Aihearkisto: Yliopisto

Kaksi vuosikymmentä mukautumista ja vastarintaa

Tänään juhlitaan Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia. Jo 20 vuotta Helsingin yliopistossa on ollut institutionaalista tilaa feministiselle tutkimukselle ja feministisen akateemisen perinteen kehittymiselle. Kristiina-instituutti on toiminut eräänlaisen kaksoisstrategian mukaan: toisaalta on toimittu feministisen tutkimuksen turvasatamana ja toisaalta samaan aikaan pyritty valtavirtaistamaan feminististä tutkimusta tukemalla muissa oppiaineissa tehtyä työtä. Tällä on ollut suuri merkitys sukupuolentutkimuksen asemaan: siitä on tullut legitiimi tieteenala. Vaikka sukupuolentutkimukseen vieläkin kohdistuu ennakkoluuloja ja feministisistä teemoista kiinnostuneet opiskelijat ja tutkijat voivat kohdata marginalisointia ja syrjintää omalla tieteenalallaan, sukupuolentutkimus on lunastanut paikkansa akateemisessa maailmassa.

Tämä on tarkoittanut jatkuvaa vastarintaa. Sukupuolentutkimus on tarjonnut paikan tehdä kriittistä tutkimusta. Tämä ei nyky-yliopistomaailmassa ole kuitenkaan itsestään selvästi arvostettua, vaan on jatkuvasti jouduttu oikeuttamaan omaa olemassaoloa tieteenalana ja kamppailemaan resursseista. Nyt uuden yliopistolain jälkeen Kristiina-instituutti on lakannut olemasta ja sukupuolentutkimuksesta on tullut vain yksi oppiaine suurlaitoksessa. Samalla myös sukupuolentutkimuksen opetukseen käytetyt resurssit ovat pudonneet dramaattisesti, mikä on näkynyt opetustarjonnassa.

Samalla kun sukupuolentutkimus on kamppaillut itselleen oikeutusta akateemisessa maailmassa, se on myös tarkoittanut mukautumista akateemisen maailman käytäntöihin ja hierarkioihin. Tätä mukautumisen ja vastarinnan risteämistä tarkastellessa on kiinnostavaa lukea professori Tuija Pulkkisen Fifissä julkaistu juhlahaastattelu. Haastattelussa Tuija Pulkkinen toteaa, että sukupuolentutkimus sekä on että ei ole poliittista.

Se, että sukupuolentutkimus on institutionalisoitunut tieteenalaksi, tarkoittaa, että sukupuolentutkimus on saanut omat oppihistoriansa, oman puhuvien päiden ja pyhien tekstien kaanoninsa, omat tiedon muodostamisen ja tieteenalalla pätevöitymisen riittinsä. Vaikka tehdään kriittistä tutkimusta, harvoin suhtaudutaan kriittisesti itse käytäntöihin, joilla tietoa tuotetaan ja muodostetaan, akateemisiin hierarkioihin ja ulossulkemisen mekanismeihin, joilla tuotetaan alan asiantuntijavaltaa.

Tämä näkyy myös Tuija Pulkkisen haastattelussa. Tuija Pulkkinen analysoi, kuinka yliopistossa asioita tutkitaan totuuden, ei poliittisen hyödyn näkökulmasta, kuinka tieteellisen tiedon traditio ulottuu myös sukupuolentutkimukseen ja kuinka pamfletit eivät ole tieteellistä tietoa, kun ne eivät noudata tieteellisen tiedon muodostamisen kaavoja. ”Sen kanssa on vain elettävä” -artikkelissa todetaan. Sen jälkeen Pulkkinen pohtii sukupuolentutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta käsitteiden muodostajana ja asiantuntijavaltana. Tämä on hyvin perinteinen tapa ajatella tutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta.

Itse näen, että olisi olennaista, että sen lisäksi että sukupuolentutkimuksen oppiaineessa tehdään kriittistä tutkimusta, myös tehtäisiin tutkimusta kriittisesti. Pitäisi kyseenalaistaa myös tieteellisen tiedon muodostamisen käytäntöjä. Mitä hierarkioita syntyy tiedeyhteisössä? Miten niitä voisi purkaa? Miten asiantuntijavallan sijaan voisi rakentaa toisenlaisia tietämisen ja tutkimuksellisen dialogin käytäntöjä? Mitkä tietämisen tavat jäävät näkymättömiin, kun tuotetaan tieteellistä tietoa? Millä muulla tavalla tieteellistä tietoa voi luoda? Mikä on tunteiden ja kokemuksen rooli tieteellistä tietoa tuotettaessa?

Ennen kaikkea pitäisi päästä eroon tieteellisen tiedon muodostamiseen liittyvästä epäpoliittisuuden vaatimuksesta, jossa kaikki poliittisuus vie pohjaa tutkimukselta. Täytyy päästä eroon ajatuksesta, että poliittisuus ja yhteiskuntaan vaikuttamisen pyrkimys ovat jonkinlainen häpeäpilkku, likatahra, joka vie tieteenalan uskottavuuden.  Sen sijaan pitäisi nähdä poliittisuus mahdollisuutena tutkimuksen vaikuttavuudelle ja merkitykselle. Sukupuolentutkimuksella olisi mahdollisuus tähän. Sukupuolentutkimus voisi olla ylpeä juuristaan feministisessä liikkeessä, jossa tutkimus ja poliittinen toiminta kulkivat rinnan ja tutkimus tuki poliittista toimintaa.

Onhan ihan mukava käydä akateemista keskustelua yliopiston seinien suojassa ja piiloutua akateemiseen diskurssiin, jossa sanottavan paino määräytyy paikasta akateemisen pätevöitymisen arvoasteikolla. Se on turvallista. Kuitenkin näen olennaiseksi, että samaan aikaan on käytävä yhteiskunnallisia kamppailuja, toimittava poliittisesti, osallistuttava liikkeisiin. Sukupuolentutkijan ja feministin ei niinkään pitäisi pyrkiä olemaan asiantuntija vaan aktivisti.

Siinä missä tänään perjantaina juhlitaan akateemisen maailman feministisen ajattelun turvasataman Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia, sunnuntaina kamppaillaan toisenlaisen feministisen toiminnan turvasataman Sosiaalikeskus Sataman puolesta. Sosiaalikeskus Satama on tarjonnut tilat monenlaiselle feministiselle ja queer-poliittiselle toiminnalle ja vastakulttuurille. Nyt kaupunki on irtisanonut Sataman vuokrasopimuksen ja pyrkii häätämään Sataman ja sen pihalla olevan romanileirin. Lue lisää Sataman nettisivuilta. Tämä kamppailu sosiaalikeskustoiminnan tulevaisuudesta ja vapaista autonomisista tiloista on myös feministinen kamppailu. On taisteltava sen puolesta, että kaupungissa on tilaa myös queereille tiloille, tiloille, johon mahtuu niin alakulttuureja, omaehtoista poliittista toimintaa kuin romaneiden asumista.

