tarkoittanut mukautumista akateemisen maailman käytäntöihin ja hierarkioihin. Tätä mukautumisen ja vastarinnan risteämistä tarkastellessa on kiinnostavaa lukea professori Tuija Pulkkisen Fifissä julkaistu juhlahaastattelu. Haastattelussa Tuija Pulkkinen toteaa, että sukupuolentutkimus sekä on että ei ole poliittista.

Se, että sukupuolentutkimus on institutionalisoitunut tieteenalaksi, tarkoittaa, että sukupuolentutkimus on saanut omat oppihistoriansa, oman puhuvien päiden ja pyhien tekstien kaanoninsa, omat tiedon muodostamisen ja tieteenalalla pätevöitymisen riittinsä. Vaikka tehdään kriittistä tutkimusta, harvoin suhtaudutaan kriittisesti itse käytäntöihin, joilla tietoa tuotetaan ja muodostetaan, akateemisiin hierarkioihin ja ulossulkemisen mekanismeihin, joilla tuotetaan alan asiantuntijavaltaa.

Tämä näkyy myös Tuija Pulkkisen haastattelussa. Tuija Pulkkinen analysoi, kuinka yliopistossa asioita tutkitaan totuuden, ei poliittisen hyödyn näkökulmasta, kuinka tieteellisen tiedon traditio ulottuu myös sukupuolentutkimukseen ja kuinka pamfletit eivät ole tieteellistä tietoa, kun ne eivät noudata tieteellisen tiedon muodostamisen kaavoja. ”Sen kanssa on vain elettävä” -artikkelissa todetaan. Sen jälkeen Pulkkinen pohtii sukupuolentutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta käsitteiden muodostajana ja asiantuntijavaltana. Tämä on hyvin perinteinen tapa ajatella tutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta.

Itse näen, että olisi olennaista, että sen lisäksi että sukupuolentutkimuksen oppiaineessa tehdään kriittistä tutkimusta, myös tehtäisiin tutkimusta kriittisesti. Pitäisi kyseenalaistaa myös tieteellisen tiedon muodostamisen käytäntöjä. Mitä hierarkioita syntyy tiedeyhteisössä? Miten niitä voisi purkaa? Miten asiantuntijavallan sijaan voisi rakentaa toisenlaisia tietämisen ja tutkimuksellisen dialogin käytäntöjä? Mitkä tietämisen tavat jäävät näkymättömiin, kun tuotetaan tieteellistä tietoa? Millä muulla tavalla tieteellistä tietoa voi luoda? Mikä on tunteiden ja kokemuksen rooli tieteellistä tietoa tuotettaessa?

Ennen kaikkea pitäisi päästä eroon tieteellisen tiedon muodostamiseen liittyvästä epäpoliittisuuden vaatimuksesta, jossa kaikki poliittisuus vie pohjaa tutkimukselta. Täytyy päästä eroon ajatuksesta, että poliittisuus ja yhteiskuntaan vaikuttamisen pyrkimys ovat jonkinlainen häpeäpilkku, likatahra, joka vie tieteenalan uskottavuuden.  Sen sijaan pitäisi nähdä poliittisuus mahdollisuutena tutkimuksen vaikuttavuudelle ja merkitykselle. Sukupuolentutkimuksella olisi mahdollisuus tähän. Sukupuolentutkimus voisi olla ylpeä juuristaan feministisessä liikkeessä, jossa tutkimus ja poliittinen toiminta kulkivat rinnan ja tutkimus tuki poliittista toimintaa.

Onhan ihan mukava käydä akateemista keskustelua yliopiston seinien suojassa ja piiloutua akateemiseen diskurssiin, jossa sanottavan paino määräytyy paikasta akateemisen pätevöitymisen arvoasteikolla. Se on turvallista. Kuitenkin näen olennaiseksi, että samaan aikaan on käytävä yhteiskunnallisia kamppailuja, toimittava poliittisesti, osallistuttava liikkeisiin. Sukupuolentutkijan ja feministin ei niinkään pitäisi pyrkiä olemaan asiantuntija vaan aktivisti.

