Feminismiä vaaleissa?

Näissä vaaleissa yhtäkkiä kaikki nuoret ja urbaanit ja trendikkäät ehdokkaat haluaa olla feministejä ja ah niin ihanan vaaleanpunaisia.

Vasemmistolaisen ehdokkaan vaalitarrassa sanotaan, että feminismi on sitä, että naiset ovat ihmisiä jee jee.  Vihreiden nuorten feminististen vaalietkojen kutsussa sana feministi on jossain muodossa peräti seitsemän kertaa, mutta siihen ei liitetä yhtään mitään merkitystä. Mitä tarkoittaa feministinen palopuhe ehdokkaalta, joka on aiemmin äänestänyt Palmian yhtiöittämisen puolesta, jotta matalapalkkaiset naiset saisivat entistä vähemmän palkkaa ja huonommat työehdot?

Pinkillä feministiset vaalit -sivulla suloisen pinkeillä kirjamilla lukee kampanjan arvot: ihmisoikeudet, tasa-arvo bla bla. Ei yhtään konkreettista lupausta, ainoastaan epämääräinen arvositoumus.

Feministeiksi on yhtäkkiä ilmoittautunut ehdokkaita politiikan laidasta laitaan. Siellä on puolueiden uusia tähtiä ja tunnettuja nimiä. Jos feminismi ois oikeasti näin suosittua vallanpitäjien ja puolueaktiivien keskuudessa, uusi translaki ois ollut voimassa jo aikoja sitten ja muutkin vaaleanpunaisin kirjaimin kirjoitetut epäkohdat jo korjattu. Siinä vaiheessa, kun puhumme oikeudesta elää omassa sukupuolessaan, päättää omasta kehostaan ja olla turvassa väkivallalta vain epämääräisinä arvokysymyksinä, olemme jo hukanneet asian ytimen, sen poliittisen ja yhteiskunnallisen todellisuuden, joka pitää tätä väkivaltaa yllä ja joka pitää muuttaa konkreettisella poliittisella toiminnalla.

Ehdokkaat perustelevat  feminismiään epämääräisesti: lasikatot, 666, kannatan tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ja kaikkea kivaa,  jos en ois ite ehdolla, äänestäisin naista (joopa joo ja senkö muka pitäis tehdä susta feministin). Kivaa vaaleanpunaista feminismiä, johon sitoutuakseen ei tarvii tehdä mitään. ”Jatkan työtäni bla bla bla  (laita tähän joku kiva ja hienolta kuulostava sana, mut joka voi tarkoittaa melkein mitä tahansa, eli oikeastaan voi olla, ettei tyyppi oo tehnyt yhtään mitään ja aikoo jatkossa jatkaa tätä hyväksi todettua mitään tekemättömyyden linjaa) puolesta”.

Milloin feminismistä tuli vaaleanpunaista bla bla bla:ta, joka ei haasta mitään? Arvopolitiikkaa, jossa teoilla ei oo väliä? Kuka tahansa voi hymyillä kauniisti kameraan ja sanoa olevansa feminismi. Muistaako kukaan yhtään mitään, mitä feminismistä ois näiden vaalien aikaan sanottu? Ei varmasti yhtään mitään, jos oikeistolaiset ja vasemmistolaiset käsi kädessä sanovat olevansa feministejä.  Tällainen vaaleanpunainen neutraali feminismi ei ole mitään feminismiä vaan se on vaan status quon ja vallan ylläpitämistä.

Minä haluan feminismiä, joka haastaa, taistelee ja pyrkii muutokseen. Se feminismi ei ole vallanpitäjien ja epäoikeudenmukaisten valtarakenteiden puolella. Se feminismi ei syleile kapitalismin tuhokoneistoa vaaleanpunaisilla ilmapalloilla vaan pyrkii murskaamaan sen.  Se feminismi ei asetu ehdolle näissä vaaleissa eikä seuraavissakaan vaan toimii suoraan ruohonjuuritasolla joka päiväisessä elämässä. Se feminismi on yhteiskunnallinen kamppailu.

 

Suostumus on feministinen kysymys

Välillä tuntuu, että elämme kulttuurissa, jossa puhumista yritetään välttää mahdollisimman pitkään. On kaikenlaisia sanontoja ”Hiljaisuus on myöntymisen merkki.” Tällaisessa kontekstissa consent-keskustelu on vallankumouksellista. Sitä keskustelua on käyty sen verran vähän suomenkielellä, etten ole varma, onko sille edes vakiintunutta käännöstä.

Älä koske ilman lupaa,  älä toimi ilman toisen suostumusta (consent) on se perusajatus, mistä tämä keskustelu lähtee.  Ajatuksena se on yksinkertainen, mutta käytännössä kulttuurissa on aika vieras juttu. Meillä on usein kaikenlaisia oletuksia siitä, kuinka tätä suostumusta ei tarvittaisikaan. Parisuhteeseen sisältyy usein oletus, että ikään kuin olisi oikeus koskea toista. Lapsia kosketaan jatkuvasti ilman lupaa, heidän suostumustaan harvoin kysytään heitä koskevissa asioissa. Jatkuvasti ihmiset tulevat halaamaan tai taputtamaan selkään tms. kysymättä onko se ok. Ahdistelu on vain äärimmäinen muoto kaikesta epäsuostumuksellisesta kanssakäymisestä.