Luin myös innostuneena ”lutkaliikkeestä” Yhdysvalloissa (lue uutinen täältä). Naisten seksuaalisuutta kontrolloidaan jatkuvasti erilaisilla sosiaalisilla sanktioilla. Jos et toteuta seksuaalisuuttasi normien mukaisesti, olet lutka, huora, ja silloin on oma vikasi, jos sinulle käy huonosti. Tämä on feministinen kieltäytyminen siitä häpeästä, joka feminiinisyyteen liitetään.

Vuoden toinen Utopia-klubi on 20. toukokuuta nuorisokeskus Hapessa. Utopia yhdistää queer-politiikkaa ja vammaisaktivismia. Kysymys on uusien queerystävällisten ja esteettömien tilojen luomisesta, joka samanaikaisesti tuo esille tilojen poliittisuuden: suurin osa tiloista ei ole turvallisia tiloja itsestään vaan meidän täytyy itse tehdä tiloista turvallisia olla meille kaikille.

Feministinen tutkimus ja queer-teoria eivät saa jäädä akateemisiksi diskursseiksi vaan niiden tulee olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten kamppailujen ja aktivismin kanssa.

Luokista ja eroista yliopistolla

Olin viime viikolla luennolla, jolla luennoitsija sanoi, ettei luokkakysymys ole olennainen yliopiston kannalta, vaikka luokkaerot muuten yhteiskunnassa näkyvätkin. Kiinnostavaa oli, että luennolla muuten käsiteltiin nimenomaan eroja niin seksuaalisuuteen, sukupuoleen kuin luokkaan liittyen. 

Lopulta luennoitsijan kommentti oli aivan ymmärrettävä. Noinhan meidät yliopistolla opetetaan ajattelemaan. Ikään kuin yliopistolle tullessa kaikki erot meidän taustoissa ja identiteeteissä häviäisivät ja olisimme kaikki samalla viivalla.  Meidän kaikkien oletetaan oppivan samalla tavalla. Meidän odotetaan omaksuvan samanlainen akateeminen puhetapa ja sulkevan oman itsemme puheestamme pois.  Tieteelliseen argumentaatioon eivät kuulu tunteet ja poliittiset vakaumukset, vaikka ne motivoivat toimintaamme.  Suuri osa opiskelijoista käy opiskelun ohella töissä, mutta opiskelijoiden silti oletetaan opiskelevan täysipäiväisesti. 

Akuliina Saarikoski kirjoittaa uusimmassa kolumnissaan Uudessa Suomessa, että yliopisto on keskiluokkaisuuden oppikoulu. Tästähän lopulta on kyse.  Me opimme arvostamaan koulutusta, menestystä, sivistystä, verkostoitumista.  Me omaksumme identiteettimme opiskelijoina erotettuna muista prekaareista ja duunareista, vaikka opiskelun ohella tekisimme ihan samoja paskaduuneja kuin muutkin. Opiskelu näyttäytyy vain kurjuuden ja köyhyyden välitilana matkalla kohti parempaa sosiaalista statusta. Kuitenkin elämämme täytyy näistä välitiloista. Sen sijaan, että ajamme etuamme pelkästään opiskelijoina, meidän tulee nähdä yhteiset intressit ja kokemukset, jotka jaamme muiden prekaarien ja pienituloisten kanssa.

Opiskelijatoiminnan nyt syksyllä ilmestynyt Vastaopinto-opas  puhuu asioista,  joista yliopiston viralliset tahot eivät juuri puhu. Vastaopinto-oppaasta löytyy muistilista paskaduuneja tekevälle opiskelijalle ja vinkit opintotuen kontrollista selviytymiselle. Vastaopinto-oppaassa on myös ohjeet opintopiirien perustamiselle ja kokemuksia autonomisesta opiskelusta ja tilan haltuunottosta yliopistolla. Lisäksi oppaassa käsitellään myös yliopistoa perinteisiä sukupuolihierarkioita ylläpitävänä heteroseksistisenä instituutiona ja sitä, miten yliopistolla voisi toimia toisin. Vastaopinto-oppaan Luokkayliopisto -luku on avaava jokaiselle, joka uskaltaa väittää, ettei luokkakysymys ole olennainen yliopiston suhteen.

Itse toivon, että Vastaopinto-opas auttaa kuvittelemaan ja tekemään toisenlaista yliopistoa, jonka me teemme yhdessä toimimalla toisin, ottamalla tilaa haltuun yhteiselle toiminnalle ja oleskelulle, valtaamalla luentosaleja, käytäviä, parkkipaikkoja ja kahvihuoneita, perustamalla kiinnostavia opintopiirejä, lukemalla kirjoja, jotka itse haluamme lukea, liimaamalla tarroja, nauramalla, vaatimalla enemmän, tekemällä kaikkea mikä ikinä murtaakaan jähmettyneen instituution toimintatapoja ja tekee siitä elävämmän ja viihtyisämmän.  Samalla voimme löytää uusia tapoja puhua opiskelijoista ja luokasta: nähdä opiskelijoiden yhteydet muihin prekaareihin ja puhua luokasta ja yhteisistä kamppailuista unohtamatta muita eroja kuten seksuaalisuutta, sukupuolta ja vammaisuutta.

Filosofia ja sukupuoli

Kirjoitin  Helsingin yliopiston filosofianopiskelijoiden ainejärjestön Dilemman lehteen Minervan Pöllöön (01/2010) sukupuolesta ja filosofian tekemisestä Helsingin yliopistossa. Lehti on luettavissa kokonaisuudessaan täältä .

Filosofian puhtaanapitolaitos ja sukupuolikysymys

Feministinen filosofia –kirjan[1] esipuheessa Laura Werner käsittelee sitä, kuinka feministinen filosofia on likaista ajattelua verrattuna klassiseen kuvaan filosofiasta puhtaana tieteenä. Puhdas filosofia on rationaalista ja universaalista. Se perustuu logiikkaan ja argumentaatioon, ja on täten objektiivista. Se ei liity tiettyihin yksittäisiin intresseihin ja poliittisiin pyrkimyksiin. Feministinen filosofia on likaista, koska se tuo filosofiaan konkreettiset ruumiit, halut ja sukupuolen. Filosofia ei enää olekaan universaalia vaan paikallista. Se paikantuu tiettyihin intresseihin, ruumiisiin ja poliittisiin konteksteihin. Puhdas filosofia taas jää paikattomaksi: se on kaikkialla ja ei missään. Logiikka on universaali ajattelun kieli, mikä tarkoittaa, ettei se ole kenenkään kieli. Puhtaan filosofian äärellä ollaan ei-kenenkään-maalla, jossa ei ole eroja subjektien välillä.

