Soihdut sammuu, kaikki väki shoppaa?

Nyt on taas se aika vuodessa, jolloin ihmiset kohtaavat toisensa ostoskeskuksen tungoksessa ja toisista ihmisistä välittäminen mitataan sillä, kuinka paljon ostoskassit rasittavat selkää. ”Soihdut sammuu, kaikki väki shoppaa”, kaikuu Kampin keskuksessa.  Entä jos keskellä loputonta kulutusjuhlaa, hidastaisimmekin vähän.  Mitä tapahtuisi?

Lepäämiselle ei ole tilaa julkisessa tilassa.  Meidän pitäisi jatkuvasti tehdä töitä, olla liikkeellä.  Nukkuminen on yksityistä, lepääminen tapahtuu kotona kätkettynä julkisen tilan tehokkuuden näyttämöltä. Nukkuva tai makuulla oleva ihminen näyttäytyy häiriönä julkisessa tilassa, jossa kukaan ei saa pysähtyä, jäädä paikoilleen, leiriytyä, elää. Entä kun ei ole kotia? Tai kun ei ehdi kotiin nukkumaan? Mikseivät unemme mahdu tilaan, jonka pitäisi kuulua meille kaikille?

Meidän pitää ottaa elämämme takaisin tila kerrallaan. Joukko opiskelijoita kartoitti yliopiston nukkumispaikkoja  (lue väsyneiden opiskelijoiden kuljeskelusta Maanmittauslaitos: Opiskelija tarvitsee unta! ja Lepopaikkojen kartoitusta ja Hajamieli: Levollinen hidastuminen). Jos opiskelu väsyttää, me nukumme yliopistolla. Jos meidän pitää koko ajan suorittaa enemmän ja nopeammin, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nukkua yliopistolla.  Otetaan seuraavalle luennolle tyyny mukaan!

Entä kun keskellä talven lumituiskua ja pakkasta, etsii kaupungilta lämmintä paikkaa, jossa pysähtyä lepäämään? Silloin saattaa hakeutua juna- tai metroasemille tai kauppakeskuksiin. Rautatieasema on vartijoiden ja järjestyksenvalvojien tarkassa syynissä. Asematunnelissa syömään istuminen johtaa uhkailuun vartijakopilla. Vartijavahti -projekti on tutkinut yksityisten vartiointiliikkeiden kontrollia kaupunkitilassa (tutustu Vartijavahti-projektin nettisivuihin).  Kuka määrittää, millainen oleskelu julkisessa tilassa on asiatonta? Viime perjantaina joukko vartijavahteja ”oleskeli asiattomasti” Kampin keskuksessa.  

Kampin kauppakeskuksen lattiat ovat lämpimät ja keskellä ensimmäisen kerroksen aukiota on mattoja. Niille matoille on hyvä istua, irtaantua jouluostoksilla hyörivästä ihmistungoksesta. Siinä mainosständien välissä ei ole kenenkään kulkureitin tukkeena. Jonkin ajan kuluttua vartijat tulevat kuitenkin häätämään istujat pois, koska ”julkisessa tilassa saa oleskella, jos ei häiritse kaupankäyntiä.” Milloin julkisesta tilasta tuli kaupankäynnin tilaa ja meidän elämistämme ja kehoistamme vain kaupankäynnin häiriötä? Lattialla lepäilevää vartijavahtien porukkaa ei kuitenkaan häädetty ulos kauppakeskuksesta niin kuin kauppakeskuksen lattialla istunut asunnoton,  jonka järjestyksen valvoja ohjasi eräänä yönä ulos pakkaseen (lue tarkemmin: ”Kerro noille tytöille, ettei saa kuvata”).

Kauppakeskuksen ylempiin kerroksiin siirtyneiden vartijavahtien joutilas oleminen herätti shoppailijoissa kummastusta.  Jo pelkkä pysähtyminen kauppakeskuksen yleisessä kuluttamiseen kiiruhtamisessa  tuntui herättävän ohikulkijoissa spontaania hämmästystä ja tuohtumusta: Menkää koteihinne!  Me olemme liian helposti hyväksyneet sen, että julkinen tila ei kuuluu meille vaan kaupankäynnille: niinpä meidän pitää koko ajan kiiruhtaa ja kuluttaa lisää, jotta saisimme ylipäätään oikeuden olla kaupunkitilassa.

Eikä kyse ole pelkästään olemisestamme kaupunkitilassa, vaan kaikesta elämästä ja ympäristöstä. Kaikkea tätä pyöritetään loputtoman kulutusjuhlan ja kaupankäynnin ehdoilla (ja me tiedämme aivan hyvin, ettei se voi jatkua loputtomasti). Miksi me suostumme tähän? Miksei muuteta suuntaa? Pysähdytään, vaaditaan tilaa hengittää ja elää!

7. joulukuuta oli Hyökyaallon järjestämä Kuumotuskarkelot – ilmastomielenosoitus (Lue lisää Hyökyaallon sivuilta ) ,  joka vaati todellisia toimia ilmastonmuutokseen puuttumiseksi valeratkaisujen sijaan.  Kapitalismin ehdoilla tehtävät ratkaisut, jotka eivät oikeasti vähennä päästöjä, kuten päästökauppa, eivät ole mikään ratkaisu vaan tarvitaan puuttumista tuotantoon ja kulutukseen. Mielenosoituksen jälkeen kulkue jatkoi Kampin ja Forumin ostoskeskuksiin rumpuja soittaen. Kulkue meni sisään vaateliikkeisiin (mm. H&M) ja kiersi McDonaldsissa keskeyttäen hetkeksi kulutushysterian.  Rummutus hukutti rytmillään mainokset, hämmensi poliiseja ja vartijoita ja pysäytti ostoksilla vaeltavat ihmiset: ”Ilmastonmuutos kuriin–fossiilitalous nurin!”  Katso Vallankumouksen hedelmien videot: Kampin keskuksessa ja Forumissa.

Franco Bifo Berardi sanoo Niin & Näin (3/2010, Mikko Pelttari) haastattelussa: ” Me emme todellakaan tarvitse kaikkea tätä paskaa! Me emme tarvitse kaikkia näitä hyödyttömyyksiä! Me tarvitsemme paljon lisää aikaa. (…) Vapaa-aikaa! Aikaa joka on vain nauttimista, tietoa, lukemista varten. Aikaa matkustaa lentämättä, noin esimerkiksi. Se on vapautta, se on häiriö.”

Tämä voikin olla jonkinlainen joulutervehdys.  Ketä kiinnostaa kulutusjuhla tai kuollut ”suomalainen kristillinen jouluperinne”?! Mutta sen sijaan kaikille lisää aikaa levätä ja nukkua, oleskella asiattomasti, olla häiriöksi, kohdata toisiamme myös ilman ostoskasseja, kattaa joulupöytää ilman satoja kuolleita sikoja, nauttia yhteisestä ja omasta ajasta tässä ja nyt! 

Ps. Rakkaat siskot on tehnyt hienon joulupakettikortin! Tämä  mukaan joka lahjaan!