Usein epäsuostumuksellisessa kommunikaatiossa tulevat esiin hierarkiat ja valta-asetelmat: toisen suostumusta ei kysytä, koska oletetaan, että itsellä on oikeus toimia toista kohtaan jollain tavalla, oikeus tehdä toiselle noin, oikeus koskea toista noin.  Se on vallankäyttöä.

Suostumuksellinen kanssakäyminen kuitenkin lähtee ajatuksesta, että jokaisen oma keho, omat rajat, oikeus itsemääräämiseen on tärkeä. Sen takia suostumus on välttämätön kanssakäymisessä.

Tietenkään kaikki sanaton kommunikaatio ei ole epäsuostumuksellista. Välillä suostumuksen voi viestiä myös sanattomasti, mutta se jättää usein mahdollisuuden väärin tulkinnalle. Voiko sitä koskaan olla täysin varma, että toinen antaa suostumuksensa, ellei sitä kysy? Tuntuu, että tähän suostumuksen kysymiseen liittyy ihmisillä tietty haluttomuus. Puhumista yritetään viimeiseen asti välttää. Se tuntuu hankalalta. Mutta mihin se vaikeus lopulta liittyy? Liittyykö se vaan siihen, ettemme ole tottuneet puhumaan tunteistamme, puhumaan seksistä, kosketuksista, kommunikaatiosta jne. ? Ikään kuin puhumisen rikkoisi jonkun sanattoman sopimuksen, jos toinen voisikin sanoa ei. Suostumisesta puhumisen pitäisi olla luonteva osa kaikkea läheisyyttä. Jos haluaa koskea toista, niin silloin siitä pitäisi pystyä myös keskustelemaan.

Consent-keskustelua on käyty puhuttaessa seksuaalisesta väkivallasta. Feministit ovat painottaneet, että seksi ilman suostumusta on raiskaus.  Suostumuksen kysyminen on kuitenkin myös laajemmin osa feminististä toisen ruumiillista ja henkistä itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.  Silloin myönnän, ettei toinen ole minun omaisuuttani tai minun tahtoni määriteltävissä vaan hänellä on oma tahto, oikeus omaan tilaan ja oman kehon autonomiaan. Vain hän itse voi määritellä omat rajansa. Minä en voi niitä päättää, arvata tai tietää, ellen kysy häneltä itseltään, mitä hän haluaa ja mitä ei.

Feminismi ja vallan politiikat

Feminismi on parhaimmillaan hierarkioita ja epätasapainoisia valtasuhteita purkavaa politiikkaa, joka pyrkii solidaarisuuteen ja yhdenvertaisuuteen.

Kuitenkin välillä feminismin nimissä puhuvat tekevät politiikkaa, joka sulkee ulkopuolelle, vahvistaa valtarakenteita ja käytännössä ajaa yhä ahtaammalle marginaalissa olevia ihmisiä. Tämä on vallan politiikkaa, joka perustuu vallitsevissa valtarakenteissa saavutetuille etuoikeuksille, oli kyse sitten kansallisuudesta, valkoisuudesta tai luokka-asemasta. Tällöin lähtökohta on alusta asti ulossulkeva ja toimijoiden piiriä rajaava. Feministien keskuudessa onkin taas ollut kiivasta keskustelua siitä, millaista politiikkaa feminismi on.

Femenin tempaus herätti paljon keskustelua valkoisen feminismin kolonialistisesta luonteesta. Joukko länsimaisiin kauneus- ja kehonormeihin sopivia pääasiassa valkoisia naisia kulki paljain rinnoin tempauksessa tunisialaisen Aminan puolesta ja islamia vastaan. Amina vaati yläosattomalla kuvallaan blogissaan oikeutta naisen ruumiin itsemäärittelyyn. Femenin protesti kuitenkin toimi käytännössä täysin päinvastaisella tavalla: se nimenomaan pyrki viemään musliminaisilta heidän itsemäärittelyoikeutensa pukeutumisen ja uskonnon suhteen. Femen asetti musliminaiset uhrin asemaan, jonka he alastomuudellaan halusivat vapauttaa islamismista. Tällöin feministinen politiikka toimikin äärioikeistolaisen islamofobisen politiikan puolesta, jossa musliminaiset nähdään uhreina, heidän toimijuuttaan tai omaa ääntään ei kunnioiteta. Lukuisat musliminaiset reagoivat tähän viestittämällä Femenille, että Femen ei edusta musliminaisia eikä feministejä eikä voi puhua heidän puolestaan. (Lue lisää: Tulvan päätoimittajan blogi)