Kuitenkin tämä ei-kenenkään-maa sijaitsee yllättävän lähellä. Se tulee luentosaleihin, seminaarihuoneisiin, kahvihuoneisiin, käytäville, sinne, missä ikinä filosofiasta puhutaankaan. Filosofiaa ei voi erottaa niistä tilanteista, joissa sitä tehdään ja tutkitaan. Ne hierarkiat ja erilaiset toimintapositiot, joihin filosofian tutkijat, opettajat ja opiskelijat asettuvat suhteessa toisiinsa ja keskenään, näkyvät siinä, miten filosofian puhtautta pidetään oppiaineissamme yllä ja miten merkityksiä ja tulkintoja rajataan oppiaineen opetuksen ja tutkimuksen painopisteissä. Sukupuoli on yksi näistä rakenteista, jotka vaikuttavat keskinäiseen toimintaamme.

Vuonna 2008 Filosofian laitoksella tehtiin tasa-arvokysely:  ”Pelkästään tämän kyselyn pohjalta laitoksen tasa-arvotilannetta kannattaa tarkastella vakavasti. Esimerkiksi kysymyksissä 2 (”miten tasa-arvo tai sen puute tulee käytännössä esiin toiminnassasi laitoksella?”) ja 3 (”oletko kokenut syrjintää laitoksella? minkälaista?”) esiin tuli suuri joukko erilaisia syrjimisen tapoja ja muotoja.
Äärimmäiset esimerkit kertoivat seksuaalisesta häirinnästä. Näitä tapauksia kerrottiin tapahtuneen sekä laitoksella että laitoksen ulkopuolella vapaamuotoisimmissa tilaisuuksissa.”[2]

Tasa-arvokyselyn jälkeen perustettiin tasa-arvotyöryhmä, eikä yleistä keskustelua asiasta laitoksen tutkijoiden ja opiskelijoiden kesken käyty. Se oli ikään kuin siisti tapa siivota asia pois näkyviltä. Kun tasa-arvoasioista tehdään työryhmän asia, ne muuttuvat abstrakteiksi. Ihan kuin ratkaisut syrjintätilanteisiin olisivat byrokraattisia ja hallinnollisia. Eikä mitään edes tarvitse tapahtua. Kun työryhmä on perustettu, kenenkään ei tarvitse tietää, tehdäänkö asioille mitään vai ei. Kaikki jää työryhmän sisälle.

Kuitenkin kysymys on konkreettisista tilanteista. Kyse on siitä, miten tulee otetuksi vakavasti seminaaritilanteessa. Kyse on luennoista, joissa käsitellään ainoastaan kanonisoituja miesfilosofeja. Kyse on siitä, kuinka feministiseen tutkielma-aiheeseen suhtaudutaan. Kyse on syrjintä- ja häirintätilanteista, joissa tulee typistetyksi tiettyyn sukupuolittuneen ja seksualisoidun objektin asemaan. Yliopiston viroissa miehet ovat yliedustettuina eikä hyväveliverkostoista puhuminen ole vieläkään menettänyt ajankohtaisuuttaan.

Eikä ongelmana ole pelkästään filosofian laitos ja sen toiminnan sukupuolihierarkiat. Samat hierarkiat näkyvät myös opiskelijoiden keskinäisissä suhteissa. Opiskelijoiden kesken muodostetaan tulevaisuuden hyvävelikerhot. Ainejärjestön tasa-arvoinen hauskanpito kätkee sisäänsä seksistisiä rakenteita, jotka nousevat esiin voimakkaimmin häirintätilanteissa. Häirintä on tabu, josta on vaikea puhua, koska se pakottaa meidät toteamaan, ettemme olekaan kaikki tasavertaisessa asemassa. Se kätkee sisäänsä monenlaisia valtapositioita. Siihen liittyy yliopistohierarkioita: jos yliopiston opetusvirassa oleva henkilö häiritsee sukupuolisesti tai seksuaalisesti opiskelijaa, valtahierarkia tekee tilanteeseen puuttumisesta vaikeaa. Toisaalta myös opiskelijoiden keskuudessa vallitsevat sosiaaliset verkostot voivat yhtä lailla muodostaa valta-asemia, jotka estävät häirintää puuttumisen. Alkoholi myös tarjoaa sosiaalisen syyn melkein mihin tahansa: se oikeuttaa häiritsijän toimintaa (”Se oli vaan kännissä. Sitä sattuu kaikille. Älä viitsi pilata bileitä.”) ja syyllistää häirinnän kohteen. Lisäksi häirintäkokemukset liittyvät aina subjektiiviseen kokemukseen, jonka todistaminen voi olla vaikeaa.

Filosofiaa ei tehdä tyhjiössä. Kaikki filosofia on yhtä lailla ”likaista”. Kaikki filosofinen tutkimus kantaa jälkiä valtarakenteista ja -taisteluista, joiden keskellä sitä tutkitaan. Sen takia sukupuoli ei ole irrelevantti seikka ottaa esille puhuttaessa filosofiasta. Sukupuolikysymys koskee meitä kaikkia, myös niitä, jotka etsivät universaalia totuutta. Vaikka sukupuoli ei olisi ontologinen kategoria, se kuitenkin muodostaa valtarakenteen, jonka sisällä me nyky-yliopistossakin toimimme. Me luomme toiminnallamme ja käytännöillämme jatkuvasti tätä valtarakennetta uudelleen. Syrjivät tilanteet muodostuvat jokapäiväisessä toiminnassa. Sen takia tilanteen muutos edellyttää yleistä keskustelua ja konkreettisia tekoja.

Nyt on aika ottaa esiin sukupuolikysymys ja alkaa uudelleen määrittää niitä tiloja ja käytäntöjä, joissa filosofiaa tutkitaan ja opiskellaan.

[1] Oksala, Johanna & Werner, Laura (toim.): Feministinen filosofia. Gaudeamus, Helsinki.
[2] Katkelma on peräisin kyselyn lyhyestä yhteenvedosta.

Porthanian kommuuni

Opiskelijatoiminta -verkosto valtasi Helsingin yliopiston Porthania -rakennuksen keskiviikkona (17.3.).   Valtauksella tanssittiin ja soitettiin musiikkia, maalattiin banderolleja ja yo-lakkeja ja keskusteltiin perustulosta.  Valtausta seuraavana päivänä oli mielenosoitus maksuttoman koulutuksen puolesta.  Porthanian valtaus on minusta esimerkki siitä, mitä opiskelijaliikkeen tulisi tehdä. Sen sijaan, että kamppailemme pelkästään jatkuvia opiskelijan aseman ja elämän huononnuksia vastaan, meidän tulee vaatia enemmän.  