Naistutkimuspäivät ja naisten bileet

Naistutkimuspäivät järjestetään Helsingissä 12-13. marraskuuta teemalla Laki, sukupuoli ja seksuaalisuus. Teema kattaa paitsi juridisen näkökulman, myös sukupuolta ja seksuaalisuutta säätelevien sosiaalisten normien kriittisen tarkastelun. Tarkemmin Naistutkimuspäivien ohjelmaan voi tutustua tapahtuman nettisivuilla.  Nettisivuilla tapahtumaa kuvaillaan seuraavasti: ” Työryhmissä pohditaan esimerkiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden lakeja ja lakien rikkomisia, globaaleja järjestyksiä ja tasa-arvoa lain edessä. Päivien aikana on mahdollista kysyä, minkälaisia lakeja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyy? Mitä voisivat olla ne alueet tai ilmiöt, mistä ei ole lakia tai mihin laki ei ulotu? Jos lakia ei välttämättä tarvitse totella, miten tämä tottelemattomuus on toteutettavissa ja minkälaisia seurauksia sillä voi olla feministisestä perspektiivistä?”

Naistutkimuspäivien illallisten jatkopaikaksi on päätetty Jenny Woossa pidettävät naistenbileet, Tjejklubben. Jenny Woohon pääsevät sisään kaikki sukupuolet, mutta puolet baarista on varattu vain naisiksi itsensä identifioiville.

Naisten bileiden valitseminen tutkimuskonferenssin viralliseksi jatkopaikaksi on ehdottoman syrjivää.  Se syrjii niin miehiä kuin niitä queer- ja transihmisiä, jotka eivät identifioi itseään naisiksi.  On käsittämätöntä, miten sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimukseen keskittyvien päivien ohjelman suunnittelussa  ei ole kyetty sukupuolisensitiivisyyteen ja otettu mitenkään huomioon sukupuolikokemusten moninaisuutta. 

Naistutkimuspäivien jatkopaikkavalinta myös perustuu vanhentuneeseen ajatukseen, jossa  naistutkimus nähdään naisten asiana. Naistutkimuksen kohteena ja subjekteina ovat tällöin nimenomaan naiset.  Tätä hegemonista valkoista keskiluokkaista naissubjektia on kyseenalaistettu niin postkoloniaalin feminismin kuin queer-tutkimuksen näkökulmasta.   

Historiallisesti valikoituneen naistutkimus-nimikkeen alla tehdään kuitenkin sukupuolentutkimusta. Kysymys onkin myös siitä, nähdäänkö queer-tutkimus ja miestutkimus ainoastaan marginaalisina ilmentyminä vai halutaanko ne oikeasti ottaa vakavasti huomioon miettiessä, millaisia käytäntöjä sukupuolentutkimuksen piirissä luodaan ja vahvistetaan. Miksi ihmeessä sukupuolentutkimuksen piirissä halutaan luoda uusia marginaaleja ja syrjiviä käytäntöjä, jotka sulkevat ulos osan tutkijoista ja opiskelijoista?

Keskittyessämme tarkastelemaan yhteiskunnassa vallitsevia normeja ja valtarakenteita on outoa, ettemme näe, mitkä normit ja valta-asetelmat määrittävät omaa toimintaamme. Sukupuolentutkimukseen keskittyvässä tapahtumassa pitäisi osata ottaa huomioon kaikki erilaiset tavat kokea  ja ilmaista sukupuolta. Tällaisen tutkimusseminaarin jatkopaikan pitäisi olla tilassa, jonne kaikki voisivat mennä riippumatta sukupuoli-identiteetistään tai sukupuolenilmaisustaan.

Luokista ja eroista yliopistolla

Olin viime viikolla luennolla, jolla luennoitsija sanoi, ettei luokkakysymys ole olennainen yliopiston kannalta, vaikka luokkaerot muuten yhteiskunnassa näkyvätkin. Kiinnostavaa oli, että luennolla muuten käsiteltiin nimenomaan eroja niin seksuaalisuuteen, sukupuoleen kuin luokkaan liittyen. 

Lopulta luennoitsijan kommentti oli aivan ymmärrettävä. Noinhan meidät yliopistolla opetetaan ajattelemaan. Ikään kuin yliopistolle tullessa kaikki erot meidän taustoissa ja identiteeteissä häviäisivät ja olisimme kaikki samalla viivalla.  Meidän kaikkien oletetaan oppivan samalla tavalla. Meidän odotetaan omaksuvan samanlainen akateeminen puhetapa ja sulkevan oman itsemme puheestamme pois.  Tieteelliseen argumentaatioon eivät kuulu tunteet ja poliittiset vakaumukset, vaikka ne motivoivat toimintaamme.  Suuri osa opiskelijoista käy opiskelun ohella töissä, mutta opiskelijoiden silti oletetaan opiskelevan täysipäiväisesti. 

Akuliina Saarikoski kirjoittaa uusimmassa kolumnissaan Uudessa Suomessa, että yliopisto on keskiluokkaisuuden oppikoulu. Tästähän lopulta on kyse.  Me opimme arvostamaan koulutusta, menestystä, sivistystä, verkostoitumista.  Me omaksumme identiteettimme opiskelijoina erotettuna muista prekaareista ja duunareista, vaikka opiskelun ohella tekisimme ihan samoja paskaduuneja kuin muutkin. Opiskelu näyttäytyy vain kurjuuden ja köyhyyden välitilana matkalla kohti parempaa sosiaalista statusta. Kuitenkin elämämme täytyy näistä välitiloista. Sen sijaan, että ajamme etuamme pelkästään opiskelijoina, meidän tulee nähdä yhteiset intressit ja kokemukset, jotka jaamme muiden prekaarien ja pienituloisten kanssa.

Opiskelijatoiminnan nyt syksyllä ilmestynyt Vastaopinto-opas  puhuu asioista,  joista yliopiston viralliset tahot eivät juuri puhu. Vastaopinto-oppaasta löytyy muistilista paskaduuneja tekevälle opiskelijalle ja vinkit opintotuen kontrollista selviytymiselle. Vastaopinto-oppaassa on myös ohjeet opintopiirien perustamiselle ja kokemuksia autonomisesta opiskelusta ja tilan haltuunottosta yliopistolla. Lisäksi oppaassa käsitellään myös yliopistoa perinteisiä sukupuolihierarkioita ylläpitävänä heteroseksistisenä instituutiona ja sitä, miten yliopistolla voisi toimia toisin. Vastaopinto-oppaan Luokkayliopisto -luku on avaava jokaiselle, joka uskaltaa väittää, ettei luokkakysymys ole olennainen yliopiston suhteen.