Myös seksin oston kriminalisaatio jakaa feministejä. Kriminalisaatiota puolustavassa keskustelussa helposti ajaudutaan abstraktiin keskusteluun periaatteista ja moraalista, jossa unohdetaan käytännön politiikka ja sen piirissä olevat ihmiset. Näin päädytään absurdiin tilanteeseen, jossa feministinen politiikka vaatii lisää poliisikontrollia siirtolaisseksityöläisille ja näin myös käytännössä lisää heidän käännytyksiään. Epäily seksin myymisestä on siirtolaisten käännytysperuste, vaikka sitä ei ole kriminalisoitu. Käytännössä vaatimus seksin oston kriminalisaatiosta ei vapauta naisia epätasa-arvoisesta ja sortavasta järjestelmästä, vaan ajaa heikossa asemassa olevat seksityöläiset entistä enemmän maan alle. Tällöin nähdään seksityöläiset uhreina, joille voidaan vaatia entistä enemmän kontrollia ja stigmatisointia. Tämän sijaan itse haluaisin nähdä feminismiä, joka pyrkisi solidaarisuuteen ja lisäämään heikossa asemassa olevien oikeuksia niiden vähentämisen sijaan, jotta he voisivat paremmim itse kamppailla oikeuksiensa puolesta.

Feminismin pitäisi pureutua myös purkamaan omia syrjiviä käytäntöjään. Maryan Abdulkarim kertoo Aviisissa feminismin syrjivistä käytännöistä maahanmuuttajanaisia ja musliminaisia kohtaan. Maahanmuuttajanaiset pyritään asettamaan uhrin asemaan ja heidät pyritään vapauttamaan asettamalla heidät suomalaiseen normiin.

Feministisissä piireissä esiintyy myös trans- ja homofobiaa: vieläkin Suomen vanhimman feministisen järjestön Naisasialiitto Unionin jäseneksi pääsee vaan tietynlaisella sosiaaliturvatunnuksella. Jos tämä on vastaus siihen, ketkä ovat feministisen politiikan piirissä, feminismi sulkee itsensä hyvin kapean piirin sisälle. Silloin voi äärimmäisen oikeistolaista ja kärsimystä tuottavaa politiikkaa ajanut Margaret Thatcher näyttäytyä feministisenä hahmona, vahvana naisena, joka oli Ensimmäinen Nainen ja yhdisti kodin ja perheen. Itse en halua ikinä olla mukana rakentamassa liikettä, joka ajaa vain vahvojen naisten pääsyä ensimmäisille paikoille ja kannattaa oikeistolaista antifeminististä rasistista luokkaeroja kasvattavaa politiikkaa.

Onneksi on toisenlaisia feminismejä. On feminismiä, jotka on kaikkia rajoja, hierarkioita ja käännytyksiä vastaan. Feminismiä, joka rakentuu solidaarisuuden (eikä uhriuttamisen) varaan. Monien erilaisten äänien feminismejä. Feminismin on kietouduttava muihinkin politiikan alueisiin kuin pelkästään suoraan sukupuolta koskeviin kysymyksiin. Vain sukupuoleen liittyviä hierarkioita purkaessaan se saattaakin vahvistaa esimerkiksi rotuun tai luokkaan liittyviä hierarkioita. Feminismissä tulisikin ottaa vakavasti ajatus hierarkioiden purkamisesta ja olla solidaarinen toistemme kamppailuille epätasa-arvoisten valtarakenteiden purkamiseksi.

Äärioikeisto ja poliittinen väkivalta

Torstaina Oulussa  North Prideen liittyvässä keskustelutilaisuudessa ”Homo-, bi- ja transpakolaisten tilanne ja äärioikeiston uhka” puhunutta Dan Koivulaaksoa vastaan hyökättiin kaasusumutteella. Dan Koivulaakso on ollut paljon maahanmuuttokriitikoiden hampaissa sen takia, että hän on aktiivisesti nostanut esiin äärioikeiston uhkaa ja on tekemässä kirjaa aiheeseen liittyen.

Myös  Pride- ja seksuaalivähemmistöihin liittyvät tapahtumat ovat olleet aiemminkin äärioikeiston väkivallan kohteena. Viimeksi Helsingin Pride-tapahtumassa kulkuetta heitettiin kananmunilla, eikä parin vuoden takainen kaasuisku kulkueeseenkaan ole unohtunut. Myös Oulun North Pride tapahtumaan on kaasuiskuvuonna kohdistunut pommiuhkaus ja  Oulun ylioppilaskunnan tiloihin tehty polttopulloisku homofobisin viestein. Viime vuoden marraskuussa Tampereella hyökättiin myös Hirvitaloon pippurisumutteilla.

Yksittäisistä väkivallan teoista on muodostunut jo ketju. Sen sijaan, että puhutaan yksittäisistä teoista ja nähdään tekijät vain yksittäisinä toimijoina, on tarkasteltava laajempaa kuvaa äärioikeiston organisoitumisesta ja muodostamasta uhkasta.  Tämä uhka on otettava vakavasti ja nähtävä, että kyse on organisoidusta poliittisesta väkivallasta.