Maksuton koulutus ei takaa kenellekään tasavertaista mahdollisuutta opiskeluun. Kaikilla ei nykyäänkään ole samanlaista taloudellista mahdollisuutta täysipäiväiseen opiskeluun. Toimeentulo on keskeinen osa opiskelijan asemaa. Vain taattu toimeentulo mahdollistaa tasavertaisen opiskelun.  Opintotuki ei riitä elämiseen: sen lisäksi täytyy tehdä töitä tai/ja ottaa lainaa. Opintotuki on vastikkeellista ja opiskelijan toimeentulo on sidottu suorittamiseen.  Ylipäänsä syyperusteiseen sosiaaliturvajärjestelmäämme liittyy ajatus siitä, että täytyy olla joku syy, että tarvitsee toimeentuloa. Perustulo taas lähtee ajatuksesta, että toimeentulo kuuluu kaikille.  Perustulon myötä ei tarvitsisi sopia ulkoapäin asetettuihin kategorioihin ja vaatimuksiin, jotta saisi oikeuden ylipäänsä tulla toimeen.  Sen takia maksuttoman koulutuksen lisäksi meidän tulee vaatia elämiseen riittävää vastikkeetonta perustuloa.  

Valtauksen ohjelma

Porthanian valtauksessa kyse on myös siitä, millaista yliopistoa me haluamme puolustaa. Marssimmeko me sivistysyliopiston ideaalia puolustaen vai luommeko me yhdessä yliopistolle toisenlaista avointa tilaa, joka lähtee meidän halustamme opiskella ja tutkia. Sen sijaan, että lähtisimme valmiisiin keskusteluihin sivistysyliopistosta ja työurien pidentämisestä, me voimme synnyttää uutta keskustelua omilla ehdoillamme. Meidän ei tarvitse puhua virkamiesten ja elinkeinoelämän kielellä. Porthanian valtauksessa sai taas huomata, että me voimme ottaa yliopiston tilan haltuun ja määrittää sen uudelleen.

Sivistyksen symboleista tuli meidän omia värikkäitä luomuksiamme

Kuvia valtaukselta Fifistä

Ideologinen tutkimus vs. objektiivinen tiede

Yliopistolla elää edelleenkin objektiivisen tieteen ihanne. Tieteentekijä katsoisi asioita puolueettomasti ilman poliittisia pyrkimyksiä tai ideologioita, jotka vaikuttaisivat hänen tutkimukseensa.  Kuitenkin moninaiset intressit ohjaavat meidän kaikkea toimintaamme.  Jo kysymyksen asettaminen ja aiheen valitseminen ovat poliittisia valintoja, jotka kohdistavat katseemme tiettyyn näkökulmaan.  Miksi tutkimuksen poliittisuutta pelätään niin paljon?

Helsingin yliopiston naistutkimus vaihtoi nimensä viime syksynä sukupuolentutkimukseksi.  Ajatus tietystä neutraaliuden ihanteesta kuuluu nimessä.  Niin kuin naistutkimus sukupuolentutkimuskin antaa kuvan tutkimuksesta, jolla on selkeä määriteltävissä oleva objekti ”sukupuoli”. En näe, että sukupuolentutkimusnimenä olisi mitenkään tasa-arvoisempi kuin naistutkimus: vieläkin siihen liittyy ajatus todella olemassaolevasta kaksijakoisesta sukupuolijärjestelmästä ja se jättää pois seksuaalisuuden tutkimuksen kokonaan tai sitten sisältää ajatuksen siitä, että seksuaalisuus liittyisi aina sukupuoleen.

Entä jos sukupuolentutkimus olisikin nimeltään feministinen tutkimus? Syntyisikö tästä viimeistään ajatus ideologisesta tutkimuksesta, joka olisi kiinnittynyt johonkin poliittiseen liikkeeseen (niin kuin eräällä  kyseisen oppiaineen kurssilla syntyneessä keskustelussa kritisoitiin feminismi-termin käyttöä) ? Ja olisiko se nyt niin hirveän pelottavaa?

Tietenkin feminismi-termissä on omat ongelmansa, koska sen historiallinen tausta liittyy niin voimakkaasti nimenomaan naisten emansipatorisiin pyrkimyksiin ja naisliikkeen historiaan, joka on ainakin osittain rakentunut ajatukselle naisista luonnollisena ja yhtenäisenä ryhmänä.  Välillä yliopistolla tuntuu kuitenkin, ettei olisi yhtään pahitteeksi huomauttaa, että tutkimus on ideologista.  Se, että ylipäänsä nostaa sukupuolen kysymykseksi tutkimuksessaan, on poliittista; se liittyy aina tiettyyn ideologiseen taustaan ja yhteiskunnalliseen kontekstiin.  Kaikki tutkimus luo tietynlaista tapaa ajatella asioita, nostaa tiettyjä asioita olennaisiksi ja luo siten myös tietynlaista kuvaa yhteiskunnallisesta todellisuudesta.  

Tarvitaan tutkimusta, joka ei salaa intressejään, ja väitä tutkivansa totuutta epäpoliittisesti. Tarvitaan kriittistä tutkimusta, joka voisi täysin avoimesti suuntautua yhteiskuntaan ja olla hyödyksi poliittisille kamppailuille. Niin kauan kuin me korostamme tutkimuksen neutraaliutta, epäpoliittisuutta ja objektiivisuutta, me myös kätkemme toisenlaisen ajattelun vaihtoehdot. Erimielisyydet tieteen sisällä muuttuvat auktoriteettien keskinäisiksi kiistoiksi ja koulukuntien valtakamppailuiksi.  Silloin erimielisyyksien poliittisuus katoaa. Emme enää keskustelekaan siitä, että millaista yhteiskuntaa  ja ajattelua tekemämme tutkimus rakentaa.

Kuka nousee puolestamme barridikadeille?

Eilen saatiin Hyyn edustajistovaalien tulokset. Vaikka Maailmanpyörän vaaliliitto menetti kaksi paikkaa (nyt Maailmanpyörällä on 12 paikkaa uudessa edustajistossa), Sitoutumaton vasemmisto sai yhden paikan lisää, siis yhteensä 6 paikkaa. Vasemmisto on muidenkin kaupunkien ylioppilaskunnissa lisännyt paikkojaan tai pitänyt asemansa. Toivottavasti vasemmiston vaalivoitto näkyy ylioppilaskunnissa aktiivisempana opiskelijapolitiikkana, joka uskaltaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja politisoida opiskelijoiden asemaa. Opiskelijapolitiikka ei kuitenkaan jää vain edustajiston sisälle vaan tarvitaan suoraa toimintaa ja vaikuttamista avaamaan keskustelua opiskelijoiden asemasta. Eli nyt kun vaalit ovat ohi, on hyvä aika puhua opiskelijapolitiikasta ja opiskelijan asemasta. Ihan sama äänestitkö, nyt on aika nousta opiskelijakapinaan.