Itse toivon, että Vastaopinto-opas auttaa kuvittelemaan ja tekemään toisenlaista yliopistoa, jonka me teemme yhdessä toimimalla toisin, ottamalla tilaa haltuun yhteiselle toiminnalle ja oleskelulle, valtaamalla luentosaleja, käytäviä, parkkipaikkoja ja kahvihuoneita, perustamalla kiinnostavia opintopiirejä, lukemalla kirjoja, jotka itse haluamme lukea, liimaamalla tarroja, nauramalla, vaatimalla enemmän, tekemällä kaikkea mikä ikinä murtaakaan jähmettyneen instituution toimintatapoja ja tekee siitä elävämmän ja viihtyisämmän.  Samalla voimme löytää uusia tapoja puhua opiskelijoista ja luokasta: nähdä opiskelijoiden yhteydet muihin prekaareihin ja puhua luokasta ja yhteisistä kamppailuista unohtamatta muita eroja kuten seksuaalisuutta, sukupuolta ja vammaisuutta.

Feminismin suhde muihin kamppailuihin

Lauantaina 21. heinäkuuta  Opiskelijatoiminnan Feministinen kollektiivi, Sitvas ja Vastakarva järjestivät Helsingissä Feministinen kesäpäivä -tapahtuman, jonka tarkoituksena oli synnyttää uutta feminististä toimintaa ja keskustella feministisestä politiikasta ja aktivismista.  Tapahtumassa oli innostava tunnelma ja tuntui, että oli tarvetta tämän kaltaiselle tilaisuudelle, jossa puhuttiin feminismistä nimenomaan poliittisena toimintana, ei pelkästään teoriana. 

Päivä alkoi toiminnallisella työpajalla, jossa pohdittiin feministisen toiminnan ja aktivismin merkitystä itselle.  Seuraavaksi oli alustuksia queer-yhteisöllisyydestä, feministisestä toiminnasta ja eläinten oikeuksista feministisenä kysymyksenä. Alustusten jälkeen jakauduttiin pienryhmiin keskustelemaan mm.  feministisestä kasvatuksesta, tunteista, trans- ja queerpolitiikasta, antikapitalistisesta feminismistä  ja suorasta toiminnasta.  Päivä synnytti myös paljon ideoita jatkotoimintaan, johon sovittiin erillisiä suunnittelutapaamisia. Feministisestä kesäpäivästä ovat kirjoittaneet myös Maanmittauslaitos-blogi (Tilallisia havaintoja ja tilan luomista)  ja Akuliina Saarikoski (Suhdeanarkiaa).

Itselleni päällimmäiseksi Feministisestä kesäpäivästä jäi pohdinta feminismin subjektista ja  tarpeesta kollektiiviseen toimintaan ja liittoutumiseen erilaisissa kamppailuissa. Kenen puolesta feministi kamppailee?  Voiko eläinten alistusta ja esineellistämistä lihaksi, tuotantovälineiksi ja tavaroiksi rinnastaa naisen ruumiin esineellistämiseen  mainonnan välineenä?  Mikä on naisten kamppailujen suhde muiden marginalisoitujen subjektien kamppailuihin?

Valtavirtafeminismin subjekti on etuoikeutettu valkoinen länsimaalainen keskiluokkainen nainen ja tämä on näkynyt liberaalissa valtiofeministisessä politiikassa, joka on lähtenyt liberaalista yksilökeskeisestä lähtökohdasta eikä ole juuri kiinnostunut tulonjakoon liittyvistä kysymyksistä tai nähnyt kapitalismia itsessään feminismin päämäärille vastakkaisena. Lue  tähän liittyen lisää Hanna-Kaisa Hoppanian artikkelista Feminismi uusliberalismin palveluksessa? .

Feminismin suhde queerpolitiikkaan tuli myös esiin Feministisessä kesäpäivässä. Miksi päivän nimi ei ollut Queerfeministinen kesäpäivä? Onko feminismi sanana jo sellainen, että se viittaa ennen kaikkea naisiin ja  naisten emansipaatiokamppailuiden historiaan unohtaen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kamppailut?  Miten voitaisiin luoda sellaisia turvallisia tiloja, joihin eri tavoin itsensä identifioivat ihmiset voisivat kokea olevansa tervetulleita osallistumaan? Miten voisimme  yhdistää eri ryhmien käymiä kamppailuja?

Akuliina Saarikoski kirjoittaa eri kamppailujen välille syntyvistä liittolaisuuksista blogissaan (Hiljennetetyt taistelut).  Sen sijaan, että pyrkisimme hyväntekeväisyyden tapaan käymään toisten puolesta taisteluja, omasta lähtökohdistamme määrittämään toisten vaatimuksia, meidän tulisi pyrkiä liittolaisuuteen toisten kamppailuissa.  Kyse on myös toisen subjektiuden kunnioittamisesta, ettemme näekään esimerkiksi rasismin vastaisessa kamppailussa maahanmuuttajaa tai romania uhrina, vaan näemme hänet aktiivisena toimijana, joka pyrkii itse parantamaan oman elämänsä laatua. Tällaisia eri kamppailujen välille syntyviä liittoumia tarvitaan nykyisessä oikeistolaisessa ilmapiirissä, jossa elämiimme kohdistuvaa kontrollia kiristetään niin toimeentulon kuin kaupunkitilan suhteen. 

Helsingin kaupungin johtaja Jussi Pajunen oli julistamassa tänä vuonna Pride-rauhaa. Samaan aikaan Jussi Pajunen on käynyt rasistista ajojahtia Sosiaalikeskus Sataman ja sen pihalla majoittuvien romanien häätämiseksi.  (Lue lisää Kummakerho: Jussi Pajunen ja Pride

Torstaina 2.9.  Nuorisoasiankeskuksen lautakunta päättää Sataman mahdollisesta häädöstä ja sitä ennen järjestetään mielenosoitus.  Sataman häätöuhkassa erilaiset kamppailut liittyvät yhteen.  Häätö uhkaa niin talon pihalle leiriytyneitä romaneita kuin talon ylläpitämää vaihtoehtokulttuuria ja omaehtoista poliittista toimintaa.  Kaupungin rasistinen romanien häätökampanja kohdistuu meihin kaikkiin ja yhdessä voimme toimia sitä vastaan. 

Samana päivänä on myös keskustelutilaisuus vähemmistöryhmiin kohdistuvasta äärioikeiston uhasta ja keinoista torjua sitä, jossa keskustellaan niin Pride-kulkueeseen tehdystä kaasuiskusta kuin rasistisista hyökkäyksistä.  Tarkoituksena on synnyttää liikettä, joka kykenisi olemaan vastavoimana ihmisten syrjinnälle seksuaalisen identiteetin, sukupuolen, etnisen ryhmän tai uskonnon takia.

Nämä kamppailut eivät ole yhdentekeviä feministisestä näkökulmasta katsottuna. Jotta feministiset tavoitteet emansipaatiosta ja tasa-arvosta todella toteutuisivat, meidän on taisteltava niin seksismiä kuin homofobiaa ja rasismia vastaan. Tämä kamppailu on lähtökohtaisesti myös antikapitalistista, koska se rikkoo kapitalistista logiikkaa, jossa marginalisoidut yksilöt kilpailevat keskenään pienimmistäkin etuoikeuksista.