Fasistinen Finnish Defence League on ilmoittanut osallistuvansa  Tampereen Prideille. Tässä pyrkimyksenä on usuttaa vähemmistöjä tosiaan vastaan. FDL yrittää väittää, että kyllä äärioikeistolaiset islamofobikot ovat suvaitsevaisia seksuaalivähemmistöjä kohtaan, muslimithan ovat homofobikoita, ja äärioikeisto itse asiassa puhuu suvaitsevaisuuden nimissä islamia ja muslimeita vastaan. Kukaan tuskin menee lankaan kaikkien seksuaalivähemmistöihin kohdistuneiden äärioikeistolaisten väkivallantekojen jälkeen. Jos me hyväksymme poliittisen väkivallan ja vainon yhtä vähemmistöä kohtaan, se leviää kyllä muihinkin.

Nämä tapahtuneet väkivallanteot osoittavat, että äärioikeiston väkivallan uhka kohdistuu niin maahanmuuttajiin kuin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, kuin niihin, jotka ovat poliittisesti eri mieltä. Myös naisvihamielisyys  ja antifeminismi ovat usein liittyneet äärioikeistolaiseen ajatteluun.  Joten natsien, fasistien, maahanmuuttokriitikoiden tai oikeistopopulistien on turha sanoa, että he ovat kenenkään meidän puolella. Me tiedämme paremmin, emmekä mene niin halpaan lankaan.  Ei sallita fasismin pinkkipesua! Fasistit ei ikinä marssi meidän kanssa samalla puolella. (Lue Inte i vårt namn, vi vägrar vara fascisternas alibi!)

Äärioikeiston uhkasta ja väkivallan poliittisuudesta täytyy keskustella avoimesti. Sitä ei pidä enää kätkeä puheeseen yksittäisistä toimijoista, kun kyse on toistuvista tapahtumista ja organisoidusta liikehdinnästä.  Ei voida sallia sitä, että seksuaalivähemmistöihin liittyviin tilaisuuksiin kohdistuu äärioikeistolaisen väkivallan uhka tai että äärioikeiston uhkaa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia esiin nostaviin poliittisiin toimijoihin kohdistuu tällaista väkivaltaa. Nyt on aika vihdoinkin ottaa tämä poliittinen väkivalta vakavasti ja järjestäytyä sitä vastaan.

Rasisteilla  ei pidä olla tilaa  mielipiteilleen netissä, mediassa tai päätöksentekoelimissä. Oikeistopopulisteille annettu hiljainen hyväksyntä antaa tilaa myös äärioikeistolaiselle väkivallalle. Fasisteille, natseille ja rasisteille ei ole tilaa kaduilla tai kaupunkitilassa, jossa me elämme ja hengitämme. Me ei tarvita natsien keikkoja, tarroja tai viestejä kaupunkitilaan. Me ei tarvita äärioikeistoa puhumaan meidän nimissä. Me ei tarvita pelkoa äärioikeiston poliittisesta väkivallasta keskustelutilaisuuksiin tai kaduille. Me tarvitaan turvallisempia tiloja kaikille olla ilman pelkoa väkivallasta tai syrjinnästä, joka kohdistuu ihon väriin, kansallisuuteen, sukupuoleen tai  seksuaalisuuteen.

Kommentteja ”politiikkaan” palaamisesta

Presidentinvaalit ovat ohi. Ketä kiinnostaa? Ainakin hylättyjä lappuja oli ennätysmäärä ja nukkuvien puolue vahvisti asemiaan.  Minua kiinnostaa kuitenkin  presidenttivaaleihin liittyvän seksuaalisuuskeskustelun aiheuttavat reaktiot vasemmistossa. Veikko Eranti kirjoitti blogipostauksen otsikolla ”Presidentinvaalit ovat ohi, palataan politiikkaan”, johon tämä minun blogitekstini on tavallaan vastine. Mikä on se oikea politiikka, mihin palataan, ja se ei-politiikka, mistä palataan? Sitä aloin pohtia ja kirjoittaa ajatuksiani ylös.

Erantin tekstissä ei ole sinänsä yhtään mitään uutta. Se edustaa oikein perinteistä vasemmistolaista tai sosiaalidemokraattista politiikka-käsitystä. Oikea politiikka puhuu tuloeroista, tulonjaosta, työstä ja hyvinvointivaltiosta.  Seksuaalisuudesta puhuminen taas on arvo- tai identiteettipolitiikkaa. Se ei ole politiikan kovinta ydintä tai on suorastaan epäpoliittista ja ”epäolennaista tauhkaa”, koska ”arvoja ei voi syödä”.  Sen takia meidän on unohdettava arvokeskustelu (puhe seksuaalisista identiteeteistä yms.) ja keskityttävä tärkeämpiin asioihin, eli oikeaan politiikkaan.

Vaikka syömisestä ollaankin kiinnostuneita (jos arvoja ei voi syödä, mitä me syödään?), ei tekstissä puhuta konkreettisesti ruoan tuotannosta, tehoeläintaloudesta, eläinten oikeuksista ja luonnonmukaisesta viljelystä: näiden suhde hyvinvointivaltioon, oikeudenmukaisuuteen ja oikeaan politiikkaan jää vielä tämän tekstin pohjalta epäselväksi.  Usein nimittäin puhe eläintenoikeuksista ja kasvissyönnistä liitetään myös arvopolitiikkaan. ”Oikea politiikka” liittyy yhteiskunnan resurssien jakoon ja työhön, ei mihinkään kettutyttöjen viherpiperryspolitiikkaan (vaikka eläinoikeusaktivismissa on nimenomaan kyse konkreettisista tuotantosuhteista ja kärsimyksestä, joihin halutaan puuttua).