Opiskelijoiden asemaa huononnetaan jatkuvasti. Olemme tilanteessa, jossa olemme pakotetut valmistumaan nopeasti putkitutkinnossamme. Meidän pitäisi pysyä opintotavoiteajoissa, mutta samaan aikaan opintotuki ei riitä elämiseen. Meiltä odotetaan mahdotonta: pitäisi tehdä töitä millä ehdoilla takaisin ja samalla kuitenkin opiskella niin tiukassa tahdissa, että se edellyttäisi kokopäiväistä opiskelua. 

Nyt opintotukea ollaan uudistamassa samaan tapaan kuin yliopistolakia. Avointa keskustelua asiasta ei näytä olevan luvassa eikä esitystä valmistelevia tahoja tunnu kiinnostavan, millaisia tarpeita opiskelijoilla on ja minkälaista heidän elämänsä on jo nyt toimeentulon epävarmuudessa. Sen sijaan opiskelijat pyritään sitomaan yhä tiukemmin elämään yritysmaailman ehdoilla. Opintotuki aiotaan tehdä entistä enemmän lainasidonnaiseksi. Jo nyt opiskelijoiden odotetaan elävän lainalla, joka pakottaa heidät heti valmistumisen jälkeen etsimään töitä millä tahansa ehdoilla maksaakseen lainan takaisin.  Lainan ottaminen luo toimeentulon epävarmuuden pohjan opiskelijan tulevaisuudelle, varsinkin kun se, että koulutus takaisi työllistymisen, on myytti, johon kukaan ei varmaan enää usko. Samalla pyritään myös tiukentamaan opintotuen saamiseen edellytyksenä olevia opintopistevaatimuksia tavoiteaikojen mukaisiksi.

Lue opintotukiuudistuksen valmistelusta lisää Ylen uutisesta.

Siinä missä opiskelijoiden toimeentuloa ja tutkintoja kavennetaan,  opiskelijoihin kohdistuvia kontrollimekanismeja lisätään. On valmisteilla tällainen pelottava uusi laki:

http://www.ylioppilaslehti.fi/2009/10/30/yliopistoille-kaavaillaan-kovaa-kuria/

Opiskelijoiden ja yhteisön hyvinvoinnin nimissä opiskelijoiden ruumiisiin ja terveyteen ulotetaan yhä pidemmälle meneviä kontrollimekanismeja: huumetestejä, potilastietojen luovuttamista jne. Opiskelijat jaetaan terveisiin ja kuuliaisiin ruumiisiin, joilla on oikeus opiskella, ja sairaisiin ja lainsuojattomiin ruumiisiin, joille voidaan antaa elinikäinen porttikielto yliopistolle. Tieto ei siis kuulu kaikille vaan on yksilöitä, jotka ovat jotenkin kelvottomia saamaan tietoa ja tämä kelvottomuus on lopullista eikä valitusmahdollisuutta anneta.  Nyt opetusministeriö kaavailee yliopistoihin Jumalan tuomiovaltaa: nyt annetaan viimeinen tuomio ja viimeinen sana, nyt jaetaan opiskelijat jyviin ja akanoihin, lampaisiin ja susiin, kumman joukossa sinä seisot?  Oletko normaali vai epänormaali? Terve vai sairas? Kyse on vallankäytöstä ja pelotteesta. Nyt jokainen opiskelija osaa varoa käyttäytymistään, olla vaikuttamasta epänormaalilta: joukko kuuliaisia toisiaan tarkkailevia ruumiita yliopiston käytävillä etsimässä sitä epäonnista, joka ei kuulu joukkoon, heikointa lenkkiä, joka saa lähteä.  Varmasti YTHS:n mielenterveysjonotkin lyhenevät, kun kukaan ei uskalla enää hakea apua. Vaikka tämä koskee vain rajoitettua osaa opiskelijoista, ei kenenkään asema ole turvattu, jos tällaiseen kurinpitojärjestelmään annetaan mahdollisuus. Tätä koko esitystä luonnehtii ajatus, että opiskelijan mielipiteellä ja äänellä ei ole mitään merkitystä. Hänen elämästään voidaan tehdä elinikäisiä päätöksiä ylhäältä käsin ilman, että opiskelijan omia tarpeita kuunnellaan.

Kuinka paljon me vielä siedämme? Kuinka syvälle nurkkaan meidät pitää ajaa, että uskallamme sanoa ei?

Me opiskelijat olemme yliopistolaisten enemmistö. Me muodostamme enemmistön yliopistosta. Miksi meidän äänemme ei kuulu yliopistoa koskevassa päätöksen teossa? Miksi meidän tarpeemme ja kokemuksemme voidaan ohittaa meitä koskevassa päätöksen teossa? Me emme tarvitse lisää kontrollia, me tarvitsemme lisää vaikutusväyliä elämäämme ja yliopistoa koskevissa päätöksissä. Jos meille ei näitä vaikutusväyliä anneta, meidän täytyy luoda ne itse.

Sen sijaan että meidän tutkintojamme ja opintopistevaatimuksiamme kiristetään, meidän pitäisi itse saada määrittää omaa tutkintoamme. Itsenäisestä omista kiinnostuksestamme lähtevästä opiskelusta pitäisi myös saada opintopisteitä. Suurin osa siitä, mitä opimme, ei tule massaluennoilla tai ylhäältä käsin määritetyistä tenttikirjoista. Me opiskelemme vapaa-ajallamme. Me hankimme elämässämme luentosalien ulkopuolella uusia taitoja. Me verkostoituessamme opiskelukavereidemme kanssa, autonomisissa lukupiireissä ja keskusteluissa opimme paljon enemmän kuin pelkästään luentosaleissa istuessa. Jos opintopisteet määrittävät toimeentulomme, meidän täytyy saada opintopisteitä kaikesta oppimisesta, joka hyödyttää opiskeluamme.  Meidän täytyy pystyä hyödyntämään kaikki itsenäiseen opiskeluun käyttämä aikamme, kaikki vapaaehtoistyöt, kansalaisjärjestötyö ja poliittinen toiminta opintopisteiksi. Kaikki nämä voivat antaa meille näkökulmia, jotka auttavat meitä pätevöitymään opinnoissamme. Opintopisteet eivät kerro mitään meidän opiskeluumme käyttämästä ajasta. Rajattujen tutkintojen ja tiukkojen opintopisterajojen kautta meidät yritetään ajaa putkeen, jossa opiskelemme vain tietynlaisia asioita, jotka eivät välttämättä palvele omia tiedon tarpeitamme.

