Filosofia ja sukupuoli

Kirjoitin  Helsingin yliopiston filosofianopiskelijoiden ainejärjestön Dilemman lehteen Minervan Pöllöön (01/2010) sukupuolesta ja filosofian tekemisestä Helsingin yliopistossa. Lehti on luettavissa kokonaisuudessaan täältä .

Filosofian puhtaanapitolaitos ja sukupuolikysymys

Feministinen filosofia –kirjan[1] esipuheessa Laura Werner käsittelee sitä, kuinka feministinen filosofia on likaista ajattelua verrattuna klassiseen kuvaan filosofiasta puhtaana tieteenä. Puhdas filosofia on rationaalista ja universaalista. Se perustuu logiikkaan ja argumentaatioon, ja on täten objektiivista. Se ei liity tiettyihin yksittäisiin intresseihin ja poliittisiin pyrkimyksiin. Feministinen filosofia on likaista, koska se tuo filosofiaan konkreettiset ruumiit, halut ja sukupuolen. Filosofia ei enää olekaan universaalia vaan paikallista. Se paikantuu tiettyihin intresseihin, ruumiisiin ja poliittisiin konteksteihin. Puhdas filosofia taas jää paikattomaksi: se on kaikkialla ja ei missään. Logiikka on universaali ajattelun kieli, mikä tarkoittaa, ettei se ole kenenkään kieli. Puhtaan filosofian äärellä ollaan ei-kenenkään-maalla, jossa ei ole eroja subjektien välillä.

Kuitenkin tämä ei-kenenkään-maa sijaitsee yllättävän lähellä. Se tulee luentosaleihin, seminaarihuoneisiin, kahvihuoneisiin, käytäville, sinne, missä ikinä filosofiasta puhutaankaan. Filosofiaa ei voi erottaa niistä tilanteista, joissa sitä tehdään ja tutkitaan. Ne hierarkiat ja erilaiset toimintapositiot, joihin filosofian tutkijat, opettajat ja opiskelijat asettuvat suhteessa toisiinsa ja keskenään, näkyvät siinä, miten filosofian puhtautta pidetään oppiaineissamme yllä ja miten merkityksiä ja tulkintoja rajataan oppiaineen opetuksen ja tutkimuksen painopisteissä. Sukupuoli on yksi näistä rakenteista, jotka vaikuttavat keskinäiseen toimintaamme.

Vuonna 2008 Filosofian laitoksella tehtiin tasa-arvokysely:  ”Pelkästään tämän kyselyn pohjalta laitoksen tasa-arvotilannetta kannattaa tarkastella vakavasti. Esimerkiksi kysymyksissä 2 (”miten tasa-arvo tai sen puute tulee käytännössä esiin toiminnassasi laitoksella?”) ja 3 (”oletko kokenut syrjintää laitoksella? minkälaista?”) esiin tuli suuri joukko erilaisia syrjimisen tapoja ja muotoja.
Äärimmäiset esimerkit kertoivat seksuaalisesta häirinnästä. Näitä tapauksia kerrottiin tapahtuneen sekä laitoksella että laitoksen ulkopuolella vapaamuotoisimmissa tilaisuuksissa.”[2]

Tasa-arvokyselyn jälkeen perustettiin tasa-arvotyöryhmä, eikä yleistä keskustelua asiasta laitoksen tutkijoiden ja opiskelijoiden kesken käyty. Se oli ikään kuin siisti tapa siivota asia pois näkyviltä. Kun tasa-arvoasioista tehdään työryhmän asia, ne muuttuvat abstrakteiksi. Ihan kuin ratkaisut syrjintätilanteisiin olisivat byrokraattisia ja hallinnollisia. Eikä mitään edes tarvitse tapahtua. Kun työryhmä on perustettu, kenenkään ei tarvitse tietää, tehdäänkö asioille mitään vai ei. Kaikki jää työryhmän sisälle.

Kuitenkin kysymys on konkreettisista tilanteista. Kyse on siitä, miten tulee otetuksi vakavasti seminaaritilanteessa. Kyse on luennoista, joissa käsitellään ainoastaan kanonisoituja miesfilosofeja. Kyse on siitä, kuinka feministiseen tutkielma-aiheeseen suhtaudutaan. Kyse on syrjintä- ja häirintätilanteista, joissa tulee typistetyksi tiettyyn sukupuolittuneen ja seksualisoidun objektin asemaan. Yliopiston viroissa miehet ovat yliedustettuina eikä hyväveliverkostoista puhuminen ole vieläkään menettänyt ajankohtaisuuttaan.

Eikä ongelmana ole pelkästään filosofian laitos ja sen toiminnan sukupuolihierarkiat. Samat hierarkiat näkyvät myös opiskelijoiden keskinäisissä suhteissa. Opiskelijoiden kesken muodostetaan tulevaisuuden hyvävelikerhot. Ainejärjestön tasa-arvoinen hauskanpito kätkee sisäänsä seksistisiä rakenteita, jotka nousevat esiin voimakkaimmin häirintätilanteissa. Häirintä on tabu, josta on vaikea puhua, koska se pakottaa meidät toteamaan, ettemme olekaan kaikki tasavertaisessa asemassa. Se kätkee sisäänsä monenlaisia valtapositioita. Siihen liittyy yliopistohierarkioita: jos yliopiston opetusvirassa oleva henkilö häiritsee sukupuolisesti tai seksuaalisesti opiskelijaa, valtahierarkia tekee tilanteeseen puuttumisesta vaikeaa. Toisaalta myös opiskelijoiden keskuudessa vallitsevat sosiaaliset verkostot voivat yhtä lailla muodostaa valta-asemia, jotka estävät häirintää puuttumisen. Alkoholi myös tarjoaa sosiaalisen syyn melkein mihin tahansa: se oikeuttaa häiritsijän toimintaa (”Se oli vaan kännissä. Sitä sattuu kaikille. Älä viitsi pilata bileitä.”) ja syyllistää häirinnän kohteen. Lisäksi häirintäkokemukset liittyvät aina subjektiiviseen kokemukseen, jonka todistaminen voi olla vaikeaa.

