Aihearkisto: Sukupuoli

Feminiinisen subjektin mahdollisuudesta

Sukupuolijärjestelmä on täynnä hämäriä käsitteitä, jotka luonnollistuvat jokapäiväisessä käytössä. Yhtäältä on naiset ja miehet, toisaalta feminiininen ja maskuliininen.   Konservatiivisessa ajattelussa feminiinisyys on jotakin, mikä on naiselle luonnollista, ja maskuliinisuus sitä, mikä on miehelle ominaista. Nyt on jo huomattu, että feminiinisyys ja maskuliinisuus eivät ole sidottuja naiseuteen tai mieheyteen ja että koko sukupuolijako on huomattavasti monisyisempi ja ongelmallisempi. Silti tavat käyttää termejä ”feminiininen/naisellinen”   ja ”maskuliininen/miehekäs”  nojaavat perinteisiin sukupuolirooleihin. Yhteiskunnallinen ja poliittinen subjekti tuntuu edelleenkin näyttäytyvän maskuliinisena samalla, kun feminiininen subjekti näyttää tältä:

Naisellinen asenne lähtee alusvaatteista

”Naisellinen olo tulee siitä, kun on jotakin ihanaa päällä.”

Kulutusyhteiskunnan ja muodin maailmassa naisellisuus on jotakin, mitä voi ostaa. Naisellisuuteen pukeudutaan. Naisellinen koristautuu. Feminiininen subjekti onkin ennen kaikkea kuluttaja, ei mikään poliittinen subjekti. Feminiiniselle subjektille markkinoidaan henkilökohtaista kauneudenhoidon, hyvinvoinnin, menestyksen ja perhe/parisuhdeonnen myyttiä.

Feministisessä traditiossa feminiinisyys on ollut tärkeä termi. Feminiininen kirjoitus (naiskirjoitus) on runollista ja metaforista: se ei puhu suoraan, ei tee vaatimuksia. Luce Irigarayn mukaan feminiiniset eleet ovat hyväileviä, virtaavia ja viipyileviä, jotakin nesteen kaltaisia. Feminiinisyyttä on pyritty määrittelemään maternaalisen äidin ruumiin kautta (esim. Luce Irigaray ja Julia Kristeva). Tällöin naisellinen näyttäytyy edelleenkin hoivaajana, ei poliittisten muutosten puolesta kampailevana.

Anna Kontula kirjoittaa pamfletissaan ”Tästä äiti varoitti” (Liian porno feministiksi) siitä, kuinka valtavirtafeminismissä nainen ei saa olla naisellinen. Feminiinisyyden ulkoisia piirteitä kantavia naisia halveksutaan ja ihanteena on maskuliininen siveä jakkunainen, joka ei uskalla olla naisellinen tai seksikäs. Naisellisuus Anna Kontulalla tuntuu lähinnä tarkoittavan sitä, minkälaisia rintaliivejä nainen käyttää. Naisellinen on siis jälleen kuluttaja ja poliittinen on henkilökohtaista.

Ongelma ei ole siinä, voiko feministi olla ”naisellinen” vai ei. Anna Kontulan kritiikki ampuu ohi maalinsa. Valtavirtafeminismiä ei pidä kritisoida siksi, että pitäisi olla jonkunlainen ollakseen feministi, vaan siksi, että feminismi ylipäänsä jää kiinni henkilökohtaisen elämäntavan ja naiskuvien analyysin tasolle. Feminismi on lakannut olemasta poliittinen liike. Feminismi on siirtynyt moraaliseksi keskusteluksi. Sovinistiset julkilausumat ja seksistiset kuvat herättävät lähinnä moraalista närkästystä. Tasa-arvotyö tapahtuu olemassa olevien rakenteiden sisällä, ei kyseenalaista niitä. Kaikki määritelmämme feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta perustuvat nykyisiin yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin. Jonkin olemassa olevan feminiinisen subjektiuden etsinnän sijaan onkin luotava uusi feministinen poliittinen liike ja määriteltävä toiminnan kautta poliittinen subjekti uudelleen.

Onko feminismi poliittista?