Vallankumouksen hedelmiä -blogi kirjoitti vaalien kynnyksellä hyvän postauksen siitä, kuinka politiikka on muuttunut arvojen ja subjektiivisuuksien muodostumisen & vahvistamisen politiikaksi.

”Kriittiset toimittajat, politologit ja harmaat marxistit voivat narista nurkissaan, että politiikassa on “oikeasti” kyse vallasta, aatteesta tai rahasta, eikä homoista ja arvoista. Kaikki muut näkevät, että tällaiset narinat ovat katkeria toiveita menneestä maailmasta. ”, Vallankumouksen hedelmiä kirjoittaa.

Itse en ollut kauhean innostunut presidentinvaalikeskustelusta, koska en usko, että presidentti-instituution kaltainen äärimmäisen hierarkinen ja jäykkä valtarakenne voisi toimia seksuaalisuuteen liittyvien hierarkioiden ja valta-rakenteiden purkajana. Muutoksen täytyy lähteä ruohonjuuritasolta ja ihmisten elämistä ja kokemuksista, ei tulla ylhäältä uudelta johtajakandidaatilta.  (Tästä Atlas Saarikoski kirjoittaa hyvin täällä.)

Silti koen, että tämä keskustelu ”arvopolitiikasta” vs. ”oikeasta politiikasta” paljastaa jotakin niistä hierarkioista, joita koko ajan pystytetään, kun puhutaan edustuksellisesta politiikasta. Se näyttää,  miten kysymystä seksuaalisuuden poliittisuudesta edelleenkin marginalisoidaan. Samalla paradoksaalisesti seksuaalisuuden poliittisuus korostuu; mitä enemmän seksuaalisuudesta tehdään  epäpoliittista arvokysymystä, sitä tärkeämpää sitä on politisoida ja kamppailla siihen liittyvien oikeuksien puolesta.

On aina vaarallista tehdä hierarkioita eri politiikan kysymysten välillä. En halua toimia tuon asian hyväksi, koska asia X on pahemmin pielessä. Minun ei tarvitse välittää siitä, että ryhmää A riistetään, koska ryhmää B riistetään vielä pahemmin. Minua eivät kiinnosta maahanmuuttajien ja siirtolaisten kysymykset, koska Suomessa on  syntyperäisiä työttömiä ja köyhiä myös. Minua eivät kiinnosta naisten tai homojen oikeudet, koska heteroseksuaalista miestä sorretaan myös. Miksi ihmeessä pitäisi asettaa asioita hierarkiaan keskenään, kun eri epäkohdat kohdistuvat eri ihmisiin ja ihmisryhmiin eri tavoin ja identiteetit ja kokemukset risteävät? Miksi sorrettujen ryhmien pitäisi kilpailla keskenään, keiden kokemat epäkohdat ovat suurimpia?

Seksuaalipolitiikan näkeminen pelkkänä liberaalina arvopolitiikkana vääristää näkökulmaa. Seksuaalisuuden määrittäminen pelkäksi arvokysymykseksi,  esimerkiksi kysymykseksi suvaitsevaisuudesta, helposti johtaa siihen, että unohdetaan, että siinä on kysymys todellisista ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista. Arvopuheeseen liittyy usein ajatus, että arvokysymyksistä voi olla montaa mieltä ja kaikkia mielipiteitä pitäisi suvaita: pitäisi siis hyväksyä joidenkin oikeutta käyttää valtaa ja  marginalisoida toisia, heidän ruumiitaan, suhteitaan toisiin ruumiisiin ja tapaansa elää. Arvokeskustelussa tai suvaitsevaisuuspuheessa hyvin harvoin kyseenalaistetaan keskustelun taustalla olevia valtarakenteita siitä, mikä on normaalia ja hegemonista eli kenellä on valta suvaita ketä.  Seksuaalisuus on poliittista, ei pelkästään arvopoliittista.

On varsin perinteistä, että seksuaalisuus ja sukupuoli yritetään rajata ulos ”oikeasta” politiikasta ja ”tärkeistä” asioista. Se kertoo myös aika paljon siitä, ketkä politiikkaa ovat perinteisesti saaneet tehdä ja minkälainen subjekti on yleensä nähty poliittisena. Perinteinen poliittinen subjekti ei  ole tullut marginalisoiduksi seksuaalisuuden tai sukupuolen perusteella. 