Meidän onkin vaadittava vastikkeetonta elämiseen riittävän toimeentulon takaavaa perustuloa. Vasta perustulon myötä opiskelu on täysipainoisesti mahdollista. Perustulo ratkaisisi niin opiskelijoiden kuin muidenkin pienituloisten toimeentulo-ongelmat. Silloin opiskelua ei määrittäisi jatkuva pelko toimeentulon riittämättömyydestä elämiseen. Silloin täysipäiväisen opiskelu olisi mahdollista ja voisimme opiskella niitä asioita, jotka koemme tärkeäksi, vaikka niistä ei saisi opintopisteitä. Me emme ole pelkkiä tiedon tuotantokoneita: opiskelija on yhteiskunnassa toimiva poliittinen subjekti. Meidän ei tule alistua opiskeluajan tutkintoputkeen, jota sävyttää toimeentulon riittämättömyys ja jatkuvasti lisääntyvä kontrolli.  Meidän on noustava barrikadeille parempien elämän ehtojen puolesta.

Opiskelijavaikuttamista?

Opiskelijavaikuttaminen nojaa näennäiseen kahtia jakoon aktiivisten ja passiivisten opiskelijoiden välillä. Yhtäältä on niitä opiskelijoita, jotka ovat kiinnostuneita vaikuttamaan: he ovat ylioppilaskunnan järjestöaktiiveja,  edareita, hallinnonopiskelijaedustajia. Toisaalta on niitä opiskelijoita, joiden suhde omaan ainejärjestöönsä jää bileissä käymiseen ja joille tasakolmikannan mureneminen tai säilyminen ei merkitse mitään. Näitä passiivisia opiskelijoita pyritään innostamaan äänestämään edustajistovaaleissa sillä, että äänestämällä saa ilmaisen pullan ja kahvin. 

Opiskelijavaikuttamiseen liittyy ajatus siitä, että suurin osa opiskelijoista on passiivisia: heitä ei kiinnosta vaikuttaminen, he eivät ole hakeutuneet vaikutuspaikoille, he eivät äänestä edustajistovaaleissa, he eivät ole kiinnostuneet ottamaan kantaa hallinnon sisäisiin kysymyksiin. Sen takia vaikutuspaikat jaetaan aktiivisten opiskelijoiden kesken, jotka voivat sitten ajaa kaikkien opiskelijoiden etua. Avointa keskustelua ei ole tarpeen synnyttää hallinnon sisäisistä asioista, koska suurinta osaa ei kuitenkaan kiinnosta.

Minusta tämä ajattelutapa on tosi syvällä Helsingin yliopiston opiskelijavaikuttamiskulttuurissa ja ylioppilaskunnassa. Se määrittää toimintakulttuuriamme. Sen sijaan, että asioita pyrittäisiin tuomaan laajaan keskusteluun, ne kaatuvat yksittäisten opiskelijaedustajien harteille tai jäävät Hyyn edustajiston sisälle, edustuksellisen järjestelmän sisäisiksi keskusteluiksi.

Minun mielestäni koko jako passiiviisiin ja aktiivisiin opiskelijoihin on näennäinen. Kyse ei ole opiskelijoiden passiivisuudesta vaan siitä, että olemassa olevat vaikutuskanavat ovat passivoivia. Ne tavoittavat vain pienen osan opiskelijoista ja niiden yhteys opiskelijoiden konkreettiseen kokemukseen ja arkeen on etäinen. Miksi opiskelijoiden pitäisi olla kiinnostuneita taistelemaan tasakolmikannan puolesta, kun on ylipäänsä epäselvää, kuuluuko opiskelijoiden ääni hallinnossa ja miten hallinnossa päätetyt asiat vaikuttavat opiskelijan arkeen? Opiskelijoiden ja heitä edustavien vaikutuselinten, niin ylioppilaskunnan kuin hallinnon opiskelijaedustuksen, välillä on kuilu, jonka voi ylittää vain luomalla uusia vaikuttamisen väyliä ja tuomalla tehtävän päätöksenteon opiskelijoiden ulottuviin. Tekeillä olevat päätökset ja niihin vaikuttaminen on tehtävä konkreettiseksi.

Outoa minusta on se, että minkä takia Helsingin yliopiston ylioppilaskunta on niin byrokraattinen ja tiukan edustuksellinen.  Hyy ikään kuin edustaa edustuksellista ja kurillista valtiodemokratiaa pienoiskoossa. Mutta voitaisiin myös mennä toiseen suuntaan. Hyyn mittakaavassa luulisi olevan helppoa kokeilla erilaisia suoran vaikuttamisen ja lähidemokratian muotoja. Demokratiaa, johon voisi jokainen opiskelija osallistua. Ei pelkästään äänestyslippuja täyttämällä vaan keskustelemalla, toimimalla, tekemällä aloitteita, ideoimalla.  

Viime keväänä Opiskelijatoiminta (ei Hyy) sai opiskelijat mobilisoitua vastustamaan yliopistolakia. Opiskelijatoiminta sai opiskelijat kiinnostumaan ottamaan selvää yliopistolaista ja toimimaan vaikuttaakseen siihen. Yliopistolaki itsessään on abstrakti ja nyt kun se on hyväksytty, on vaikea hahmottaa, miten se todella vaikuttaa opiskelijan arkeen. Kuitenkin Opiskelijatoiminta kykeni tuomaan yliopistolain avoimeen keskusteluun ja luomalla uusia vaikuttamisen tapoja Opiskelijatoiminta pystyi osallistamaan sellaisiakin opiskelijoita, joita olemassa olevat vaikuttamisen keinot eivät saavuttaneet.

Opiskelijatoiminnan vahvuus on ruohonjuuritasolta lähtevä suora toiminta. Suora toiminta on konkreettisempaa kuin edustuksellinen vaikuttaminen ja se on konkreettista yhdessä tekemistä ja vaikuttamista. Mielenosoitukset ja valtaukset ovat olleet suoran toiminnan vaikuttamisen keinoja, joiden organisointiin ja tekemiseen on pystynyt osallistumaan välittömämmin kuin mihinkään edustuksellisen järjestelmän vaikutuskeinoihin. Suoran toiminnan kautta Opiskelijatoiminta on pystynyt politisoimaan tänä syksynä opiskelijoiden ja muiden pienituloisten asuntotilannetta ja luomaan uudenlaista poliittista keskustelua asumisesta.