Onko feminismi enää poliittista? Sukupuolten tasa-arvo on kaikkien hyväksymä ihanne. Meillä on tasa-arvovastaavat ja tasa-arvosuunnitelmat. Yliopistoissa opetetaan sukupuolentutkimusta tai naistutkimusta. Meillä on naiskansanedustajia, ministereitä, pappeja, kiintiöhallituspaikkoja. Kaikki on siis kunnossa. Silti arvostetuimmat paikat yhteiskunnassa kuuluvat edelleen miehille (nainen on johtoasemassa edelleen poikkeus).  Silti verkostoituminen tapahtuu miesten kesken.  Silti alan naisvaltaistuminen tarkoittaa arvostuksen ja palkan laskua. Silti sukupuoli vaikuttaa siihen, miten puhe tilanteet rakentuvat:  kuka on äänessä ja ketä kuunnellaan. Silti naiset tekevät suurimman osan hoivatyöstä. Meidät  sukupuolitetaan joka ainoassa tilanteessa.  Sukupuoli on ainoa kategoria, joka on aina läsnä pienimmässäkin uutisessa. Me olemme aina kahdessa eri luokassa ja se näytetään luonnollisena.  

Näennäinen sukupuolitietoisuus tekee meidät sokeiksi sukupuolen vaikutukselle. Se,  että sukupuolinäkökulma lävistää kaiken toimintamme, tarkoittaa yleensä sitä, ettei sukupuoleen liittyvistä kysymyksistä puhuta ollenkaan. Tasa-arvosuunnitelmat ja kiintiöpaikat harhauttavat meidät ajattelemaan, että nyt me olemme tehneet kaiken voitavamme tasa-arvon eteen.  Kriittinen sukupuolen tarkastelu  jää helposti pelkästään sukupuolentutkimuksen oppiaineeseen niille, jotka jo valmiiksi ovat osoittaneet kiinnostusta sukupuolen vaikutuksesta yhteiskuntaan.

Sukupuoli on poliittinen rakenne: se, miten me yhteiskunnassa asettaudumme joko naisiksi tai miehiksi, ei ole arvoista vapaa luonnollinen prosessi. Feminismin pitäisi lakata olemasta pelkästään sisäänpäin kääntynyt akateeminen diskurssi tai reaktiivinen liike, reaktio johonkin jo sanottuun tai tehtyyn. Sukupuolikysymys on politisoitava uudelleen. Tasa-arvo ei saa jäädä byrokratiaksi ja kauniiksi sanoiksi, vaan sen täytyy aidosti muuttaa käytännöt toisenlaisiksi, ei vain mahduttaa muutama naista olemassa oleviin mieskeskeisiin käytäntöihin. Sen täytyy purkaa kaksinapainen sukupuolihierarkia. Arvokeskustelun täytyy muuttua poliittiseksi toiminnaksi, joka esittää vaatimuksia, tekee aloitteita ja luo aitoa poliittista painetta.  

Playground ja tytön kieli

PA270654

Korjaamolla on Katja Tukiaisen näyttely ”Playground”,  jonka kävin katsomassa. Tukiaisen maalauksissa seikkailevat pikkutytöt karkkien ja leivosten maailmassa, ikuisen joulun pastellisävytteisessä unelmassa. Niitä katsoessa tulee häiritsevä ja outo olo. Jotakin on pielessä: joko maalauksissa tai minun tavassani katsoa niitä. Jotakin on liikaa. Tytöt ovat vähän liian suloisia, vähän liian onnellisia ja katsovat takaisin katsojaa vähän liian röyhkeästi. Tukiaisen tauluja katsoessa huomaa, kuinka seksualisoitu pikkutytön ruumis on meidän kulttuurissamme. Tauluja katsoessa seksualisoivilta mielikuvilta ei voi välttyä: kummassa ne mielikuvat ovat kulttuurisissa tavoissamme katsoa pikkutytön ruumista vai pikkutytön puhkeavassa seksuaalisuudessa, jota kulttuurimme pelkää? Pikkutytön seksuaalisuus on tabu, josta ei voi puhua ja uhka, jolta pikkutyttöä itseäänkin pitää varjella.  Toisaalta tapamme kuvata pikkutyttöä kulttuurisessa kuvastossamme on seksualisoiva: me asetamme omia halujamme pikkutytön ruumiiseen,  joka on vielä hallittavissa ja muokattavissa. Tytöille tarjotaan söpöyttä ja suloisuutta, sieviä mekkoja, eleitä ja lettejä. Kenen silmien eteen pikkutyttöjä oikeastaan laitetaan suloisiksi? Eikö heistä tehdä halun kohteita?