Siinä missä tänään perjantaina juhlitaan akateemisen maailman feministisen ajattelun turvasataman Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia, sunnuntaina kamppaillaan toisenlaisen feministisen toiminnan turvasataman Sosiaalikeskus Sataman puolesta. Sosiaalikeskus Satama on tarjonnut tilat monenlaiselle feministiselle ja queer-poliittiselle toiminnalle ja vastakulttuurille. Nyt kaupunki on irtisanonut Sataman vuokrasopimuksen ja pyrkii häätämään Sataman ja sen pihalla olevan romanileirin. Lue lisää Sataman nettisivuilta. Tämä kamppailu sosiaalikeskustoiminnan tulevaisuudesta ja vapaista autonomisista tiloista on myös feministinen kamppailu. On taisteltava sen puolesta, että kaupungissa on tilaa myös queereille tiloille, tiloille, johon mahtuu niin alakulttuureja, omaehtoista poliittista toimintaa kuin romaneiden asumista.

Luin myös innostuneena ”lutkaliikkeestä” Yhdysvalloissa (lue uutinen täältä). Naisten seksuaalisuutta kontrolloidaan jatkuvasti erilaisilla sosiaalisilla sanktioilla. Jos et toteuta seksuaalisuuttasi normien mukaisesti, olet lutka, huora, ja silloin on oma vikasi, jos sinulle käy huonosti. Tämä on feministinen kieltäytyminen siitä häpeästä, joka feminiinisyyteen liitetään.

Vuoden toinen Utopia-klubi on 20. toukokuuta nuorisokeskus Hapessa. Utopia yhdistää queer-politiikkaa ja vammaisaktivismia. Kysymys on uusien queerystävällisten ja esteettömien tilojen luomisesta, joka samanaikaisesti tuo esille tilojen poliittisuuden: suurin osa tiloista ei ole turvallisia tiloja itsestään vaan meidän täytyy itse tehdä tiloista turvallisia olla meille kaikille.

Feministinen tutkimus ja queer-teoria eivät saa jäädä akateemisiksi diskursseiksi vaan niiden tulee olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten kamppailujen ja aktivismin kanssa.

Hedelmiä ja feminististä pornoa

Viime lauantaina Peijakas!, Autop ja Feministinen kollektiivi järjestivät Helsingissä Feministisen pornon illan yhteistyössä Tampereen Queer-kerhon kanssa.  Katsoimme viisi ruotsalaista feminististä pornoelokuvaa: The Forbidden Fruit (2009), Dirty Hägersten (2008), For the Liberation of Men (2009), Fruitcake (2009) ja The Revolutionaries (2009).  Elokuvien jälkeen oli keskustelua feministisestä pornosta ja lopuksi The Forbidden Fruit -elokuvan ohjaajien Zafire Vrban ja Mats Råsmarkin haastattelu. Ilta oli kaiken kaikkiaan todella inspiroiva ja herätti paljon ajatuksia.

Zafire Vrba ja Mats Råsmark  kertoivat, että Ruotsissa on alettu tehdä feminististä pornoa vastaukseksi ruotsalaisessa feministisessä liikkeessä vaikuttaneelle antipornoaktivismille ja pornon vastaiselle asenteelle. Molemmat ohjaajista sanoivat itsekin aiemmin olleensa pornon vastaisia,  mutta myöhemmin he huomasivat,  ettei asia ole niin mustavalkoinen.  Sittemmin he ovat kiertäneet useissa eri maissa esittämässä Forbidden Fruit -elokuvaa ja järjestämässä feministisen pornon festivaaleja. Heidän mukaansa porno voi olla media käydä erilaisia yhteiskunnallisia keskusteluja; esimerkkinä he mainitsivat pornoelokuvan, joka käsitteli työttömyyttä.  He kokivat, että porno on tärkeä myös feminismille.  Feministinen porno voi dokumentoida erilaisia nautintoja, jotka puuttuvat valtavirtapornosta kuten transsukupuolisen ruumiin nautintoja ja ei-valkoisten ruumiiden nautintoja.  