Filosofiaa ei tehdä tyhjiössä. Kaikki filosofia on yhtä lailla ”likaista”. Kaikki filosofinen tutkimus kantaa jälkiä valtarakenteista ja -taisteluista, joiden keskellä sitä tutkitaan. Sen takia sukupuoli ei ole irrelevantti seikka ottaa esille puhuttaessa filosofiasta. Sukupuolikysymys koskee meitä kaikkia, myös niitä, jotka etsivät universaalia totuutta. Vaikka sukupuoli ei olisi ontologinen kategoria, se kuitenkin muodostaa valtarakenteen, jonka sisällä me nyky-yliopistossakin toimimme. Me luomme toiminnallamme ja käytännöillämme jatkuvasti tätä valtarakennetta uudelleen. Syrjivät tilanteet muodostuvat jokapäiväisessä toiminnassa. Sen takia tilanteen muutos edellyttää yleistä keskustelua ja konkreettisia tekoja.

Nyt on aika ottaa esiin sukupuolikysymys ja alkaa uudelleen määrittää niitä tiloja ja käytäntöjä, joissa filosofiaa tutkitaan ja opiskellaan.

[1] Oksala, Johanna & Werner, Laura (toim.): Feministinen filosofia. Gaudeamus, Helsinki.
[2] Katkelma on peräisin kyselyn lyhyestä yhteenvedosta.

Autoton kampus ja oma elämä haltuun

Tänään on Siltavuorenpenkereellä opiskelijoiden autonomisesti järjestämä Autoton Kampus -festivaali. Valtava autoparkkipaikka muuttuu iloiseksi festivaalialueeksi, jossa bändit soittavat ja ihmiset tapaavat toisiaan. Miksi näin ei ole aina? Miksi kaupungista löytyy niin paljon tilaa autoille ja yrityksille, mutta vain vähän epäkaupallista tilaa, jossa ihmiset voivat tavata toisiaan ja jossa voi järjestää ruohonjuuritason kulttuuritapahtumia? Niin kaupunkitila kuin yliopistonkin tilat ovat tiukasti kontrolloituja ja me olemme tottuneet olemaan kunnon kansalaisia, jotka tottelevat mitä tahansa sääntöjä, vaikka ne rajoittaisivat meidän kaikkien elämää.  Julkilausutut kiellot  eivät edes ole ainoita tilaa koskevia sääntöjä vaan sen lisäksi on implisiittisiä sääntöjä, miten tilassa kuuluu kenenkin olla.  Ei saa herättää huomiota, olla liian äänekäs, liikkua eri tavalla kuin muut, käydä lepäämään väärään paikkaan yms.  Nämä implisiittiset säännöt ovat läsnä kaikkialla elämässämme. 

Sääntöesimerkki 1

Kiltit ahkerat tytöt eivät saa mennä amikseen.

Mikä sai aikaan tuon jutun kirjoittamisen? Implisiittistä sääntöä on taas rikottu. Tytöt, jotka ovat ahkeria ja joilla on hyvä keskiarvo, eivät menekään lukioon tai yliopistoon, vaan ammattikouluun maalaus- ja pintakäsittelyalalle. Outoa tekstissä on myös se, kuinka tyttöjen vakavuutta vähätellään: ovat katsoneet vähän liikaa sisustusohjelmia, kun pojat taas ovat ammattitaitoisia ja  sopivia ammattiin.  Vieläkin  asetetaan sukupuolisidonnaisia oletuksia siihen, mikä on sopivaa kenellekin ja mihin ammattiin kenenkin tulee haluta. On maskuliinisina pidettyjä ammatteja ja feminiinisinä pidettyjä ammatteja. Samanlaista artikkelia tuskin olisi voitu tehdä mistään perinteisesti naisvaltaisesta alasta.

Sääntöesimerkki 2

Kiltti opiskelija osoittaa mieltään kiltisti, eikä vaadi muuta kuin nykytilanteen säilyttämistä.

SYL:n  ja Samok:n reaktio Opiskelijatoiminnan blokkiin viime viikon Kyllä Maksuttomalle koulutukselle – mielenosoituksessa osoittaa siitä, kuinka pakonomaisesti viralliset opiskelijoiden etujärjestöt haluavat säilyttää kiltin opiskelijan imagon.  Kuvia mielenosoituksesta ja keskustelua järjestysvalvojien aiheuttamasta vaaratilanteesta. Se, että Opiskelijatoiminnan blokkia pyrittiin kontrolloimaan koko mielenosoituksen ajan ja että lopuksi järjestysvalvojat vielä kävivät mielenosoittajien kimppuun yhden hätäsoihdun takia, kertoo ennen kaikkea opiskelijajärjestöjen suhteesta opiskelijan asemaan. Opiskelijatoiminta nähtiin uhkana, koska Opiskelijatoiminnan blokki ei sopinutkaan kiltin opiskelijan imagoon. Opiskelijat eivät yhtäkkiä marssineetkaan yhtenä homogeenisena massana, jolla olisi vain yksi vaatimus. Opiskelijatoiminnan blokki vaatikin enemmän kuin vain nykytilanteen säilyttämistä;  maksuttoman koulutuksen lisäksi blokki vaati nykyiseen toimeentulon epätasa-arvoon puuttumista, joka koskee niin opiskelijoita kuin muitakin pienituloisia ja joka saa aikaan sen, ettei opiskelu nytkään ole kaikille tasavertaisesti mahdollista. Perustulon vaatiminen ei ole tinkimistä maksuttoman koulutuksen vaatimuksesta vaan sen edellytys.