Tuleva Kapina 4: Metropolin virtaukset

Tulevan Kapinan Neljäs piiri käsittelee kaupunkitilaa. Maaseutua ja kaupunkia ei enää voi erottaa toisistaan. Kumpaakaan ei enää ole Tulevan Kapinan mukaan olemassa vaan molemmat ovat osa metropolia:

”Olemme kuulleet riittävästi ”kaupungista” ja ”maaseudusta”, sekä etenkin niiden mukamas muinaisesta vastakkainasettelusta. Katsottiin sitä läheltä tai kaukaa, ympärillämme oleva ei ole mitään sellaista. Se on yksi ainoa urbaani kudos, ilman muotoa tai järjestystä, lohduton vyöhyke, loputon ja määrittämätön, globaali jatkumo museomaisia keskustoja ja luonnonpuistoja, suunnattomia asuinlähiöitä ja massiivisia maataloushankkeita, teollisuusalueita ja asuinalueita, maaseutukievareita ja trendibaareja: metropoli. (…) Metropoli syntetisoi kaikki alueet.” 

Teksti käsittelee sitä, kuinka metropolissa kontrolli ja viihde kietoutuvat yhteen: viihde ja kuluttajuuden aikaansaama tuotteistettu nautinto harhauttavat meitä näkemästä kontrollia, joka samanaikaisesti hiipii elämäämme vartijoiden, poliisien ja valvontakameroiden kautta .  Oikea elämä siivotaan pois urbaanista tilasta, jäljelle jäävät vain keskiluokan elottomat asunnot ja  uniformiset virastotalot, jotka voisivat olla missä tahansa ja mitä tarkoitus varten.  Pitkälti metropolia käsitellään tekstissä liikkeen kautta.

 ”Se  [Metropoli] on myös olentojen ja asioiden virta, joka kulkee valokuituverkoissa, luotijunissa, satelliiteissa ja valvontakameroissa, pitäen samalla huolen siitä ettei tämä maailma koskaan lakkaa kulkemasta suoraan kohti tuhoaan. Se on virta joka haluaisi vetää kaiken mukaansa toivottomaan liikkeeseensä, mobilisoida meidät kaikki. Se on virta jossa informaatio takoo meitä kuin se olisi vihamielinen voima. Jossa ainoa jäljelle jätetty asia on pakeneminen. Jossa käy vaikeaksi odottaa vielä yhtä metrojunaa.

Kun kommunikaation ja liikkumisen keinot leviävät, ja niiden myötä houkutus olla aina jossain toisaalla, meitä revitään jatkuvasti pois olemisesta tässä ja nyt. Hyppää intercityyn tai expressbussiin, tartu puhelimeen – jotta voisit olla jo menossa.”

Metropolin tilat määrittyvät liikkeen kautta.  Ei ole vapaata kaupunkitilaa, joka olisi avoin epäkaupalliselle toiminnalle, yhteisöjen rakentamiselle ja elämällemme tässä ja nyt.  Ei ole aikaa pysähtyä vaan täytyy koko ajan liikkua, ajatella jo seuraavaa paikkaa, jonne on menossa,  kuluttaa ja tehdä työtä.  Näin julkinen tila ja yksityinen tila limittyvät: kuljemme julkisen tilan läpi yksityisessä kuplassamme  kohtaamatta toisiamme.  Suurin osa kaupunkitilasta on suunniteltu läpikulkua varten. Pysähtymiseen ja kohtaamisiin tarkoitetut paikat muodostavat toisenlaisia toiminnan pakkoa: kahviloissa ja baareissa on ostettava jotakin.  Näin yhteisölliset tilat määräytyvät ennen kaikkea yksityisen kuluttajuuden kautta.

Kauppakeskukset muodostavat puolijulkisen tilan, jossa  maksavana asiakkaana liikkuminen on sallittua, mutta jossa kokoontuminen ja oleskelu nähdään epätoivottavana. Etenkin nuorten kokoontumista kauppakeskuksissa on pyritty kontrolloimaan mitä oudoimmilla tavoilla.  Lue Dan Koivulaakson kirjoitus  teinikarkoittimien käytöstä Lahdessa ja muutenkin julkisen tilan kontrollista ja haltuunotosta täältä.

Neljäs piiri ei kuitenkaan käsittele metropolissa tapahtuvia toisenlaisia virtauksia:  tilan haltuunottoa ja julkisen tilan toisenlaista käyttöä. Näkymätön komitea painottaa ratkaisuna sen sijaan metropolin liikkeen pysäyttämistä: blokkauksia, satamalakkoja ja sabotaaseja sähköverkkoon. Itse näen tärkeämpänä pohtia, miten kaupunkitilaa voisi ottaa haltuun toisenlaiselle liikkeelle, miten anonyymiin julkiseen tilaan voisi tuoda takaisin sieltä pois siivottuja kollektiivisen toiminnan ja elämän virtauksia.

Esimerkkinä tällaisesta kaupunkitilan haltuunotosta on Feministinen kollektiivi. Feministisessä kollektiivissa on alettu kartoittamaan omaa kaupunkiamme  kuljeskelujen kautta Precarias a la derivan  ja Situationistisen menetelmän hengessä.  Feministisessä kollektiivissa on tehty karttoja omista reiteistämme kaupunkitilassa ja pohdittu, miten valta ja sukupuoli, yksityinen ja julkinen kytkeytyvät kokemukseemme kaupungista.  Lisäksi on menty paikkoihin, jotka ovat olleet luotaantyöntäviä ja anonyymeja, kuten kaupungintalolle, joka on avoin kaikille, mutta suunniteltu anonyymiksi  ja kliiniseksi virastotalon aulaksi tai yliopistontiloihin, jotka on tehty suorittamista tai läpikulkua varten tai joissa muuten opiskelijat eivät juuri käy.  Ottamalla nämä paikat haltuun kollektiiviseen kokoontumiseen ja oleskeluun tai vaikka brunssin syömiseen, olemme muuttaneet tilojen merkitystä ja käyttötarkoitusta ainakin väliaikaisesti.

Toinen esimerkki tilojen haltuunottamisesta on talvella järjestetty Commonwealth-lukupiiri. Järjestimme lukupiiriä myös tiloissa, jotka olivat kuluttamista tai anonyymia liikkumista varten.  Yksi tapaaminen pidettiin Kampin kauppakeskuksen ylimmässä kerroksessa, jossa oli hyvin tilaa lukupiirikokoontumiselle.  Tällä tavalla kaupallinen tila otettiin haltuun epäkaupalliselle kollektiiviselle toiminnalle ja keskusteluille. Toinen tapaaminen pidettiin metrossa. Liikkumalla päämäärättömästi ja keskustellen yhdessä lukupiiri muutti ajatusta siitä, mitä metrossa tulisi tehdä.

Jokaiselle löytyy omia tapoja siihen, miten kaupunkitilaa voi ottaa haltuun ja minkälaisia vastarinnan muotoja siellä voi tehdä. Siksi tuntuukin hyvin yksipuoliselta lähestyä vastarintaa pelkästään metropolin virtausten pysäyttämisen kautta: samaan aikaan kun pyrimme katkaisemaan kapitalismin luomia virtauksia, meidän on luotava uusia virtoja ja liikkeitä.