Kiinnostavaa Tukiaisen töissä on myös se, että hänen kuvaamansa tytöt ovat oudolla tavalla kokonaan alistuneita objekteja ja halun kuuliaisia kohteita, mutta samalla kuitenkin he eivät täysin mahdu tuohon katsojan tytölle tarjoamaan rooliin. He viihtyvät toistensa seurassa, heidän halunsa ei kohdistukaan katsojan objektina olemiseen vaan he kohdistavat halunsa toisiinsa, intiimiin yhteiseen läheisyyteen. He myös leikkivät omassa joulun maassaan, syövät leivonnaisia ja karkkeja. He ovat viattomia leikkiviä lapsia eikä heidän maailmansa ole avoin aikuiselle katsojalle.  He ovat jatkuvasti samaan aikaan tyrkyllä, mutta myös saavuttamattomia omassa mielikuvitusmaailmassaan, jossa he eivät enää olekaan katsojan katseen ja halun objekteja. Tavallaan voi ajatella, että he elävät kapitalismin lelumaailmassa, kulutusyhteiskunnan lapsille luomassa unelmassa, jossa onnen tae on uusi lelu ja jossa lelut ja herkut eivät koskaan lopu kesken.  He elävät  loputtoman kulutuksen ja tuhlauksen maailmassa.

Katso Katja Tukiaisen näyttelykuvia: http://www.korjaamo.fi/index.php?id=817#ed817

Kun kerroin kaverilleni käyneeni Katja Tukiaisen näyttelyssä, hän kertoi minulle Tukiaisen kirjamessukuvan kielikohusta. Tukiaiselta oli tilattu kirjamessu katalogin kanteen kuva, jossa tyttö näyttää kieltä. Tämä kuitenkin koettiin liian seksuaaliseksi ja lopullisessa katalogissa on muutettu kuva, jossa tytöllä on suu kiinni ja kirja kädessä.

Lue Suomenkuvalehden juttu aiheesta: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/talous/kirjamessujen-tytto-kieli-suuhun-ja-kirja-kateen

Tämä viimeistään näyttää meille, kuinka kulttuurissamme nimenomaan tytön ruumis on seksualisoitu. Pojat voivat näyttää kieltä ja tuoda ruumiillisuuttaan esiin, mutta tyttöjen ruumiillisuus on säännelty. Kumpaa me pelkäämme? Omia halujamme vai sitä että tytöllä itsellään olisi seksuaalisia haluja?

Feminismin uhripositioista

IMG_1435

Kun lähtee feministisestä näkökulmasta kritisoimaan epätasa-arvon rakenteita ja puhumaan syrjintäkokemuksistaan, asettuu helposti uhripositioon. Joutuu ottamaan sen naisen roolin, jota seksistinen yhteiskunta tarjoaa, puhumaan juuri siitä naisen asemasta käsin, jota yrittää kritisoida.  Silloin tahtomattaan uusintaa sukupuolirooleja ja sosiaalista sukupuolijakoa, jossa ihmiset jakautuvat ainoastaan miehiin ja naisiin ja jossa mies on hegemoninen ja nainen syrjinnän uhri, ulossuljettu ja marginaaliin painettu. Tällöin on jo avatessaan suunsa asettanut itsensä marginaaliseen uhriasemaan, josta käsin puhe on aina vain vastaus siihen, mitä ”mies” on jo sanonut, se on aina vastarintaa olemassa olevia diskursseja vastaan. 

Tämä ongelma on läsnä myös tämän blogin teksteissä. Olen kritisoinut niitä tilanteita ja rakenteita, jotka pelkistävät naiset vain sukupuoleensa, syrjivät heitä sukupuolensa takia  ja sallivat heidän puhua vain naisen roolista käsin, mutta samalla myös olen itse ottanut voimakkaasti naisena puhumisen position. Olen puhunut omista kokemuksistani nimenomaan naisen kokemuksina. Olen puhunut syrjivistä rakenteista naisena. Olenko samalla rajannut puheeni siihen samaan ahtaaseen naisen kehikkoon, josta  puhumalla yritin itseni vapauttaa? Olenko samalla marginalisoinut itseni uhripositioon?

Feminismissä ja naistutkimuksessa on ollut keskeistä paikantumisen idea. Kaikki puhe tapahtuu aina vain tietyssä historiallisessa, sukupuolisessa ja ruumiillisessa kontekstissa. Ei siis ole mahdollista puhua muusta kuin omasta tilanteestaan käsin.