Nyt voisi olla aika vihdoinkin ottaa oma elämä haltuun ja päästä eroon niin kiltin tytön kuin kiltin opiskelijan roolista. Mitä pienempään tilaan me itsemme annamme ajaa, sitä ahtaammaksi elämämme käy. Mitä vähemmän vaadimme, sitä vähemmän saamme. Voimme aloittaa vaikka tänään yhdestä parkkipaikasta ja ottaa tilan autoilta omalle elämällemme ja hauskanpidolle.

Porthanian kommuuni

Opiskelijatoiminta -verkosto valtasi Helsingin yliopiston Porthania -rakennuksen keskiviikkona (17.3.).   Valtauksella tanssittiin ja soitettiin musiikkia, maalattiin banderolleja ja yo-lakkeja ja keskusteltiin perustulosta.  Valtausta seuraavana päivänä oli mielenosoitus maksuttoman koulutuksen puolesta.  Porthanian valtaus on minusta esimerkki siitä, mitä opiskelijaliikkeen tulisi tehdä. Sen sijaan, että kamppailemme pelkästään jatkuvia opiskelijan aseman ja elämän huononnuksia vastaan, meidän tulee vaatia enemmän.  

Maksuton koulutus ei takaa kenellekään tasavertaista mahdollisuutta opiskeluun. Kaikilla ei nykyäänkään ole samanlaista taloudellista mahdollisuutta täysipäiväiseen opiskeluun. Toimeentulo on keskeinen osa opiskelijan asemaa. Vain taattu toimeentulo mahdollistaa tasavertaisen opiskelun.  Opintotuki ei riitä elämiseen: sen lisäksi täytyy tehdä töitä tai/ja ottaa lainaa. Opintotuki on vastikkeellista ja opiskelijan toimeentulo on sidottu suorittamiseen.  Ylipäänsä syyperusteiseen sosiaaliturvajärjestelmäämme liittyy ajatus siitä, että täytyy olla joku syy, että tarvitsee toimeentuloa. Perustulo taas lähtee ajatuksesta, että toimeentulo kuuluu kaikille.  Perustulon myötä ei tarvitsisi sopia ulkoapäin asetettuihin kategorioihin ja vaatimuksiin, jotta saisi oikeuden ylipäänsä tulla toimeen.  Sen takia maksuttoman koulutuksen lisäksi meidän tulee vaatia elämiseen riittävää vastikkeetonta perustuloa.  

Valtauksen ohjelma

Porthanian valtauksessa kyse on myös siitä, millaista yliopistoa me haluamme puolustaa. Marssimmeko me sivistysyliopiston ideaalia puolustaen vai luommeko me yhdessä yliopistolle toisenlaista avointa tilaa, joka lähtee meidän halustamme opiskella ja tutkia. Sen sijaan, että lähtisimme valmiisiin keskusteluihin sivistysyliopistosta ja työurien pidentämisestä, me voimme synnyttää uutta keskustelua omilla ehdoillamme. Meidän ei tarvitse puhua virkamiesten ja elinkeinoelämän kielellä. Porthanian valtauksessa sai taas huomata, että me voimme ottaa yliopiston tilan haltuun ja määrittää sen uudelleen.

Sivistyksen symboleista tuli meidän omia värikkäitä luomuksiamme

Kuvia valtaukselta Fifistä

Ideologinen tutkimus vs. objektiivinen tiede

Yliopistolla elää edelleenkin objektiivisen tieteen ihanne. Tieteentekijä katsoisi asioita puolueettomasti ilman poliittisia pyrkimyksiä tai ideologioita, jotka vaikuttaisivat hänen tutkimukseensa.  Kuitenkin moninaiset intressit ohjaavat meidän kaikkea toimintaamme.  Jo kysymyksen asettaminen ja aiheen valitseminen ovat poliittisia valintoja, jotka kohdistavat katseemme tiettyyn näkökulmaan.  Miksi tutkimuksen poliittisuutta pelätään niin paljon?

Helsingin yliopiston naistutkimus vaihtoi nimensä viime syksynä sukupuolentutkimukseksi.  Ajatus tietystä neutraaliuden ihanteesta kuuluu nimessä.  Niin kuin naistutkimus sukupuolentutkimuskin antaa kuvan tutkimuksesta, jolla on selkeä määriteltävissä oleva objekti ”sukupuoli”. En näe, että sukupuolentutkimusnimenä olisi mitenkään tasa-arvoisempi kuin naistutkimus: vieläkin siihen liittyy ajatus todella olemassaolevasta kaksijakoisesta sukupuolijärjestelmästä ja se jättää pois seksuaalisuuden tutkimuksen kokonaan tai sitten sisältää ajatuksen siitä, että seksuaalisuus liittyisi aina sukupuoleen.