Tällaisessa keskustelussa ei myöskään oteta huomioon sitä, että nämä vähemmän tärkeät kysymykset, kuten seksuaalisuus, vaikuttavat kovan politiikan kysymyksiin. Seksuaalisuus ei ole mitenkään epäolennainen pieni arvokysymys suhteessa kapitalismiin vaan seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät valtarakenteet määrittävät koko yhteiskunnan toimintaa.  Perhe- , parisuhde- ja avioliittoinstituutiot ovat keskeisiä yhteiskunnallisia ja taloudellisia instituutioita.  Tuotteita markkinoidaan meille heteroseksuaalisuuden avulla ja jatkuvasti erilaisin käytännöin tuotetaan ajatusta heteroseksuaalisuudesta normaalina seksuaalisuutena ja parisuhteesta ja perheestä sen normaalina yhteiskunnallisesti kannustettuna muotona.

Nämä asiat eivät ole mitään kysymyksiä, joista voisi palata oikeaan politiikkaan. Seksuaalisuuteen liittyvät hierarkiat ja valtarakenteet ovat läsnä joka päiväisessä elämässämme, silloinkin kun puhumme niistä ”tärkeistä asioista”.   Seksuaalisuuden poliittisuudesta ei ole mitään paluuta. Ei ole paluuta enää mihinkään politiikkaan ennen feminismiä, homo- ja lesboliikettä ja queer-aktivismia.

Ne, jotka sanovat, että seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset eivät ole poliittisia vaan pelkkiä arvokysymyksiä ja että meidän pitäisi palata oikeaan politiikkaan ja tärkeisiin kysymyksiin, vain osoittavat, että seksuaalisuus on edelleen poliittista ja siitä on edelleen keskusteltava. Tarvitaan edelleen queer-feminististä keskustelua, liikettä ja aktivismia, jotta seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä kysymyksiä ei lakaista maton alle,  suljeta silmät ja sanota: ”Kaikkihan on ihan hyvin, eikö voitaisi keskustella oikeasti tärkeistä asioista?”

Translain uudistaminen ja medikalisaatio

Translain uudistamisesta on viimeaikoina keskusteltu. Keskustelun pääpaino on ollut ihmisoikeuksia loukkaavan sterilisaatiovaatimuksen poistamisessa, josta on keskusteltu niin Ruotsissa kuin Suomessa.  Netistä löytyy myös adressi ”Vetoomus transhenkilöiden ihmisoikeuksien puolesta”, jossa listataan lainsäädännön ongelmallisia vaatimuksia transsukupuolisen henkilön sukupuolen juridisesta vahvistamisesta.

”Lainsäädäntö transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta vaatii, että henkilö 1) esittää lääketieteellisen selvityksen siitä, että hän pysyvästi kokee kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen ja että hän elää tämän mukaisessa sukupuoliroolissa sekä siitä, että hänet on steriloitu tai että hän muusta syystä on lisääntymiskyvytön;  2) on täysi-ikäinen; 3) ei ole avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa; ja 4) on Suomen kansalainen tai hänellä on asuinpaikka Suomessa. ”

Juridisen sukupuolen vaihtoon liittyvä kontrolli on ehkä raadollisimpia sukupuolen kontrollin muotoja.  Vaatimukselle lisääntymiskyvyttömyydestä ei ole mitään perustetta. Monet transsukupuoliset ovat joka tapauksessa lastensa vanhempia riippumatta siitä, mitä laissa lukee.  Vaatimus täysi-ikäisyydestä asettaa vaikeaan asemaan transnuoret, jotka ovat ehkä muutenkin kaikkein vaikeimmassa tilanteessa.  Naimattomuuden tai kumppanin suostumuksen edellyttäminen omalle sukupuoli-identiteetille loukkaa itsemääräämisoikeutta omasta ruumiista ja omasta identiteetistä. Transsukupuolisen sukupuolen vahvistamisen sitominen kansalaisuuteen ja asuinpaikkaan on myös ongelmallista itsemäärämisoikeuden kannalta.  

Ongelmallista on myös se, miten transsukupuolisen henkilön sukupuoli-identiteetin määrittelyssä medikalisaatio ja lainsäädäntö kietoutuvat yhteen. Transsukupuolisen henkilön sukupuolen juridinen vahvistaminen edellyttää lääketieteellistä diagnoosia, siihen ei riitä henkilön oma kokemus ja todistus omasta identiteetistä. Tämä antaa valtavan vallan psykiatreille toisten ihmisten koko sukupuoli-identiteetin määrittelyssä. Kenen sukupuolikokemus on oikeanlainen? Kuka on oikeanlaisessa sukupuoliroolissa? Kuka selviää läpi kontrolliseulan? Psykiatrit voivat päättää, minkä merkityksen he antavat kenenkin sukupuolikokemukselle eikä lääketieteellistä asiantuntijapuhetta voi kyseenalaistaa kovin helposti, vaikka kokisikin oman kokemuksensa tulleen ohitetuksi ja väärintulkituksi.

Medikalisaatio on osa biovaltaa, joka säätelee elämää muokkaamalla ruumiita ”oikeanlaisiksi” (Millainen on ”oikeanlainen” vastakkaisen sukupuolen rooli? Mitkä asiat ovat feminiinisiä ja maskuliinisia?). Biovalta ei hallitse niinkään enää kurin kautta vaan paljon hienovaraisemmin sanktioin, lääketieteellisin diagnoosein ja lääketieteellisellä asiantuntijapuheella. Kyse on kuitenkin samalla tavalla poliittisesta vallankäytöstä, jolla pyritään säätelemään sukupuolittunutta kansalaisuutta ja sitä, kuka saa olla yhteiskunnassa mitäkin sukupuolta. 