Tietenkin sukupuolijako on häilyvä ja sukupuolikokemukset eivät ole siististi jaettavissa kahteen luokkaan. Sukupuolikokemusten moninaisuudesta ja yksilöllisyydestä huolimatta yhteiskunnassa yksilö joutuu jatkuvasti pakotetuksi tiettyihin kategorioihin ja identiteetteihin. Sukupuoliroolit ovat yhteiskunnallista todellisuutta, joiden kautta yksilön identiteettiä pakotetaan rajoittaviin muotteihin. Yhteiskunnassa jatkuvasti joudumme asettumaan tiettyihin sukupuolirooliin, joista käsin yhteiskunta hallitsee ruumiitamme ja asettaa meidät eriarvoisiin asemiin.  Ja kun minä puhun vaikka tässä blogissa, olen tämän yhteiskunnan tuote. Kun puhun, minussa puhuvat myös kaikki sosiaaliset roolini. Näin ehdottomasti puhunkin naisen uhripositiosta käsin.

Feminismin ongelmana onkin se, että feministikin joutuu aina puhumaan mieskeskeisen seksistisen yhteiskunnasta käsin, altistumaan kritisoimansa yhteiskunnan rakenteille, diskursseille ja käsitteille puhuessaan. En kuitenkaan epäile, etteikö feminismi voisi muuttaa puheasetelmia juuri seksistisen yhteiskunnan sisältä käsin.

Naisena puhuminen voikin olla strateginen ja poliittinen valinta ilman että sen täytyisi tarkoittaa sitoutumista naisen kategoriaan, olemukseen tai naisellisuuden rooliin. Naisen puheasemaa voi käyttää feministisiin päämääriin muuttamalla koko puhetilanteen rakentumista ja tekemällä sen kyseenalaiseksi. Naisen position ottaminen on eräänlainen harhautus, jolla voi tuoda yhteiskunnasta esiin seksistisiä rakenteita ja sukupuolisia valtasuhteita, ja samalla murtaa näitä asetelmia kyseenalaistamalla sukupuolijaon normatiivisen luonnollisuuden.

Naisverkostoitumisen ei pitäisi jäädä siihen, että voimautetaan naiset toimimaan yhdessä naisen roolista käsin ja olemaan solidaarisia toisilleen jäämällä tähän rooliin, johon yhteinen identiteetti ja jaettu kokemus perustuvat. Feministiseen toimintaan kuuluu myös näiden roolien ahtaiden kehikkojen ja niiden takana olevien valtasuhteiden  murtaminen. Feministinen toiminta on sitä, ettei jää valmiiksi annettuun diskurssiin ja naisen uhripositioon, vaan toimii asetelman muuttamiseksi. Vaikka puhuisimmekin nyt naisen uhripositiosta käsin, voimme omaehtoisesti asettaa uusia kysymyksiä, uusia keskusteluja, rakentaa toisenlaisia positioita puhua. Meidän ei tarvitse jäädä uhripositioon vaan se voi olla strateginen lähtökohta, josta uudenlaisen keskustelun voi avata.

Väkivaltakeskusteluista ja sukupuolikokemuksista

Suomalaisessa kulttuurissa väkivalta tuntuu liittyvän olennaisesti tiettyyn mieheyden kuvaan. Väkivaltaan suhtaudutaan hyväksyvästi, jopa ihannoivasti. Pojat puhuvat toimintaelokuvien sankareista ja omista tappelukokemuksistaan vähän rehvastellen. Ei oikeastaan ole väliä, onko kyse siitä, että on lyönyt itse vai ”saanut turpaan”.  Ne ovat kaikki maskuliinisia sankarimyytejä, joissa on kyse väkivallan kestämisestä ja vastaan ottamisesta. ”Kestin sen kuin mies.”  Maailma on väkivaltainen ja siihen tulee sopeutua ja osallistua, jotta voi olla aktiivinen toimija ja osa hegemonista maskuliinisuutta.  Pojasta mieheksi kasvaminen on liitettykin perinteisesti armeijaan menoon, jolloin pojasta tulee osa yhteiskunnan väkivaltakoneistoa.