Entä jos sukupuolentutkimus olisikin nimeltään feministinen tutkimus? Syntyisikö tästä viimeistään ajatus ideologisesta tutkimuksesta, joka olisi kiinnittynyt johonkin poliittiseen liikkeeseen (niin kuin eräällä  kyseisen oppiaineen kurssilla syntyneessä keskustelussa kritisoitiin feminismi-termin käyttöä) ? Ja olisiko se nyt niin hirveän pelottavaa?

Tietenkin feminismi-termissä on omat ongelmansa, koska sen historiallinen tausta liittyy niin voimakkaasti nimenomaan naisten emansipatorisiin pyrkimyksiin ja naisliikkeen historiaan, joka on ainakin osittain rakentunut ajatukselle naisista luonnollisena ja yhtenäisenä ryhmänä.  Välillä yliopistolla tuntuu kuitenkin, ettei olisi yhtään pahitteeksi huomauttaa, että tutkimus on ideologista.  Se, että ylipäänsä nostaa sukupuolen kysymykseksi tutkimuksessaan, on poliittista; se liittyy aina tiettyyn ideologiseen taustaan ja yhteiskunnalliseen kontekstiin.  Kaikki tutkimus luo tietynlaista tapaa ajatella asioita, nostaa tiettyjä asioita olennaisiksi ja luo siten myös tietynlaista kuvaa yhteiskunnallisesta todellisuudesta.  

Tarvitaan tutkimusta, joka ei salaa intressejään, ja väitä tutkivansa totuutta epäpoliittisesti. Tarvitaan kriittistä tutkimusta, joka voisi täysin avoimesti suuntautua yhteiskuntaan ja olla hyödyksi poliittisille kamppailuille. Niin kauan kuin me korostamme tutkimuksen neutraaliutta, epäpoliittisuutta ja objektiivisuutta, me myös kätkemme toisenlaisen ajattelun vaihtoehdot. Erimielisyydet tieteen sisällä muuttuvat auktoriteettien keskinäisiksi kiistoiksi ja koulukuntien valtakamppailuiksi.  Silloin erimielisyyksien poliittisuus katoaa. Emme enää keskustelekaan siitä, että millaista yhteiskuntaa  ja ajattelua tekemämme tutkimus rakentaa.

Kokemuksellisen puheen ongelma

Kokemus on aina ollut keskeinen käsite feministisen liikkeen ja poliittisen toiminnan kannalta. Usein feministisen toiminnan ajatellaan lähtevän siitä, että on olemassa jokin ryhmä (esim. naiset, sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöt), joilla on jokin kokemus epätasa-arvosta ja syrjinnästä, ja tämä kokemus tarjoaa lähtökohdan poliittiselle muutosvaatimukselle. Mikä on tämä kokemus, jota yritetään tavoittaa, ja kuka on kokija? Onko nainen, joka ei näe sukupuolten epätasa-arvoa omassa kokemuksessaan, jonkinlaisessa sokeuden ja tiedottomuuden tilassa? Hän on ikään kuin väärässä uskossa ja feministien pitäisi valistaa häntä. Entä mies, joka kokee olevansa sukupuolensa takia syrjitty? Mikä hänen kokemuksensa suhde on feministiseen liikkeeseen?

Naisen kokemuksen kritiikki ei ole mitään uutta feminismin sisälläkään.  Esimerkiksi Judith Butlerin teorioista ammentaen voi ajatella, ettei ole olemassa mitään luonnollista naisen kategoriaa, eikä siten mitään naisen kokemusta. Naisen kokemuksesta puhuminen piilottaa erot naisten sisällä. Postkoloniaalisen feminismin kannalta taas naisen kokemus, josta länsimainen feminismi puhuu, on vain aivan tietynlaisen naisen kokemus: valkoisen länsimaisen keskiluokkaisen naisen kokemus. Sukupuolirakenteet näkyvät meidän elämissämme eri tavalla riippuen siitä kontekstissa, jossa elämämme ja toimimme.

Feministisen toiminnan keskiössä olevasta kokemuksesta tulee helposti totaliteetti, johon meidän kaikkien pitäisi pystyä samaistumaan. Kun yritämme hahmottaa sukupuolirakenteita kokemuksestamme,  puhe muuttuu helposti uhripuheeksi. Nainen näyttäytyy syrjittynä, alistettuna ja passiivisena. Kun puhumme epätasa-arvon kokemuksista, joudumme ottamaan moninaisia uhripositioita.  Nainen on katseen kohteena, objektina, hiljaisena tyttönä.

Tällaisissa kokemuksen vaihdoissa naisen toiminnan paikat usein unohdetaan, ne nähdään vähemmän aktiivisena kuin miesten ja poikien toiminta ja hegemoninen maskuliinisuus. Siinä myös naiset, jotka eivät sovi näihin rooleihin ja jotka ottavat aktiivisen toiminnan paikkoja, näyttäytyvät toimivan maskuliinisen alueella. Naisen tahto ja halut unohdetaan tai ne ohitetaan yhteiskunnan mieskeskeisten rakenteiden tuotoksena: naisen toimintaa ei ohjaakaan hänen oma subjektiviteettinsa vaan seksistinen yhteiskunta, joka odottaa häneltä tietynlaista naiseutta.  Tällöin uusinnetaan kaksinapaista sukupuolijärjestelmää, jossa mies on toimiva aktiivinen subjekti ja nainen tahdoton passiivinen objekti.