Lue  Neljännestä piiristä lisää Multitunesista: The Metropolis

Ja Kolmannesta piiristä:
Multitunes: Work is never over
Vallankumouksen Hedelmiä: Kaikkien maiden työläiset – rentoutukaa!

Tuleva Kapina 3: Työ ja liikkuvuus

Tulevan Kapinan Kolmas piiri käsittelee työtä.  Tulevan Kapinan mukaan työ koostuu kahdesta eri ulottuvuudesta riistosta ja osallistumisesta. Työ koostuu siitä, että työvoimaa pyritään riistämään tuottavuuden nimissä ja siitä, että työntekijät osallistuvat yhteiseen ponnisteluun tuotantosuhteissa. 

Kolmannessa piirissä analysoidaan tuotannon muutosta ja työvoiman uutta liikkuvuutta, mobilisaatiota, jota uusi työelämä edellyttää.  Tässä mobilisaatiossa työn kaksi ulottuvuutta riisto ja osallistuminen liittyvät yhteen: työntekijä osallistuu omaan riistoonsa pyrkiessään mukautumaan ja joustamaan.  Työntekijältä vaaditaan yhä suurempaa liikkuvuutta ja muuntautumiskykyä.  Hänestä tulee pätkätyöläinen, jonka käytettävissä oleminen on myös työtä. Työ vaatii työntekijältä työelämän ulkopuolelta hankittavia taitoja. Tavaroiden tuotannosta on siirrytty itsensä tuottamiseen. Pätkätyöläinen myy kykyjään, hänellä ei enää ole ammattia. Työllistettävyytensä eteen hänen on kehitettävä itseään. Tällöin työn ulkopuolinenkin toiminta on vain työtä varten ja työ on ainoa olemisentapa. 

Kolmannessa piirissä käyty keskustelu tuntuu linkittyvän keskusteluun työelämän prekarisaatiosta. Näkymätön komitea sanoutuu kuitenkin irti prekaariuden käsitteestä, koska se on vieläkin suhteessa työhön, vaikkakin työn hajoamiseen. Sen sijaan Näkymätön komitea julistaa, että työläisistä on tullut tarpeettomia. Tuotanto on mekanisoitunut ja automatisoitunut siinä määrin, että työntekijöiden enemmistö on käynyt tarpeettomaksi. 

Tämä työntekijöiden tarpeettomuus on saanut aikaan demobilisaation mahdollisuuden,  irtaantumisen työelämän liikkuvuuden vaatimuksesta. Tätä ehkäistäkseen yhteiskunta pyrkii keinolla millä hyvänsä työllistämään tarpeettomaksi käyneet työntekijät palvelu- ja hoivatyöhön (esimerkkeinä tekstissä ovat mm. hieronta, siivous, kodinhoito, prostituutio, tarjoilu, terapia) tai työpaikkoihin, jotka syntyvät kiristettäessä turvallisuutta, hygieniaa ja kontrollia.

Tuleva Kapina näkee nykyisen tuotannon valtavana fyysisen ja henkisen mobilisaation koneena, joka imee ihmisten energian tarpeettomaan työhön, ja lajittelee ihmiset selviytyjiin, jotka pystyvät sopeutumaan,  ja ongelmayksilöihin, jotka eivät suostu sopeutumaan vaan haluavat käyttää elämänsä johonkin muuhun tarkoitukseen kuin työhön. Pyrkimyksenä tulisikin olla demobilisaatio eli ”organisoituminen työtä vastaan sen ulkopuolella”.

Käsitellessään työntekijöiden tarpeettomuutta Tuleva Kapina jakaa työn ongelmallisesti kahtia: tuotteiden tuotantoon, joka on tätä oikeaa työtä, johon ei tarvitse enää työntekijöitä, ja hoiva- ja palvelutyöhön, joka on oikeastaan tarpeetonta työtä.  Peilaan tätä tekstissä painotettuun vanhan yhteisöllisyyden kaipuuseen:

”Työn kauhu ei ole niinkään työssä itsessään kuin vuosisatoja kestäneessä kaiken sen hävittämisessä mikä ei ole työtä: perehtyneisyys omaan naapurustoon ja ammattiin, kylään, kamppailuun, sukuun, kiintymys paikkoihin, olentoihin, vuodenaikoihin, tapoihin tehdä ja puhua.”

Suku-, naapurusto- ja kyläyhteisöjen kaipuu liitettynä palvelu- ja hoivatyön näkemiseen jonkinlaisena uutena keksintönä, jonka kapitalistinen yhteiskunta on luonut harhauttaakseen työntekijät vallankumouksellisesta joutilaisuudestaan, antaa tekstille konservatiivisen vireen. Kaivataanko tässä takaisin yhteiskuntaa, jossa miehet olivat ammatissa ja tekivät työtä, kun naiset taas tekivät sitä, mikä ”ei ole työtä”: huolehtivat kodista, lapsista, vanhuksista ja sairaista palkatta? Ketkä ovat niitä työntekijöitä, jotka ovat käyneet tarpeettomiksi? Onko osa tästä ”tarpeettomasta” työstä tarkoitus palauttaa takaisin näkymättömäksi työksi, jota vielä etenkin naiset tekevät ympäri maailmaa palkkatyön ulkopuolella?

Ajatus työntekijöiden tarpeettomuudesta ja tuotannon automatisoitumisesta on länsimaakeskeinen. Myös työvoiman mobilisaation ajatus on relevantti vain koulutetun länsimaalaisen työntekijän näkökulmasta katsottuna. Samaan aikaan kun länsimaalaiset koulutetut pätkätyöläiset pyritään tekemään mahdollisimman liikkuviksi ja joustaviksi, toisten työntekijöiden liikkumista pyritään kaikilla tavoin rajoittamaan. Koulutuksesta tehdään yhä enemmän maksullista, jotta se ei olisi kaikkien saatavilla ja jotta kaikki eivät pystyisi kehittämään itseään  ja vaatimaan parempia palkkoja.  Työvoiman liikkumista maasta toiseen rajoitetaan ja kontrolloidaan. Tällä estetään se, että työntekijät voisivat vapaasti liikkua parempien työehtojen ja palkkojen perässä.  Näin halpatyövoimaa on aina saatavilla. 

Demobilisaatio vastarinnan keinona on kuitenkin kiinnostava ajatus, koska siihen sisältyy ajatus, että yhteiskunnallista kamppailua ei tule lähteä rakentamaan pelkästään työstä käsin,  ja se tuo esille palkkatyön ulkopuolisen toiminnan merkityksen.  Vaikka Näkymätön Komitea sanoutuu irti prekariaattikeskustelusta ja perustulosta, näen kuitenkin perustulon konkreettisimpana demobilisaation keinona.  Vasta kun toimeentulomme on taattu työstä  ja siihen liittyvästä kontrollista riippumatta, voimme todella rakentaa elämäämme, yhteisöllisyyttämme  ja itseämme muustakin kuin työstä käsin. 