Mutta mitä sitten on feministinen porno? Elokuvia katsoessa ajattelin, mikä tekee näistä elokuvista feministisiä. Feministisesti kiinnostavaa niissä oli ainakin sukupuolen moninaisuus ja liukuvuus. The Forbidden Fruit -filmissä halun subjekti oli transsukupuolinen ruumis, jonka ruumiin jatkeeksi tulivat hedelmät nautinnon välineinä. Se sai pohtimaan sitä, mihin halu kohdistuu, mikä on kiihottavaa. 

For the Liberation of Men -elokuvassa vanhan naisen katse kohdistuu pitsisukkahousuihin ja naisen peruukkiin pukeutuneeseen  masturboivaan miehen ruumiiseen.  Tämä  elokuva rikkoi ajatusta, jossa vanhukset, etenkin vanhat naiset, nähdään seksuaalittomina ja haluttomina. Tätä katsoessa olikin kiinnostavaa miettiä, kenen fantasioita porno kuvastaa ja tuottaa. Voisiko feministinen porno tällä tavoin antaa tilaa myös toisenlaisille katseille ja haluille?

The Revolutionaries -elokuvassa naiset esittivät toisiinsa rakastuvia miehiä, joiden kömpelöä kamppailua kovan maskuliinisuuden ja herkkien tunteiden välillä oli hauska seurata.  Tässä elokuvassa sukupuolen ristiriitaisuus korostui: toisaalta oli näyttelijöinä naisia, jotka esittivät miehiä, toisaalta juonessa maskuliinisuuteen liitetty ajatus kovuudesta ja karskiudesta yhdistyi kömpelöön epävarmuuteen ja hellyyteen.  Eli siis naiset esittivät miehiä esittämässä stereotyypistä tosi miehen kuvaa,  joka murtui elokuvan aikana.

Elokuvissa nousivat myös esille tunteet, aistit ja ruumiillisuus.  Elokuvat kyseenalaistivat valtavirtapornon kliseitä tai asettivat niitä uuteen kontekstiin.  Esimerkiksi The Forbidden Fruit -elokuva käytti hyväkseen pornokliseitä musiikista huonoon näyttelemiseen, mutta lopputulos oli kiinnostava, kun paljaan pinnan sijaan keskiöön nousivatkin fetissoidut hedelmät.

Elokuvien katselun jälkeisessä keskustelussa puhuttiin ideaalisesta feministisestä pornoleffasta. Keskustelussa toivottiin feministiseltä pornolta erityisesti uteliaisuutta: uteliaisuutta tutkia seksuaalisuutta ennakkoluulottomasti, uteliaisuutta näyttää erilaisia ruumiita, tunteita, haluja ja nautintoja.  Miksi pornoleffoissa näkyvät ruumiit ovat usein niin samanlaisia (valkoisia, cis-sukupuolisia, vammattomia, kauneusnormien mukaisia)? Voisiko pornossa olla enemmän erilaisia tunteita (vihaisuutta, hellyyttä, haavoittuvuutta, viattomuutta)?

Minua ei niinkään kiinnosta mennä mihinkään ”hyvä porno vs. paha porno” -vastakkainasetteluun vaan miettiä, voisiko feministinen porno  näyttää meille jotakin uutta, jotakin enemmän.  Jäin myös miettimään sitä, mitä  Zafire Vrba ja Mats Råsmark sanoivat, että feministinen porno on tärkeää feminismille.  Porno on aina ollut vaikea pala purettavaksi feminismille.  Nähdäänkö pornon uusintavan ja tuottavan naista alistavia käytäntöjä ja mielikuvia vai nähdäänkö pornossa erilaisia halun ja toiminnan mahdollisuuksia? Näkisin, että feministisellä pornolla on tässä suhteessa kiinnostava asema keskustelun avaajana.  Porno voidaan nähdä yhtenä feministisen toiminnan ja keskustelun paikkana, jonka kautta voidaan puhua sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, laajentaa sukupuolen ja seksuaalisuuden kuvastoa kattamaan erilaisia kokemuksia ruumiista ja nautinnosta.