Miten kokemus voisi toimia feministisen toiminnan lähtökohtana ilman, että sitä typistetään yhdeksi naisen kokemukseksi? Yksi vaihtoehto on, että naisen kokemuksesta puhuminen ja naisen positioon asettuminen voisi olla strateginen siirto ,  josta käsin tilanteen muutosta voisi ajaa ja pitkällä tähtäimellä purkaa sukupuolijärjestelmää.

Strategisessa puheessa on kuitenkin se ongelma, että on mahdotonta sanoa, missä vaiheessa tulee se aika, jolloin strategisesta positiosta luovutaan ja aletaan puhua siitä, mitä oikeasti haluamme ja vaadimme. Reaalipolitiikassa on se hauska juttu: se edellyttää jatkuvasti uusien strategisten positioiden ottamista, välitavoitteita ja osavaatimuksia. Se aika, jolloin voimme lopettaa strategisen pelimme ei koskaan tule, ja strategiset positiot kivettyvät identiteeteiksi ja politiikaksi, eikä niiden takana ole mitään sen todellisempaa. Todelliset vaatimukset täytyy esittää heti; ”pitkän tähtäimen” tavoitteiden eteen täytyy toimia heti. Ei voi puhua sukupuolista identiteetteinä tuottamatta sukupuolijärjestelmää yhä uudelleen pysyvänä järjestyksenä.

Kokemusta ei silti kannata heittää roskakoriin. Täytyy löytää uusia tapoja puhua kokemuksesta ilman, että täytyy lyödä uudelleen lukkoon yhä uudelleen samoja identiteettejä. Eli täytyy puhua kokemuksesta ottamatta identiteettejä annettuna. Sen sijaan että ottaisimme annettuna jaon miehiin toimijoina ja naisiin objekteina, voisimme tarkastella, millä tavalla toimijuus määrittyy missäkin tilanteessa, mitä ominaisuuksia se edellyttää, millaisia sukupuolenilmauksia siihen liittyy ja minkä takia joidenkin on helpompi asettua siihen rooliin kuin toisten. Kokemus täytyy problematisoida ja liittää kontekstiin, jossa se ilmenee ja ruumiillistuu.  Kokemusta tarvitaan, koska ainoastaan sen kautta teoriat ja poliittinen toiminta kytkeytyvät konkreettisiin elämiimme, mutta tapa, jolla me käsitteellistämme kokemustamme, on aina jonkin teorian ja näkökulman värittämä. Kokemus aukeaa aina useammalle tulkinnalle kuin mitä me ensi silmäykseltä näemme.

Miehen katse ja naisen kuva

Feministisessä tutkimuksessa representaatiot ja kulttuuriset kuvastot ovat keskeisessä osassa.  Mikä merkitys kuvilla lopulta on? Pystymmekö todella tarkastelemaan naisen ruumiin asemaa yhteiskunnassa kuvien kautta? Jos feminiinen tutkimus kiinnittyy representaatioihin, unohtuvatko silloin todelliset yhteiskunnassa toimivat ruumiit ja näiden ruumiiden konkreettiset kokemukset?

Olin tänään sukupuolentutkimuksen luennolla, jolla käsiteltiin Harri Kalhan artikkelia ”Marilyn Monroen groteski ruumis” (julkaistu Pauline von Bonsdorffin ja Anita Sepän toimittamassa teoksessa Kauneuden sukupuoli vuonna 2002). Tämä artikkeli on minusta esimerkki siitä, kuinka ongelmallista on, että jäädä pelkästään representaatioiden ja kulttuuristen kuvien tasolle.  Artikkeli käsittelee Marilyn Monroen ruumista miehisen katseen ja fantasioiden kautta.

Tällöin Marilyn Monroen ruumis näyttäytyy groteskina: se ilmentää miehisiä haluja ja fantasioita, mutta myös alitajuisia pelkoja tuntemattomasta ja hallitsemattomasta luonnosta. Se antaa lupauksen hedelmällisyydestä, jota ei ikinä pysty todellisessa elämässä lunastamaan. Se on täydellinen alistunut objekti, mutta kuitenkin jotenkin vaarallinen, tuntematon ja hallitsematon. Artikkelissa puhutaan diskursseista ja representaatioista, psykoanalyysista ja alitajunnasta.

Kuka on tämän artikkelin subjekti? Kuka tässä artikkelissa puhuu ja toimii? Kenen näkökulmaa seurataan? Minusta on kiinnostavaa, että artikkeli itsessään tuottaa saman subjekti-objekti-rakenteen, jota se ilmeisesti pyrkii purkamaan. Jälleen kerran subjektina on se konstruoitu heteroseksuaalinen maskuliininen länsimainen valkoinen mies ja hänen katseensa, kun taas naisen ruumis on objekti, joka tulee tarkasteluun ainoastaan tämän miehen katseen kautta. Miksi feministisessä representaatioiden tutkimuksessa täytyy konstruoida tämä maskuliininen katse? Mihin sitä tarvitaan? Miksi tämä katse on niin hallitseva, että sen täytyisi olla aina tutkimuksemme lähtökohta?

Väitän, että tämä maskuliininen katse on nimenomaan konstruoitu: sitä ei ole olemassa. Kulttuuriset kuvastot saattavat olla maskuliininen katseen värittämiä, mutta kulttuurinen katse ei missään nimessä ole yksi. On monenlaisia päällekkäisiä ja ristikkäisiä katseita, jotka kohdistuvat kuviin.  Ja kuvien takana ovat aina ruumiit ja niiden kokemukset. Kuvat heijastuvat ruumiiden kokemuksiin ja määrittyvät niiden kautta.

