Kokemuksellisen puheen ongelma

Kokemus on aina ollut keskeinen käsite feministisen liikkeen ja poliittisen toiminnan kannalta. Usein feministisen toiminnan ajatellaan lähtevän siitä, että on olemassa jokin ryhmä (esim. naiset, sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöt), joilla on jokin kokemus epätasa-arvosta ja syrjinnästä, ja tämä kokemus tarjoaa lähtökohdan poliittiselle muutosvaatimukselle. Mikä on tämä kokemus, jota yritetään tavoittaa, ja kuka on kokija? Onko nainen, joka ei näe sukupuolten epätasa-arvoa omassa kokemuksessaan, jonkinlaisessa sokeuden ja tiedottomuuden tilassa? Hän on ikään kuin väärässä uskossa ja feministien pitäisi valistaa häntä. Entä mies, joka kokee olevansa sukupuolensa takia syrjitty? Mikä hänen kokemuksensa suhde on feministiseen liikkeeseen?

Naisen kokemuksen kritiikki ei ole mitään uutta feminismin sisälläkään.  Esimerkiksi Judith Butlerin teorioista ammentaen voi ajatella, ettei ole olemassa mitään luonnollista naisen kategoriaa, eikä siten mitään naisen kokemusta. Naisen kokemuksesta puhuminen piilottaa erot naisten sisällä. Postkoloniaalisen feminismin kannalta taas naisen kokemus, josta länsimainen feminismi puhuu, on vain aivan tietynlaisen naisen kokemus: valkoisen länsimaisen keskiluokkaisen naisen kokemus. Sukupuolirakenteet näkyvät meidän elämissämme eri tavalla riippuen siitä kontekstissa, jossa elämämme ja toimimme.

Feministisen toiminnan keskiössä olevasta kokemuksesta tulee helposti totaliteetti, johon meidän kaikkien pitäisi pystyä samaistumaan. Kun yritämme hahmottaa sukupuolirakenteita kokemuksestamme,  puhe muuttuu helposti uhripuheeksi. Nainen näyttäytyy syrjittynä, alistettuna ja passiivisena. Kun puhumme epätasa-arvon kokemuksista, joudumme ottamaan moninaisia uhripositioita.  Nainen on katseen kohteena, objektina, hiljaisena tyttönä.

Tällaisissa kokemuksen vaihdoissa naisen toiminnan paikat usein unohdetaan, ne nähdään vähemmän aktiivisena kuin miesten ja poikien toiminta ja hegemoninen maskuliinisuus. Siinä myös naiset, jotka eivät sovi näihin rooleihin ja jotka ottavat aktiivisen toiminnan paikkoja, näyttäytyvät toimivan maskuliinisen alueella. Naisen tahto ja halut unohdetaan tai ne ohitetaan yhteiskunnan mieskeskeisten rakenteiden tuotoksena: naisen toimintaa ei ohjaakaan hänen oma subjektiviteettinsa vaan seksistinen yhteiskunta, joka odottaa häneltä tietynlaista naiseutta.  Tällöin uusinnetaan kaksinapaista sukupuolijärjestelmää, jossa mies on toimiva aktiivinen subjekti ja nainen tahdoton passiivinen objekti.

Miten kokemus voisi toimia feministisen toiminnan lähtökohtana ilman, että sitä typistetään yhdeksi naisen kokemukseksi? Yksi vaihtoehto on, että naisen kokemuksesta puhuminen ja naisen positioon asettuminen voisi olla strateginen siirto ,  josta käsin tilanteen muutosta voisi ajaa ja pitkällä tähtäimellä purkaa sukupuolijärjestelmää.

Strategisessa puheessa on kuitenkin se ongelma, että on mahdotonta sanoa, missä vaiheessa tulee se aika, jolloin strategisesta positiosta luovutaan ja aletaan puhua siitä, mitä oikeasti haluamme ja vaadimme. Reaalipolitiikassa on se hauska juttu: se edellyttää jatkuvasti uusien strategisten positioiden ottamista, välitavoitteita ja osavaatimuksia. Se aika, jolloin voimme lopettaa strategisen pelimme ei koskaan tule, ja strategiset positiot kivettyvät identiteeteiksi ja politiikaksi, eikä niiden takana ole mitään sen todellisempaa. Todelliset vaatimukset täytyy esittää heti; ”pitkän tähtäimen” tavoitteiden eteen täytyy toimia heti. Ei voi puhua sukupuolista identiteetteinä tuottamatta sukupuolijärjestelmää yhä uudelleen pysyvänä järjestyksenä.