Ehkä onkin aika miettiä,  miksi sukupuolta kontrolloidaan niin tiukasti. Miksi halutaan niin kovasti pitää kiinni kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä, jossa kaksi sukupuolta ovat toisilleen vastakkaiset ja eivät koskaan sekoitu keskenään? Kuitenkin sukupuolikokemusten spektri on huomattavasti monimutkaisempi, kokemukset sukupuoli-identiteetistä eivät jakaudu selkeästi kahteen vaan identiteetit risteävät, ihmiset kokevat sukupuolensa tuhannella eri tavalla eikä sen välttämättä edes tarvitse määrittää heidän identiteettiään millään olennaisella tavalla.  Miksi ihmeessä ei annettaisi ihmisten itse määrittää omaa sukupuoltaan ja kunnioitettaisi heidän oman ruumiin itsemääräämisoikeuttaan?

Tarvitaan poliittista kamppailua ja aktivismia, jotta saadaan purettua näitä vääristyneitä valtakäytäntöjä, joilla transsukupuolisten henkilöiden sukupuoli-identiteettiä kontrolloidaan ja kaksinapaista sukupuolijärjestelmää pidetään yllä.  Tämä on tasa-arvokamppailu, jonka pitäisi olla myös feminismin keskiössä.

Kokemuksia Olkiluodon blokkauksesta

Fukushiman onnettomuus ja Japanin ydinvoimaloiden turvallisuusongelmat ovat nostaneet ydinvoimaan liittyvät riskit laajaan keskusteluun. Siinä, missä Saksassa on päätetty luopua ydinvoimasta, Suomessa ydinvoimaa rakennetaan lisää.  Saksan päätökseen on vaikuttanut aktiivinen ydinvoiman vastainen kansanliike ja aktivismi.  Suomesta on tulossa  ydinvoimareservaatti, jos me emme pysty luomaan aktiivista vastarintaa myös täällä.  Ydinvoiman vastainen liike on jatkuvasti voimistumassa. Nyt toista kertaa järjestetty Olkiluotoblockade -tapahtuma keräsi yhteen ydinvoiman vastustajia eri kaupungeista Eurajoelle.

Itse lähdin myös mukaan tapahtumaan. Ydinvoima yritetään esittää välttämättömyytenä, mutta sen jokainen vaihe sisältää riskejä ja ympäristöongelmia, joita ei pystytä ratkaisemaan.  Uraaninlouhinnassa aiheutuu ympäristö- ja terveysongelmia. Ydinvoimaloiden rakennusprojekteja on moitittu turvallisuuspuutteista: mm. Olkiluodon työmaalla turvallisuuspuutteita on ilmennyt jatkuvasti.  Ydinvoimaloissa on aina onnettomuuden vaara eikä ydinjätteelle ole keksitty mitään toimivaa ratkaisua. Kuka päättää näiden riskien ottamisesta? Ydinvoimalahankkeiden takana on kansainvälisiä suuryrityksiä ja ydinvoimapäätökset on tehty keskusjohtoisesti vailla yleistä keskustelua.  Miksi meidän pitäisi suostua tähän? Sen sijaan, että energiantarpeemme tyydyttämiseksi päädymme ympäristökatastrofiin, tuotantoa ja energian kulutusta on vähennettävä huomattavasti.

Olkiluotoblockade toi ydinvoiman vastaisen liikkeen Olkiluotoon johtaville teille. Olkiluotoblockaden takana on laaja ruohonjuuritasolta organisoitunut kansanliike eikä siis mitään yhtä järjestäjätahoa. Itseorganisoitunut toiminta näkyi myös tapahtuman kulussa. Päämielenosoituksessa oli zinedistroa, bändejä, rumpuryhmää, banderollin pitäjiä, ruoanlaittajia, todella paljon erilaisia toimijoita, jotka toi yhteen yhteinen tavoite. Päämielenosoituksen lisäksi oli omatoimisia pienryhmiä blokkaamassa tietä muualta.  Yksi pienryhmistä blokkasi Olkiluotoon vievän tien tripodilla. Pienryhmien toiminta on innostava esimerkki siitä, kuinka tien blokkaaminen on mahdollista pienelläkin motivoituneella porukalla: ei tarvita muuta kuin rohkeus lähteä liikkeelle! Toiminnan moninaisuus toi voimaa koko Olkiluotoblockade-tapahtumalle ja ydinvoiman vastaiselle liikkeelle.