Kuvien ja representaatioiden tasolla puhuminen tuntuu passivoivalta. Kulttuurissamme esiintymisessä kuvissa näkyvät sukupuolirakenteet ja heteronormatiivisuus, mutta nämä samat rakenteet ovat vielä paljon konkreettisemmin esillä omassa elämässämme ja kokemuksessamme.  Kuvien analysointi ei riitä: se lähinnä vieraannuttaa meidät omasta kokemuksestamme ja rakenteista, jotka ovat läsnä konkreettisissa elämän tilanteissamme.

Feminiinisen subjektin mahdollisuudesta

Sukupuolijärjestelmä on täynnä hämäriä käsitteitä, jotka luonnollistuvat jokapäiväisessä käytössä. Yhtäältä on naiset ja miehet, toisaalta feminiininen ja maskuliininen.   Konservatiivisessa ajattelussa feminiinisyys on jotakin, mikä on naiselle luonnollista, ja maskuliinisuus sitä, mikä on miehelle ominaista. Nyt on jo huomattu, että feminiinisyys ja maskuliinisuus eivät ole sidottuja naiseuteen tai mieheyteen ja että koko sukupuolijako on huomattavasti monisyisempi ja ongelmallisempi. Silti tavat käyttää termejä ”feminiininen/naisellinen”   ja ”maskuliininen/miehekäs”  nojaavat perinteisiin sukupuolirooleihin. Yhteiskunnallinen ja poliittinen subjekti tuntuu edelleenkin näyttäytyvän maskuliinisena samalla, kun feminiininen subjekti näyttää tältä:

Naisellinen asenne lähtee alusvaatteista

”Naisellinen olo tulee siitä, kun on jotakin ihanaa päällä.”

Kulutusyhteiskunnan ja muodin maailmassa naisellisuus on jotakin, mitä voi ostaa. Naisellisuuteen pukeudutaan. Naisellinen koristautuu. Feminiininen subjekti onkin ennen kaikkea kuluttaja, ei mikään poliittinen subjekti. Feminiiniselle subjektille markkinoidaan henkilökohtaista kauneudenhoidon, hyvinvoinnin, menestyksen ja perhe/parisuhdeonnen myyttiä.

Feministisessä traditiossa feminiinisyys on ollut tärkeä termi. Feminiininen kirjoitus (naiskirjoitus) on runollista ja metaforista: se ei puhu suoraan, ei tee vaatimuksia. Luce Irigarayn mukaan feminiiniset eleet ovat hyväileviä, virtaavia ja viipyileviä, jotakin nesteen kaltaisia. Feminiinisyyttä on pyritty määrittelemään maternaalisen äidin ruumiin kautta (esim. Luce Irigaray ja Julia Kristeva). Tällöin naisellinen näyttäytyy edelleenkin hoivaajana, ei poliittisten muutosten puolesta kampailevana.

Anna Kontula kirjoittaa pamfletissaan ”Tästä äiti varoitti” (Liian porno feministiksi) siitä, kuinka valtavirtafeminismissä nainen ei saa olla naisellinen. Feminiinisyyden ulkoisia piirteitä kantavia naisia halveksutaan ja ihanteena on maskuliininen siveä jakkunainen, joka ei uskalla olla naisellinen tai seksikäs. Naisellisuus Anna Kontulalla tuntuu lähinnä tarkoittavan sitä, minkälaisia rintaliivejä nainen käyttää. Naisellinen on siis jälleen kuluttaja ja poliittinen on henkilökohtaista.

Ongelma ei ole siinä, voiko feministi olla ”naisellinen” vai ei. Anna Kontulan kritiikki ampuu ohi maalinsa. Valtavirtafeminismiä ei pidä kritisoida siksi, että pitäisi olla jonkunlainen ollakseen feministi, vaan siksi, että feminismi ylipäänsä jää kiinni henkilökohtaisen elämäntavan ja naiskuvien analyysin tasolle. Feminismi on lakannut olemasta poliittinen liike. Feminismi on siirtynyt moraaliseksi keskusteluksi. Sovinistiset julkilausumat ja seksistiset kuvat herättävät lähinnä moraalista närkästystä. Tasa-arvotyö tapahtuu olemassa olevien rakenteiden sisällä, ei kyseenalaista niitä. Kaikki määritelmämme feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta perustuvat nykyisiin yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin. Jonkin olemassa olevan feminiinisen subjektiuden etsinnän sijaan onkin luotava uusi feministinen poliittinen liike ja määriteltävä toiminnan kautta poliittinen subjekti uudelleen.

Onko feminismi poliittista?

Onko feminismi enää poliittista? Sukupuolten tasa-arvo on kaikkien hyväksymä ihanne. Meillä on tasa-arvovastaavat ja tasa-arvosuunnitelmat. Yliopistoissa opetetaan sukupuolentutkimusta tai naistutkimusta. Meillä on naiskansanedustajia, ministereitä, pappeja, kiintiöhallituspaikkoja. Kaikki on siis kunnossa. Silti arvostetuimmat paikat yhteiskunnassa kuuluvat edelleen miehille (nainen on johtoasemassa edelleen poikkeus).  Silti verkostoituminen tapahtuu miesten kesken.  Silti alan naisvaltaistuminen tarkoittaa arvostuksen ja palkan laskua. Silti sukupuoli vaikuttaa siihen, miten puhe tilanteet rakentuvat:  kuka on äänessä ja ketä kuunnellaan. Silti naiset tekevät suurimman osan hoivatyöstä. Meidät  sukupuolitetaan joka ainoassa tilanteessa.  Sukupuoli on ainoa kategoria, joka on aina läsnä pienimmässäkin uutisessa. Me olemme aina kahdessa eri luokassa ja se näytetään luonnollisena.  