Toinen piiri:

Multitunes: We don’t need no Bildung

Vallankumouksen Hedelmiä: Mikä pakenee

Ensimmäinen piiri:

Multitunes: The Coming Introduction

Vallankumouksen Hedelmiä: Lukupiiri Tulevasta Kapinasta

Tuleva Kapina 2. piiri: Sataman romanit

Olemme päässeet Tuleva Kapina -lukupiirissä Toiseen piiriin (Lue Vallankumouksen Hedelmiä: Mikä pakenee). Samana päivänä (tiistai 7.7.), kun lukupiirimme tapasi, julkaistiin tiedote, että kaupunginjohtaja Jussi Pajusen johtama romanityöryhmä haluaa häätää koko Sosiaalikeskus Sataman, jos Sataman pihalla asuvat romanit eivät lähde määräaikaan (2.8.) mennessä.  Lue Sataman häätöuhasta tarkemmin täältä. Vaikka Tuleva Kapina kiinnittyy Ranskan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen kontekstiin, se tarjoaa kiinnostavia näkökulmia Helsingin tapahtumiin. 

”…ei ole mitään ”maahanmuuttokysymystä”. Kuka enää kasvaa siellä missä syntyi? Kuka enää elää siellä missä kasvoi? Kuka työskentelee siellä missä elää? Kuka elää siellä missä esivanhempansa elivät?… Historiamme on kolonisaation, muuttoliikkeen, sotien, maanpaon, kaikkien juurten tuhoamisen historiaa.” 

Maahanmuuttokeskustelu nojaa kuvitteelliseen kansalaisuuden alkuperäisyyteen ja yhtenäiskulttuurin mahdottomaan ideaaliin (katso myös Lasse Koskela: Me olemme maahanmuuttajia kaikki) Kulttuuri on aina heterogeeninen: täynnä vastakulttuureita, eri yhteiskuntaluokkia ja erilaisia elämäntapoja.  Historiamme rakentuu ihmisten liikkumisesta paikasta toiseen eikä ole mitään lähtötilaa, jossa jokainen on omassa maassaan ja omilla juurillaan. Minkä takia juuri romanien liikkumista, halutaan rajoittaa? Miksi juuri heidät halutaan pois kaupunkitilasta? Onko vain rikkailla oikeus liikkua maasta toiseen?

Tulevassa Kapinassa analysoidaan kiinnostavasti maahanmuuttajien asemaa suhteessa kansalaisuuteen: ”jos he [maahanmuuttajat] eivät olisi täällä, ranskalaisia ei ehkä enää olisi olemassa.”   Kansalaisuutta rakennetaan nimenomaan suhteessa niihin, jotka eivät ole kansalaisia.  ”Kriittisissä” maahanmuuttokeskusteluissa kansalaisuus rakentuu ulossuljennan kautta. Mitä muuta suomalaisuus on maahanmuuttokriitikoille kuin maahanmuuttajan negaatio? ”Talvisodan perintö” on jo kauan sitten unohtunut, eivätkä leijonapaidat ja pilottitakkeihin tikatut suomiliput enää merkitse muuta kuin vastarintaa nykyisyydelle, jossa mitään yhtenäiskulttuuria ei ole olemassa vaan kaupunkikuva on elävä, muuttuva ja heterogeeninen.

Pajusen romanityöryhmän Sataman romanien häätöpyrkimyksen takana on myös Kokoomuksen oikeistolainen politiikka, joka perustuu ajatukselle kilpailuyhteiskunnasta henkilökohtaisten menestystarinoiden ja epäonnistumisten kimppuna. Tulevassa Kapinassa käsitellään myös tätä vallalla olevaa yhteiskunnan individualisointiprosessia, joka yksilöllistää sosiaaliset ongelmat ja eriarvoisuudet.  Tuleva Kapina tarkastelee solidaarisuuden katoamista mm. perheessä ja koulutuksessa.  Olemmeko  nielleet tämän myytin ”tasaveroisista mahdollisuuksista”   ja keskittyessämme omaan uraamme ja koulutukseemme menettäneet solidaarisuuden ja  kyvyn tukea toistemme kamppailuita paremmasta elämästä?  

Tulevan Kapinan mukaan individualistinen kilpailuyhteiskunta on saanut meidät kadottamaan sosiaalisten ongelmiemme oikean syyn ja sen takia kostamme sen, mitä olemme kärsineet yhteiskunnassa, toisillemme, emme niille rakenteille, jotka ongelmamme aiheuttavat.  Romanian romanit ovat ryhmä, joista on tullut uusin syntipukki. Kun pyörämme varastetaan, epäilemme syylliseksi romanikerjäläistä. Kun toimeentulomme ei riitä, syynä on tietenkin romanikerjäläinen, joka saa rahaa ”tekemättä mitään”.   Sen sijaan voisimme kohdistaa raivomme yhteiskuntaan, joka antaa tuloerojen jatkuvasti kasvaa, ja vaatia perustuloa, joka takaisi meille kaikille elämiseen riittävän toimeentulon.

Mutta mitä Tuleva Kapinan Toinen piiri antaa vastaukseksi solidaarisuuksien ja yhteisöllisyyksien puuttumiseen? Naurua, uusia uskollisuuksia, ”autonomiseksi tulemista”, mikä tarkoittaa kaduilla taistelemista, tyhjien rakennusten valtaamista, sitä ettei tee koskaan töitä, itsensä rakastamista ja kaupoista varastamista.  Minulle nuo vastaukset eivät vielä riitä. Yhteiskunta ei lakkaa olemasta vain sillä että itse irrottautuu siitä.  Meidän täytyy myös tukea toistemme kamppailua paremmasta elämästä tässä yhteiskunnassa.

Sen takia näkisin, että Vapaan Liikkuvuuden ja Vapaa Katto ry:n toiminta romanien hyväksi Sosiaalikeskus Satamassa on paljon parempi esimerkki uudesta yhteisöllisyydestä kuin irrallinen katutaistelu.  Nyt on kamppailtava kollektiivisesti ja luotava poliittista painetta, jotta häätöuhkausta ei pystytä toteuttamaan ja Jussi Pajusen romanityöryhmän pyrkimykset ihmisten keskinäisten solidaarisuuksien kitkemiseksi eivät onnistu. Nyt on aika muodostaa uusia solidaarisuuden ja yhteisen toiminnan verkostoja, joihin Tuleva Kapina voi meitä innoittaa.

Paita pois! Rajatonta rusketusta Prideilla!

Lauantaina 3. heinäkuuta Helsingissä järjestetyssä Pride-kulkueessa oli 5000 ihmistä eli tuhat ihmistä enemmän kuin viime vuonna. Tunnelma oli hyvä kauniissa hellesäässä. Kuitenkaan homofobia ei ole kadonnut.  Pride-kulkuetta vastaan hyökättiin pippurisumute/kyynelkaasusumuttimen kanssa.  (Lue uutinen tapahtumasta Hesarin verkkosivuilta).  Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuu edelleenkin ennakkoluuloja, väkivaltaa ja sen uhkaa.  Tämän yksittäisten ihmisten tekemän viharikoksen ei tule silti viedä huomiota 5000 kulkueeseen osallistuneelta ja kaikelta, mitä kulkue osallistuneille edusti.