Itse olin päämielenosoituspaikalla. Kun tulin ulos bussista, poliisi oli vastassa sankkana joukkona ja neuvoi huolehtivaisesti meitä olematta unohtamatta mitään bussiin: ”kattokaa, ettei hattuhyllylle jää mitään!” Poliisirivistöt estivät mielenosoituksen pääsyn kadulle ja pakottivat sen pysymään tien reunalla.  Poliisi oli varautunut mielenosoitukseen suurella miehityksellä ja pidätysbussi odotti jo valmiina huoltoaseman pihalla, vaikka mielenosoituspaikasta oli Olkiluodon ydinvoimalaan yli 10 kilometriä. Mielenosoitus alkoi jo ennen aamuseitsemää,  jotta oltaisiin paikalla, kun Olkiluodon työntekijät matkaavat töihin.

Poliisin järeä varustautuminen mielenosoitukseen kertoo ydinvoimajärjestelmän heikkoudesta. Jos rauhanomaista mielenosoitusta pelätään noin paljon ja siihen reagoidaan tuollaisella repressiolla, se kertoo jotain ydinvoimaan sisältyvistä uhkista ja turvallisuusriskeistä, ja myös pelosta ydinvoiman vastaisen liikkeen voimistumisesta. 

Mielenosoitusaamu alkoi rauhallisesti. Ruokaa laitettiin & kahvia keitettiin, banderolleja avattiin, musiikki ja rummut soivat.  Oli kuitenkin turhauttavaa olla tien sivussa poliisirivistöjen saartamana.  Jossain vaiheessa mielenosoittajajoukko ryntäsi tielle ja poliisit työnsivät mielenosoittajat väkivaltaisesti takaisin tien syrjään samalla pidättäen satunnaisesti muutaman mielenosoittajan: pidätyksen syynä saattoi olla mukana roikkuva megafoni  tai mitä ikinä.

Minun mielenosoituskertomukseni jää vähän tyngäksi, koska jouduin itse kiinniotetuksi reilun parin kymmenen muun kanssa jo ennen aamuyhdeksää. Poliisin vaihtaessa vuoroa ja rivistöjen hajaantuessa hetkeksi, mielenosoittajajoukko juoksi tielle ja istui alas ihmisrykelmiin. Pidettiin kiinni toisistamme ja huudettiin ”Olkiluoto alas!” Osa soitti rumpuja. Se oli voimauttava ja innostava hetki. Me toimimme yhdessä ja menimme kadulle saadaksemme äänemme kuuluviin, vaikka ydinvoimateollisuus ja päättäjät eivät meitä halua kuulla.  Vaikka viranomaiset yrittivät työntää meidät syrjään, yhteisellä päättäväisyydellä me voitiin ottaa katu hetkeksi haltuun ja tuoda äänemme kuuluviin. Poliisi otti kiinni bussilastillisen porukkaa, raahasi ihmisiä yksitellen pidätysbussiin. Mielenosoitus jatkui kuitenkin koko päivän.  Olkiluodon blokkauksesta päivän aikana pidätettiin monta kymmentä (noin 50-60) ihmistä. 

Itse tosiaan vietin sitten koko päivän putkassa: kymmenen tuntia täpötäysissä selleissä, joissa 17 ihmiselle oli vain yksi patja.  Minäkin sain niskoittelusta sakot niin kuin kaikki kiinniotetut riippumatta siitä, mitä tekivät, olivatko he mukana blokkausaktiossa vai ottivatko vain kuvia siitä, tottelivatko poliisin käskyjä, saivatko edes poistumiskäskyä.  Lisäksi meidät kaikki kuvattiin ja meiltä otettiin sormenjäljet poliisirekisteriä varten. Tällainen reaktio mielenosoitukseen ja rauhanomaiseen kansalaistottelemattomuusaktioon tuntui hyvin kummalliselta. Onneksi putkassa oli hyvä yhteishenki, kun eri kaupungeista tulevat toimijat kohtasivat ja tukivat toisiaan.  Muutenkin poliisin toiminta vaan lisäsi tapahtumaan osallistuneiden yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden tunnetta: kiinniotosta vapautuneita odotti ulkopuolella ruokaa ja kyyti leirintäalueelle.  

Vaikka blokkaus ei onnistunutkaan siinä mielessä, ettei Olkiluotoon johtavia teitä saatu suljettua koko päiväksi, sillä oli varmasti vaikutusta.  Yksi tärkeä vaikutus oli tietenkin liikkeen sisäinen: se tarjosi tilaisuuden tavata samoja tavoitteita ajavia toimijoita ja ryhmiä eri kaupungeista ja toisaalta voimautti yhdessä toimimiseen. Tällaisella organisoitumisella, verkostoitumisella ja yhdessä toimimisella on aina vaikutuksia. Se johtaa uusiin ideoihin, uuteen toimintaan ja  ydinvoiman vastaisen liikkeen jatkumiseen ja kasvamiseen.

Tärkeä vaikutus Olkiluodon blokkauksella oli myös siinä, että se näytti, että on ihmisiä, jotka ovat sitoutuneita ja valmiita vastustamaan ydinvoimaa kansalaistottelemattomuudella ja kantamaan siitä seuraukset.  Vaikka poliisi ottaa meidät kiinni yhdeksi päiväksi, me ei lannistuta vaan jatketaan toimintaa.

Lisää tietoa tapahtumasta:

Olkiluotoblockaden nettisivut, twitter ja kuvia tapahtumasta.