Näennäinen sukupuolitietoisuus tekee meidät sokeiksi sukupuolen vaikutukselle. Se,  että sukupuolinäkökulma lävistää kaiken toimintamme, tarkoittaa yleensä sitä, ettei sukupuoleen liittyvistä kysymyksistä puhuta ollenkaan. Tasa-arvosuunnitelmat ja kiintiöpaikat harhauttavat meidät ajattelemaan, että nyt me olemme tehneet kaiken voitavamme tasa-arvon eteen.  Kriittinen sukupuolen tarkastelu  jää helposti pelkästään sukupuolentutkimuksen oppiaineeseen niille, jotka jo valmiiksi ovat osoittaneet kiinnostusta sukupuolen vaikutuksesta yhteiskuntaan.

Sukupuoli on poliittinen rakenne: se, miten me yhteiskunnassa asettaudumme joko naisiksi tai miehiksi, ei ole arvoista vapaa luonnollinen prosessi. Feminismin pitäisi lakata olemasta pelkästään sisäänpäin kääntynyt akateeminen diskurssi tai reaktiivinen liike, reaktio johonkin jo sanottuun tai tehtyyn. Sukupuolikysymys on politisoitava uudelleen. Tasa-arvo ei saa jäädä byrokratiaksi ja kauniiksi sanoiksi, vaan sen täytyy aidosti muuttaa käytännöt toisenlaisiksi, ei vain mahduttaa muutama naista olemassa oleviin mieskeskeisiin käytäntöihin. Sen täytyy purkaa kaksinapainen sukupuolihierarkia. Arvokeskustelun täytyy muuttua poliittiseksi toiminnaksi, joka esittää vaatimuksia, tekee aloitteita ja luo aitoa poliittista painetta.  

Vihreästä politiikasta

Äänestin Vihreitä viime eduskuntavaaleissa. Oma edustajani pääsi läpi ja puolue, jota äänestin, meni hallitukseen.  Se viimeistään osoitti minulle, että äänestäminen on pelkkää näytelmää. Sitä menee äänestyskoppiin ja kirjoittaa numeron.  Sitten saa kaikkea, mitä vastaan luuli äänestäneensä: saa porvarihallituksen ja sen oikeistolaisen politiikan, lisää ydinvoimaa, tuloerojen kasvun, kontrollia, lex nokian ja yliopistolain. Tulossa vielä: mediamaksu ja opintotukiuudistus, joka luo toimeentuloloukkuja tekemällä tuesta kaksiportaisen, tiukentamalla opintotukipistevaatimuksia ja tekemällä myös pelkistä asumislisäkuukausista tukikuukauksien kokonaismäärää kuluttavia.

Vihreistä on tullut pelkkä elämäntapapuolue. Vihreästä politiikasta on tullut yksilön oman elämän valinta: minä teen omassa elämässäni ympäristötekoja, kierrätän ja ostan ekologisia tuotteita. Ja samaan aikaan tehdään politiikkaa, joka on kaikkien vihreiden arvojen vastaista.

Olin jokseenkin huvittunut, kun kuulin Vihreiden nuorten uudesta kampanjasta. http://www.vino.fi/naelkaelakko   

Tämä tuntuu noudattavan ihan samaa logiikkaa. Samaan aikaan kun kuulutaan puolueeseen, joka ajaa ympäristöpolitiikkaa elinkeinoelämän ehdoilla eikä uskalla tehdä mitään rohkeita valintoja, tehdään yksilöllistä vastarintaa omassa elämässään. Minä yksilönä sitoudun jättämään lounaat väliin ja se on minun politiikkaani.  Tietenkin yksilöllisiä valintoja tarvitaan myös, mutta yksinään ne ovat riittämättömiä. Vihreät nuoret puhuvat suomalaisista päättäjistä kuin ne olisivat jokin abstrakti yksilö. ”Suomalaisilta päättäjiltä vaadimme…” Ja kuitenkin heidän oma puolueensa on hallituksessa, tekemässä Suomen ilmastopolitiikkaa. Missä ovat uhkavaatimukset omalle puolueelle? Miksi Vino ei eroa puolueesta, joka ei kykene ottamaan ympäristöhaasteita vakavasti?

Punavihreys henkilökohtaisena arvona ei riitä. Tarvitaan politiikkaa, joka uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevan järjestelmän, jossa elinkeinoelämän ja teollisuuden intressit menevät ilmaston ja ympäristön edelle.

Vallankumouksen hedelmistä löytyy pari herkullista tekstiä:

Kööpenhaminan ilmastokokouksesta

Vihreiden hallituspolitiikasta

Keskeneräisistä ajatuksista

Yhtenä päivänä huomasin, että minulle on kehittynyt kynnys kirjoittaa tätä blogia.  Ajatukseni jäävät keskeneräisiksi enkä saa niitä kokonaisen tekstin muotoon. Kirjoittaminen toimii hyvin, kun on aikaa jäädä jäsentämään ajatuksia ja muodostaa niistä nättejä pieniä kokonaisuuksia, jotka sulkeutuvat näennäisen loogisiksi ja järjellisiksi ympyröiksi. Tietenkin on kyse ajatusten jäsentämisestä, mutta myös jossakin määrin niiden loppuun ajattelemisesta. Kuitenkaan ajatukset tuskin ikinä ovat sellaisia. Uusia ajatuksia syntyy ennen kuin vanhoja ehtii ajatella loppuun ja ne muodostavat päättymättömiä risteileviä kiemuroita, eivät suinkaan harmonista jatkumoa.