Pride-kulkueeseen osallistui myös Topfreedom Equality-blokki. Ruotsissa feministit ovat käyneet Topfreedom -keskustelua ja vaatineet (ja myös saaneet) naisille oikeutta uida yläosattomissa uimahalleissa.  Topfreedom Equality-blokissa marssi ilman paitaa ihmisiä kaikista sukupuolista kyseenalaistamassa ruumiillisuuteen ja alastomuuteen liittyviä sukupuolinormeja.  

Blokin vaatimuksena oli, että jokaisella tulee olla sama oikeus yläosattomuuteen niin puistoissa kuin uimahalleissa ja rannoilla.  Nykyään naisen keho on blokin mukaan yliseksualisoitu mainonnassa ja pornografiassa.  Samaan aikaan kun naisten kehoa käytetään myymään erilaisia tuotteita, naisten tulee peittää itsensä siinä, missä miehet voivat kulkea ilman paitaa. Blokki pyrki myös murtamaan perinteisiä sukupuolirooleja, jotka pakottavat kaikki biologiset naiset pukeutumaan esimerkiksi naisten uimapukuun ja peittämään itsensä riippumatta sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolen ilmaisusta. (Tiivistys Topfreedom Equality -blokin flaijerista)

Keskustelu tasa-arvoisesta oikeudesta kulkea yläosattomissa avaa näkökulman moneen seksuaalimoraaliin ja sukupuolijärjestelmään liittyvään kysymykseen. Se paljastaa, että julkisessa tilassa vallitsee vieläkin oletus kahdesta luonnollisesta sukupuolesta ja että sukupuolilla on julkisessa tilassa eri säännöt ja koodit siitä, miten tilassa kuuluu olla ja mitä on sopivaa tehdä.  Julkisessa tilassa eri tavalla sukupuolittuneet ruumiit saavat erilaisia merkityksiä. Kysymys on siitä, keneen katse kohdistuu ja kuka on katsoja.  Miksi naisen ruumis näyttäytyy eri tavalla seksuaalisena kuin miehen ruumis? Mikä tekee naisen rinnoista niin vaaralliset, että niiden paljastaminen järkyttäisi yleistä järjestystä?

Naisen ruumis ja seksuaalisuus ovat huomattavasti tiukemmin säädeltyjä kuin miehen ruumis.  Naisen seksuaalisuuteen liitetään paljon useammin häpeä kuin miehen seksuaalisuuteen. Naisen ruumiin siveydestä kannetaan moraalista huolta. Aina tasaisin väliajoin nousee esimerkiksi moraalinen paniikki siitä, kuinka tyttöjen pukeutuminen on liian aikuismaista, seksuaalista ja viettelevää.  Miehen ruumis taas nähdään toiminnan kautta, eikä katsottavana olemisen määrittämänä.  Sen takia mies voi ottaa paidan pois ilman, että miehen ruumis nähtäisiin ensisijaisesti seksuaalisesti latautuneena katseen objektina.

Kysymys tasa-arvoisesta oikeudesta yläosattomuuteen ei ole marginaalinen kysymys, koska se liittyy ääneenlausumattomiin sukupuolittuneisiin oletuksiin ja siveellisyyskoodeihin, jotka määrittävät kaikkea olemistamme julkisessa tilassa.  Näiden sukupuolittuneiden oletusten ja siveellisyyskoodien purkaminen antaa enemmän liikkumistilaa meille kaikille. Jos julkisessa tilassa ei ole selkeästi eri positiota ja eri sääntöjä naiselle ja miehelle, se helpottaa erilaisten sukupuolen ilmaisujen mahdollisuutta.  Ajatus naisen ruumiin erityisestä seksuaalisesti latautuneisuudesta pitää yllä vanhoja epätasa-arvon hierarkioita, jotka rajoittavat naisten seksuaalista autonomiaa ja toimintaa täysivaltaisena subjektina julkisessa tilassa.

Tuleva Kapina -lukupiiri: kenen kapina?

Osallistun lukupiiriin  Tulevasta Kapinasta (L’insurrection qui vient).   Kirjaa luetaan myös samaan aikaan Ruotsissa ja ruotsalaisissa blogeissa. Suomessa me olemme tavanneet maanantaina ensimmäistä kertaa kesäisessä Tokoinrannassa ja puhuneet kirjan johdannosta ja ensimmäisestä piiristä.  Etenemme piiri kerrallaan.  Tarkoitus on, että tapaamisten jälkeen kirjoitamme  ajatuksiamme myös blogeihimme.   Blogeista mukana ovat ainakin Multitunes ja Vallankumouksen hedelmiä. Tarkemmin lukupiirin taustoista voi lukea täältä. Lukupiireissä on oma viehätyksensä. Lukupiirien inspiroivat keskustelut ja kohtaamiset innostavat uusiin ajatuksiin, joita tekstissä ei yksin saisi irti.  Eli luvassa on varmaan paljon Harhautuneita ajatuksia aiheesta seuraavina viikkoina.

Itse suhtaudun epäilyksellä kapinan teorioihin. Lähtökohta on usein pienen joukon irtaantumisessa yhteiskunnasta eikä yhteiskunnan rakenteiden muuttamisessa. Niihin liittyy usein nietzscheläinen ajatus jalojen yli-ihmisten joukosta, joka ei sopeudu vallitsevaan järjestykseen, koska on muita parempi.  Heidän vastakohtanaan on sitten orjamoraaliinsa sopeutuneet massat. Ensimmäinen kysymys, mitä  täytyykin kysyä tekstiä lukiessaan, on että kenen kapina tämä on.  Tulevan kapinan ensimmäinen piiri romantisoi sopeutumattomuutta, masennusta ja syrjäytymistä.  Mutta kenen sopeutumattomuutta? Taustalla on kuva lähiön syrjäytyneistä nuorista miehistä, jotka muodostavat väkivallan uhkan. 

 Teksti vastustaa pyrkimystä vaikuttaa edustukselliseen poliittiseen järjestelmään millään vaatimuksilla perustulosta ja ihannoi anonyymeja hyökkäyksiä ja sanatonta tuhoa (ks. johdanto).  Tällainen käsitys kapinasta ja poliittisesta on mielestäni ongelmallista vahvimman politiikkaa. Entä ne, jotka eivät ole masentuneita vain ”ollakseen lakossa” vaan tarvitsevat lääkkeitään jaksaakseen nousta aamulla? Entä ne,  jotka tarvitsevat toimeentuloa ja yhteiskunnan palveluita pysyäkseen hengissä? Onko heidän elämän ehtojensa parantaminen turhaa murenevan yhteiskunnan ylläpitämistä? Kaikille ei ole mahdollista vetäytyä yhteiskunnasta. Kaikilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua.