Kokemusta ei silti kannata heittää roskakoriin. Täytyy löytää uusia tapoja puhua kokemuksesta ilman, että täytyy lyödä uudelleen lukkoon yhä uudelleen samoja identiteettejä. Eli täytyy puhua kokemuksesta ottamatta identiteettejä annettuna. Sen sijaan että ottaisimme annettuna jaon miehiin toimijoina ja naisiin objekteina, voisimme tarkastella, millä tavalla toimijuus määrittyy missäkin tilanteessa, mitä ominaisuuksia se edellyttää, millaisia sukupuolenilmauksia siihen liittyy ja minkä takia joidenkin on helpompi asettua siihen rooliin kuin toisten. Kokemus täytyy problematisoida ja liittää kontekstiin, jossa se ilmenee ja ruumiillistuu.  Kokemusta tarvitaan, koska ainoastaan sen kautta teoriat ja poliittinen toiminta kytkeytyvät konkreettisiin elämiimme, mutta tapa, jolla me käsitteellistämme kokemustamme, on aina jonkin teorian ja näkökulman värittämä. Kokemus aukeaa aina useammalle tulkinnalle kuin mitä me ensi silmäykseltä näemme.

Mainokset

3 responses to “Kokemuksellisen puheen ongelma

  1. Toka vikaa kappaletta jäin miettimään, ymmärsinköhän tausta-ajatuksen oikein. Rakentuuko tekstinkappaleen ajatus siten, että on strategista puhetta ja positioita erotettuna jostain muusta (kenties aidommasta puheesta? vai mistä? jostain puheesta joka ilmaisee jotain omaa ilman että se on suhteutettuna ”vallitsevaan pelitilanteeseen” tms. – onko sellaista?) ja että ratkaisu tähän erotteluun on jotenkin yhdistää ne, yhdistää oma kokemuslähtöinen puhe strategiseen peliin, siis vaatimusten esittämiseen, jolloin saamme aikaiseksi peittelemättömän radikaalia ajattelua ja toimintaa?
    Ajatko takaa jotain sellaista, että sen sijaan, että mieltäisimme meillä olevan väliaikaista strategista puhetta joidenkin tavoitteiden saavuttamiseksi, meidän pitäisi mieltää kaiken puheen olevan strategista puhetta: puheen luovan aina tilanteita ja uusintavan joitain positoita ja identiteettejä ja kaikkien puheaktien olevan siirtoja pelissä?
    Ja sitten jos hahmotamme tilannetta näin, voimme päätyä sellaiseen johtopäätökseen, tai uudenlaiseen ymmärrykseen kokemuksesta, että kokemuksen avoimella ja ennakkoluulottomalla reflektoinnilla voimme etsiä uudenlaisia toimijuuden tapoja, sitä kautta että voimme kokemuksen reflektoinnissa luoda uudenlaisia puhumisen ja käsitteellistämisen tapoja.

    • Minusta tulkintasi ovat oikein hyviä, enkä tiedä tarvitseeko tekstiä lukiesssa miettiä ymmärsikö tausta-ajatuksen oikein. Ehkä itse olen miettinyt sitä, että onko strategisia positioita ylipäänsä olemassa, koska kaikki positiot ovat aina yhtä todellisia: ne rakentuvat konkreettisten tekojen ja valintojen kautta. Sen takia on ongelmallista, että tehdään kompromisseja strategisista syistä ja asetutaan identeetteihin, joita pitemmän päälle haluttaisiin purkaa. Mitä myös olen miettinyt, on juuri se, että miten puheessamme helposti tuotamme kokemuksestamme erilaisia positioita ja identiteettejä. Kyse on siitä, että kokemus tulkitaan aina tietystä näkökulmasta ja teoreettisesta taustasta käsin. Kokemusta reflektoidessa meidän pitäisi nimenomaan problematisoida kategorioita, joita käytämme kokemuksen tulkinnassa: en ehkä ihan usko ennakkoluulottomaan reflektioon vaan pikemminkin kriittiseen reflektioon, joka lähtee purkamaan tavanomaisia tulkintoja, katsomaan kokemusta toisin. Välillä tuntuu, että me hirveän väkivaltaisesti pakotamme kokemuksemme tiettyyn muotoon esim. mies-nainen-jakoon, vaikka oikeasti kokemus voisi avautua moneen muuhunkin suuntaan.

  2. Mielestäni yksi tapa purkaa perinteisiä kategorista ajattelua on harrastaa reflektiota, jossa oma identiteetti on pirstottu erisukupuolta edustaviin egoihin. Junghan uskoi, että jokaisessa meissä on myös vastakkaista sukupuolta edustava tila sisällämme. Ihminen voi kirkastaa omaa itseyttään erilaisten näkökulmien välisessä vuorovaikutuksessa. Uskon, että on terveellistä yrittää rakentaa itselleen myös toista sukupuolta edustavia tiloja. Ajattelen niin, että oma itseys voi kirkastua tällaisessa luovassa reflektiosta. Näkökulmat voivat edustaa ”todellisia” historiallisia tiloja omasta henkilöhistoriasta tai ne voivat edustaa täysin fiktiivisiä mahdollisia tiloja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s