Yliopistolla arvostetaan valmiita ajatuksia, kokonaisuuksia. Täytyy suorittaa opintokokonaisuuksia. Tehdä henkilökohtaisia opintosuunnitelmia, jossa hahmottaa opiskelunsa erinäisiin kokonaisuuksiin. Esseiden ja opinnäytetöiden täytyy sisältää johtopäätökset. Ja keskustelutilanteet hahmottuvat niin, että ylipäänsä jotta voi ollenkaan ottaa osaa keskusteluun, täytyy olla selkeä artikuloitu kanta. Epäröijät jäävät kuuntelijoiksi. ”En mä tiedä” on vastauksena jonkinlainen puutteen ja tyhmyyden osoitus.

Poliittinen toiminta rakentuu myös valmiiden kantojen varaan. Täytyy olla oikealla tai vasemmalla, sitoutua johonkin teoriataustaan. Poliittisiin aktioihin tarvitsee aina teorian, julkilausuman, jossa on selkeät päämäärät ja tavoitteet. Teoria edeltää aina toimintaa. Minusta on kiinnostavaa ajatella tilanteita, joissa se etenee päinvastoin: teoriaa, joka syntyy nimenomaan toiminnan kautta.

Keskeneräisistä ja katkonaisista ajatuksista voisi lähteä uudenlaista poliittista keskustelua, joka ei välttämättä noudata nykyisen poliittisen toimintakulttuurin kaavoja. Toiminnan pohjana voisi olla tarkasti loppuun ajatellun teorian sijaan yhteisestä konkreettisesta tilanteesta syntyvä kokemus, joka ei ole vielä täysin artikuloitu. Tällainen yhdistävä kokemus voisi toiminnan kautta muotoutua teoriaksi, muttei sen välttämättä tarvitsisi. Ennalta ei tarvitsisi tietää lopputulosta. Tällaista toimintaa voisi syntyä missä tahansa. Sen ei tarvitsisi olla lähtöisin sellaisista koulutetuista tai muuten itseään hyvin ilmaisevista aktivisteista, jotka pystyvät kirjoittamaan vaatimuksensa tiukasti argumentoiduksi lehdistötiedotteeksi. Se voisi olla satunnaista tai säännöllistä, mutta pysyisi silti yllättävänä.

Tällaista toimintaa voisi olla sellainen julkisen tilan haltuunotto tai valtaus, jossa agenda ei olisi lukkoon lyöty jo etukäteen kyseenalaistamattomalla teorialla. Tällaisessa tilanteessa poliittinen toiminta kokoaisi eri syistä kiinnostuneet ihmiset yhteen ja yhteinen keskustelu, erilaisten osittaisten ja hajanaisten näkemysten vaihtaminen voisi muodostaa laajempaa poliittista näkemystä ja päämääriä. Tällaista toimintaa voi olla myös feministinen keskustelupiiri, jossa vaihdetut hajanaiset kokemukset ja tuntemukset voisivat muodostaa uudenlaista poliittista toimintaa. 

Kiinnostavaa on myös miettiä vaihtoehtoisia tapoja synnyttää keskustelua perustulosta. Sen sijaan, että yrittäisimme argumentoida perustuloa rakentamalla laajaa teoriaa kapitalismin kehityksestä, tietokapitalismista, talouskasvun mekanismeista ja hyvinvointivaltion tukiverkoista, voisimme alkaa puhua perustulosta omista kokemuksistamme käsin. Meillä ei tarvitsisi olla valmista käsitystä siitä, millainen perustulon pitäisi olla ja mihin ongelmiin sen pitäisi vastata. Perustulo voisi hahmottua pikemminkin kokoontumisissa, joissa erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset puhuisivat omista tarpeistaan ja tuntemuksistaan. Tietenkin se menisi epämääräiseksi ja hankalaksi. Ja jossakin vaiheessa täytyisi laittaa esiin julkilausuma, joka tiivistäisi poliittiset vaatimuksemme, koska eihän muuten kukaan ottaisi toimintaamme vakavasti.

Kuitenkin näen keskeneräisissä ajatuksissa ja kokemuksellisessa puheessa uudenlaisen poliittisen toiminnan voimavaran. Edustuksellinen demokratia perustuu varmuuksiin, tehtyihin päätöksiin ja kokonaisiin rakenteisiin. Edustuksellinen järjestelmä ei epäröi vaan prosessit kulkevat eteenpäin. Siinä ei ole sijaa keskeneräisille ajatuksille, pohdinnoille ja kokemukselliselle puheelle, joka ei pyri vakuuttamaan vaan enemmänkin pohtimaan ja keskustelemaan. Uskon, että kokemukselliseen puheeseen ja harhautuneisiin pohdiskeleviin ajatuksiin sisältyy kyseenalaistamisen ja toisin tekemisen mahdollisuus. Niistä voi lähteä liikkeelle jotakin muuta kuin se, mitä on jo päätetty, joka on jo järjestelmän hyväksymää ja olemassa olevien rakenteiden mukaista. Motivaatio omalle poliittiselle toiminnalle lähtee kuitenkin kokemukselliselta tasolta: siitä tunteesta, että asiat voisivat olla toisin.