Ensimmäisessä piirissä käydään läpi kulutusyhteiskunnan yksilökeskeisyyttä ja pyritään purkamaan Minä -kuluttajasubjektia.  Kapitalistisessa kulutusyhteiskunnassa ongelmat nähdään yksilön ongelmina, ei rakenteiden ongelmina. Yksilöstä tulee minä, joka itse säätelee itseään. Puhuu omasta urastaan ja rakentaa omaa menestystään, tekee järkeviä valintoja oman tulevaisuutensa kannalta, rakentaa identiteettiään ostamalla tuotteistettuja elämäntapoja.  

Guldfiske -blogi kirjoittaa, että tällaisen individualistisen kulutusyhteiskunnan paradigmaattinen subjekti on ”nuori tyttö” (Den unga tjejen, Jeune Fille).  Eräänlainen ”Sinkkuelämää”-tyttö, ihanteellinen kuluttajakansalainen, subjekti, joka aktiivisesti pyrkii olemaan objekti, esineellistämään itsensä.  Vaikka ”nuori tyttö” ei viittaisikaan vain nuoriin tyttöihin vaan meihin kaikkiin, on silti näin nähty nuoren tytön hahmo yhtä stereotyyppinen ja sukupuolittunut kuin lähiöissä mellakoivan syrjäytyneen ja väkivaltaisen nuoren miehen hahmo. Pitäisikö meidän siis vaihtaa minämme nuorena tyttönä ja kuluttajaprinsessana minäämme väkivaltaisena syrjäytyneenä nuorena miehenä? Miksi näistä identiteeteistä jälkimmäinen olisi parempi ja vähemmän kulutusyhteiskunnan uhri?

Individualistisen kulutusyhteiskunnan kritiikissä unohtuu se, että viime kädessä me tulemme subjekteiksi nimenomaan tässä kontekstissa. Se, joka valitsee toisin, on myös individualistisen kulutusyhteiskunnan minä.  Niin kuin myös se,  joka masentuu tai syrjäytyy, joka kapinoi ja rakentaa toisenlaisia suhteita toisiin ihmisiin, luo ”rikoskumppanuuksia”, jotka eivät toimi kapitalistisen hyödyn ja kulutuksen logiikalla.   Kaikki lakkomme tapahtuvat aina tässä yhteiskunnassa ja pyrkivät vaikuttamaan sen rakenteisiin.  

Tähän mennessä  Tulevan Kapinan uusi yhteisöllisyys on määritetty lähinnä negatiivisena vastarintana tai jonkinlaisena pakenemisena suhteessa vallitsevaan yhteiskuntaan. Voisiko tällainen rikoskumppanuus tuottaa myös jotakin positiivista? Mitä se tarjoaa tilalle? Kiinnostavaa onkin nähdä, pystyykö Tuleva Kapina konkretisoimaan uusia kapinasta versovia yhteisöllisyyksiä.

Rasismi ja kaupungin sisäiset rajat

Vapaa radikaali kirjoittaa Yleisradion tekemästä ohjelmasta, jossa toimittaja Olli Ihamäki keskustelee ylikomisario Timo Vainion kanssa romanileiristä rasistiseen sävyyn. Romanian romaneista on tullut kansanryhmä, joka voidaan leimata epäihmisiksi suorassa yleisradion lähetyksessä: miten ihmeessä tämä on mahdollista?  Ihamäki ja Vainio keskustelevat romanileirin asukkaista ongelmana, jota he eivät edes vaivaudu nimeämään. Mikä tekee näistä ihmisistä uhkan vain sillä, että he ovat olemassa ja elävät elämäänsä köyhinä? Keille he oikein ovat uhkana?

Toimittaja Ihamäki nostaa esiin tavallisen veroa maksavan kansalaisen, joka tuntee olonsa mystisellä tavalla uhatuksi, kun häneltä pyydetään rahaa kaupungilla. Kuka lopulta mahtuu normaalin veroa maksavan kansalaisen muottiin? Korkeintaan tuo tavallinen ideaalikansalainen voi tuntea ahdistusta siitä, että vielä joskus hänkin tippuu yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle.  Toimittaja vakuuttaa, että hänellä on oikeus olla siellä tekemässä juttuaan, vaikka samanaikaisesti hän haaveilee siitä, että toiset ihmiset häädettäisiin samalta julkiselta paikalta. Kenelle kaupunkitila kuuluu? Millä oikeudella voimme leimata toisten ihmisten elämät ongelmaksi, joka pitäisi siivota piiloon kaupunkitilasta? Miksei vaadita kaikille kattoa pään päälle ja muita elämän perusedellytyksiä?

On näennäisen helppo tehdä jako meidän ja niiden muiden välillä, mutta kansalaisuuden rakentaminen ulossuljennan kautta jättää aina jotkut kaikkien rajojen ulkopuolelle.  Millä perusteella sanomme, että he eivät kuulu meihin, että heidän pitäisi mennä pois?

19. toukokuuta Uudella Ylioppilastalolla oli italialaisen Enrica Rigon Rajojen Eurooppa -kirjan julkaisutilaisuus (artikkeleita  kirjasta Voimassa ja  Kansan Uutisissa).  Tilaisuudessa keskusteltiin siitä, miten rajoja tulisi pysyvien karttojen sijaan tarkastella siirtolaisten kokemuksesta käsin.  Ihmisillä on eri  liikkumisen vapaus ja  erilaiset oikeudet tilanteestaan riippuen. Rajat eivät ole pysyviä, vaan ne seuraavat siirtolaisten liikkumista. Vasta maahan pyrkivä siirtolainen aktivoi rajan. Näin määriteltynä rajat voivat olla myös maan sisällä, mikä näkyy myös suhtautumisessa Helsingissä eläviin romanianromaneihin. Pyrkimykset Romanian romaneiden liikkumisen kontrollointiin ja kerjäämisen kieltämiseen ovat pyrkimyksiä uusien raja-aitojen pystyttämisestä kaupungin sisälle. 

Enrica Rigon kirja antaa myös kiinnostavan näkökulman siitä, keitä rajojen ja siirtolaisten liikkumisen kontrollointi hyödyttää. Kirjassa käsitellään työn ja maahanmuuton kontrollin yhteyttä.  Kun siirtolaiset eivät voi liikkua vapaasti ja heidän oleskelulupansa ovat yhteydessä työn tekoon, siirtolaiset eivät pysty kieltäytymään huonoista työehdoista tai vapaasti liikkumaan sinne, missä on parhaat työehdot.  Tämä palvelee niitä yrityksiä, jotka haluavat teettää työnsä mahdollisimman halvalla ja mahdollisimman huonoilla työehdoilla. Vieläkin olisi tarvetta työntekijöiden globaalille solidaarisuudelle paikallisen ay-taistelun lisäksi.

Lisäksi olisi aika purkaa ajatus hyvästä maahanmuuttajasta, joka on valmis tekemään mitä tahansa paskaduuneja,  ja huonosta maahanmuuttajasta, joka haluaisi vain parantaa oman elämänsä laatua.  Me kaikki haluamme parantaa oman elämämme laatua.