Ylioppilaskuntaan pitäisi myös luoda suoran vaikuttamisen ja avoimen poliittisen keskustelun tiloja. Ylioppilaskunnan pitäisi pystyä käymään avointa  ja osallistavaa keskustelua opiskelijoiden elämään konkreettisesti vaikuttavista asioista:  esimerkiksi toimeentulosta, asumisesta, opintojen rajauksesta ja tutkintoaikatauluista. Opiskelijoiden täytyisi voida vaikuttaa suoraan itseään koskeviin konkreettisiin kysymyksiin. Esimerkiksi sen sijaan, että valta Unicafeista on kokonaan Hyy yhtymällä ja jonkinlaisilla edustuksellisilla toimikunnilla, pitäisi luoda keinoja kaikille opiskelijoille osallistua päättämään siitä, minkälaista ruokaa Unicafeissa tarjotaan, kuinka kauan ne ovat auki ja millä periaatteilla toimivat. Voisi olla avoimia keskustelutilaisuuksia, aloitteentekomahdollisuuksia, jossa Unicafeen käyttäjät voisivat itse ilmaista, mitä haluavat. Ei mitään asiakastyytyväisyysselvityksiä ja palautelappuja, vaan suoraa vaikuttamista. Ylioppilaskunta ja sen tilat ovat meidän: miksei niitä voisi myös ottaa haltuun?

Myös yliopistolle täytyy luoda suoran vaikuttamisen ja osallistumisen tiloja. Opiskelijat muodostavat yliopistoyhteisöstä enemmistön, silti meidän vaikutusmahdollisuutemme yliopiston kehitykseen ovat kaikkein pienimmät. Tuntuu, että opiskelijoiden kokemukset yliopistosta  jätetään huomiotta tai marginalisoidaan opetuksen ja tutkintojen suunnittelussa ja yliopistoa uudistaessa.  Eikö vihdoin olisi aika muuttaa toimintakulttuuria ja vaatia sanavaltaa? Ei riitä, että saadaan muutama opiskelijaedustaja suurlaitosten hallintoon vaan täytyy löytyä avointa keskustelua ja uusia vaikuttamisen väyliä,  joissa opiskelijat saavat äänensä kuuluviin omilla ehdoillaan. Me olemme osa yliopistoa, me voimme myös vaatia oman osamme sen päätöksenteosta.

Sopupeliä ja sivistynyttä harvainvaltaa

P9030429

Koska demokratian kriisi on nyt niin ajankohtainen teema, haluan puhua tänään sopuvaalidemokratiasta Humanistisessa tiedekunnassa. Tänä syksynä piti olla luvassa hallintokulttuurin muutos. Ensimmäistä kertaa hallinnon opiskelijaedustajat valittaisiin suoralla vaalilla eikä valinta tapahtuisikaan enää järjestöaktiivien kesken. Helsingin yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa tiedekuntajärjestö Humanisticum on ilmeisesti sisäistänyt demokratian ja äänestyksen todellisen merkityksen. Humanistilistoilla kiertävässä viestissä sanotaan, että ”Humanisticum toteuttaa opiskelijajäsenten valinnan avoimena sopuvaalina.”  Avoin sopuvaali on minusta absurdi käsite: miten sopuvaali voisi olla avoin, kun sopiminen tarkoittaa aina sitä, että todellinen kamppailu ja pinnan alla kytevät ristiriidat suljetaan pois. Sopuvaali on aina suljettu ja vain joidenkin harvojen tekemä sopimus.

Ja nyt kuunnellaan vielä argumentit sopuvaalin puolesta: ”Sopumenettelyllä pyritään kuitenkin varmistamaan oppiaineiden
tasainen edustus hallintoelimissä.”  Ja mihin asioihin nämä äänestäjiä oikeudenmukaisemmat valitsijat kiinnittävät sitten huomiota: ”Ehdokkaiden valintakriteerit: hakijan oma kiinnostus, motivaatio ja valmius ottaa selvää elimissä käsiteltävistä asioista, kokoonpanosta pyritään saamaan myös oppiaineiden, sukupuolen, äidinkielin ja opintojen vaiheen suhteen edustava.” Hienoa, että Humanisticum on valmis ottamaan jälleen kerran sivistyneen itsevaltiaan aseman ja päättämään kaikkien humanistiopiskelijoiden puolesta, kuka edustaa heitä parhaiten.

Mutta olisiko tässä ehkä kuitenkin kyse siitä, että ne, joilla on ollut valtaa sopia keskenään vallan jaosta, eivät vain halua luopua siitä. Hallinnossa käytetään poliittista valtaa: se minun mielestä tulee tosi hyvin esille tästä Humanisticumin aloitteesta, joka on oikeastaan epäluottamuslause kaikkea demokratiaa vastaan. Äänestäjät eivät tiedä, kuka heitä edustaa parhaiten, mutta onneksi me tiedämme.

Meidän ei ole pakko alistua tähän. Viestistä käy ilmi myös: ”Mahdollinen äänestys toteutetaan 16. ja 17.11. sähköisenä vaalina.”  Jos me halutaan, me voidaan riitauttaa sopuvaalit. Me voidaan tuoda eripuran ääniä hallinnon konsensuspolitiikkaan.

Aivan liikaa pyritään konsensukseen kaikessa politiikassa ja konsensus on harvoin kuitenkaan sitä, mitä kukaan haluaa. Päädytään laimeisiin kompromisseihin, sisäsiisteihin ratkaisuihin, ei pystytä riitauttamaan yhtäkään väärää päätöstä eikä sitten myöskään vaikuteta mihinkään (Vihreiden politiikka Vanhasen hallituksessa on malliesimerkiksi tällaisesta konsensuspolitiikasta).  Ja avointa keskustelua pelätään, koska silloin erimielisyydet voisivat nousta esiin. Silloin voitaisiin joutua kyseenalaistamaan totuttuja käytäntöjä ja päätöksentekomenetelmiä. Silloin ei voitaisi pitää yllä neutraalia asiantuntijavaltaa, joka päättää näennäisen objektiivisesti yhteisistä asioista, vaan jouduttaisiin näkemään päätöksen teon poliittisuus ja sen takana olevien intressien moninaisuus.

En usko, että vapaat vaalit sinänsä pelastaisivat mitään muuta kuin hallinnon kasvot, jotka menetettiin yliopistolakikamppailun aikana, kun huomattiin, ettei yliopistolaisten ääni oikeastaan kuulunut hallinnon tekemisissä päätöksissä. Yliopistohallinto kärsii demokratiavajeesta ja legitimiteettiongelmasta.  Suora äänestys antaisi parhaimmillaan yliopistohallinnolle kasvojen kohotuksen ja yliopistolaisille näennäisen vaikutelman omasta demokraattisesta vaikutusvallastaan. En usko, että se itsessään muuttaisi mitään, ellei hallinnossa tehtäisi monia muitakin muutoksia, jotta hallinto olisi lähempänä yliopistolaisia ja vastuussa heille.

Sinänsä voi olla jopa hyvä, jos hallinto-opiskelijat valitaan sopuvaaleilla. Eipähän silloin kenellekään tule harhaluuloa demokratiasta, jossa hallinnon vallalla olisi legitimiteettiä. Vaikka sopuvaalit Humanistisessa tiedekunnassa onnistuisivatkin, Humanisticum ja yliopistohallinto likaavat vain omat kasvonsa, eivät muuta. 

Elämä jatkuu tietotehtaassa?

P9140467

Eilen kävin kuuntelemassa Sitvasin Demokratiatiistai-keskustelutilaisuussarjan ensimmäistä kertaa, jossa puhuttiin yliopistodemokratiasta.  Nyt onkin hyvä aika kysyä, miten viime lukukauden yliopistokamppailu jatkuu tänä syksynä.

Yliopistolakivastarinta levisi viime keväänä Suomen yliopistoihin.  Yliopistolaiset järjestäytyivät ruohonjuuritasolta edustuksellisista elimistä riippumatta. Yliopistolaiset ottivat haltuun yliopiston tilat ja marssivat kaduille puolustamaan tietotyöläisten oikeuksia ja tiedontuotannon autonomiaa. Yliopistoa koskeva päätöksenteko tuotiin hallinnosta avoimeen keskusteluun. Yliopisto lakkasi olemasta ulkoinen rakenne, joka määräsi toimintaamme ylhäältä käsin. Siitä tuli yliopistolaisten itsensä hallitsema vastarinnan organisoitumisen tila. Saatoimme keskustella yliopistosta omista tarpeistamme ja kokemuksistamme lähtien ja tarkastella niitä tietokapitalismin rakenteita, jotka ajoivat meitä ahtaalle elämässämme ja tiedontuotannossa. Samalla loimme omaa yliopistouudistustamme, joka loi murtumia näihin rakenteisiin ja vei pohjaa viralliselta ylhäältä käsin johdetulta yliopistouudistukselta.

Nyt, kun yliopistolakikamppailu on ohi ja laki hyväksytty, täytyy pohtia, mitä tapahtui kamppailulle yliopistoista. Onko kamppailu yliopistojen sisällä palannut takaisin hallintoon, jossa yksittäiset hallinnon edustajat käyvät vääntöä yliopiston sisäisestä päätöksenteosta? Kiinnostaako yliopistodemokratia enää ketään, kun elämä tietotehtaassa jatkuu?

Tänä syksynä on tulossa sekä Hyyn edustajistovaalit että hallinnonedustajien vaalit. Näissä vaaleissa voi ehkä herättää julkista keskustelua, mutta kamppailu yliopistosta ei tapahdu näissä vaaleissa. Kamppailua yliopistosta käydään joka päivä, kun toimimme yliopistolla ja tapaamme siellä toisiamme. Koko ajan me omalla toiminnallamme osallistumme yliopiston käytäntöihin tai muutamme niitä. Me olemme osa yliopistoa ja omalla toiminnallamme määritämme sitä, mitä yliopisto on.

Kamppailu yliopistoista voi jatkua rakenteiden avaamisella. Voimme jatkaa päätöksen teon tuomista hallinnosta ruohonjuuritasolle. Ei pelkästään tiedottamista, vaan vaikutusmahdollisuuksia, keskustelua ja aloitteentekopaikkoja. Päätöksen teko pitäisi tuoda näkyviin, mutta myös konkreettisesti jokaisen ulottuviin. Lupaavalta kuulostivat luokanopettajaopiskelijoiden ainejärjestön Conduksen järjestämät toritapaamiset, jossa opiskelijoita koskeva päätöksenteko tuodaan Unicafeeseen kaikkien keskusteltavaksi.  

Opintopiirit ovat myös yksi tapa käydä kamppailua yliopiston sisällä. Kyse on opiskelu-, opetus- ja tutkimuskulttuurin muuttamisesta. Meidän halutaan olevan yksittäisiä tehokkaita tuotantokoneita, joita kiinnostaa vain oma henkilökohtainen menestyksensä tiede- ja työelämässä. Meidän pitäisi edetä ja erikoistua mahdollisimman nopeasti, jättää pois kaikki turha etsiskely, raataa paskaduuneissa maksaaksemme elämisestämme ja kuitenkin samaan aikaan pysyä rajatuissa tutkintoajoissa. Opintopiirit ovat keino vastustaa tätä eristävää henkilökohtaisen menestyksen ja kilpailun kulttia kuin myös yhä ahdistavampia tehokkuusvaatimuksia. Autonomisen opiskelun kautta voimme itse asettaa kysymyksiä ja luoda uudenlaista yliopistoyhteisöä.  Opetuksen ei tarvitse olla auktoriteettilähtöistä vaan se voi lähteä meidän omista tiedontarpeistamme ja kiinnostuksistamme.

Tärkeintä kuitenkin on yliopistolaisten itseorganisoitumisen jatkuminen. On tärkeää jatkaa yhteisiä kamppailuja yliopiston sisällä ja sen rajojen ulkopuolella. Viime lukuvuoden aikana onnistuttiin luomaan yhteisiä vastarinnan muotoja ja verkostoitumaan, eikä yhdessä luomamme verkosto ole mihinkään kadonnut.

Opiskelijatoiminta -verkosto on väylä opiskelijan aseman politisoimiseen ja opiskelijoiden poliittiseen itseorganisoitumiseen. Sen kautta voimme itse luoda vaikuttamisen paikkoja ja määrittää yliopistosta käytävää keskustelua omista kokemuksistamme käsin. Tänä syksynä on kamppailtu ennen kaikkea asumisesta ja toimeentulosta. Näin Opiskelijatoiminta on osaltaan laajentanut yliopistosta käytävää keskustelua, koska mahdollisuutemme toimia niin yliopistolla kuin yhteiskunnassa ovat kytkeytyneet olennaisesti asumiseen ja toimeentuloon.  Asumisen kalleus ja toimeentulon riittämättömyys vaikeuttavat elämäämme ja opiskelujamme yliopistolla. Sen takia näistä kysymyksistä taistellessa käydään myös kamppailua yliopistoista.

Jos haluat lukea lisää kirjoituksiani aiheesta:

Olen kirjoittanut kevään yliopistokamppailusta ja Opiskelijatoiminnasta Virrassa:

http://www.kevytnostalgia.org/virta/virta6.pdf

Hyystä ja edustuksellisesta vaikuttamisesta olen kirjoittanut syksyn Toimenpiteeseen:

http://www.helsinki.fi/jarj/sitvas/toimenpide/toimenpide2009.pdf