Naisen kokemus väkivallasta on erilainen. Naisen ei oleteta sietävän sitä, vastaavan siihen. Nainen on korkeintaan uhri. Nainen ei voi rehvastella sillä, kuinka antoi jollekin turpaan tai sai turpaan oikein kunnolla eikä murtunut siitä. Nainen saa itkeä, jos häntä lyödään. Naisen ei odoteta lyövän takaisin.

Se ei tarkoita, etteikö nainen olisi  väkivaltainen ja aggressiivinen kuin mies, mutta naisen aggression ilmaisut ovat tabu meidän yhteiskunnassamme. Niistä ei voi puhua avoimesti.  Miehen aggression ilmaisut taas ovat osa hyväksyttyä kulttuurista kuvastoamme.

Tämä koskee myös  yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoja. Useissa suoran toiminnan liikkeissä on läsnä väkivaltaa ihannoiva militantti estetiikka. Konfliktia pyritään luomaan tuomalla esiin aggressiota ja voimaa, väkivallan uhkaa. Vallankumouksen subjekti on vihainen mies, joka haluaa murtaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen voimalla.

Mikä on feministinen vastaus tähän? Feministinen itsepuolustus ja nainen, joka uskaltaa lyödä takaisin? Voisiko feministinen vallankumouksen subjekti vihdoinkin päästä ulos tästä väkivallan kulttuurista?

Aina jossakin vaiheessa liberaali tasa-arvokeskustelu päätyy absurdiin vaatimukseen, että kun kerran miehillä on asevelvollisuus, niin myös kaikkien naisten pitäisi tulla asevelvollisiksi. Osa kannattaa tätä tasa-arvon nimissä: joo,  kun kaikki naiset menevät armeijaan niin silloin meillä on tasa-arvo, mies ja nainen kumpikin sama ase kädessä. Toiset puhuvat siitä, kuinka naisilla on erilainen lähtökohtakokemus, he synnyttävät lapsia ja tällä tavoin he täyttävät velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan siinä, missä miehet armeijassa puolustamassa maata: koti (naiset) ja isänmaa (miehet).

Minusta koko keskustelu on absurdi. Pitäisi puhua asevelvollisuuden lakkauttamisesta tasa-arvon nimissä. Minusta ei ole turhaa puhua miesten oikeuksista ja syrjinnästä. Miesten asema tarvitsee myös tasa-arvokeskustelua. Väkivaltaisen maskuliinisuuden kuva, johon kaikki miehet yritetään mahduttaa yhteiskunnassamme, on yhtä sortava kuin naisia syrjivät ja alistavat rakenteet. Siitä on päästävä eroon. Täytyy päästä tilanteeseen, jossa kenenkään ei ole pakko sopeutua väkivallan kulttuurin ihanteisiin.

Asioita, joista ei voi puhua?

Sukupuolinen ja seksuaalinen häirintä on asia, josta on vaikea puhua yliopistolla. Miten sen voi selittää itselleen, että mies, joka ahdistelee opiskelijatyttöjä, saa pitää virkansa tai jopa valitaan uuteen virkaan? Miten voi puhua siitä, kuinka opiskelijabileissä pojat kähmivät tyttöjä yhteisen hauskanpidon varjolla? Onko tämä sellainen asia, josta ei voi puhua edarivaaleissa? Minun mielestäni  tämä on asia, josta voi ja pitää puhua vaaleissa ja kaikkialla yliopistossa. Pysymällä hiljaa yliopistolla tapahtuvasta häirinnästä, me annamme sille hiljaisen hyväksynnän.

Häirinnästä on vaikea puhua, koska se on kokemuksena hirveän henkilökohtainen. Se, joka kohtaa häirintää, joutuu vastoin tahtoaan uhrin asemaan ja joutuu myöntämään asettuneensa alttiiksi häirintätilanteelle. Häirintä siis uhriuttaa, tekee naisesta objektin miehen halulle ja toiminnalle. Sukupuolinen ja seksuaalinen häirintä tunkeutuu henkilökohtaiseen sukupuoliseen ja seksuaaliseen identiteettiin, tapaan jolla yksilö ilmaisee sukupuoltaan ja seksuaalisuuttaan.

Toisaalta häirinnästä on vaikea puhua, koska se niin suoraan paljastaa yliopiston mieskeskeisyyden ja akateemisten piirien sovinistisuuden. Jos puuttuisimme häirintään, meidän pitäisi puuttua myös siihen, että naiset eivät saa yliopistolta virkoja ja heidän etenemisensä tutkijauralla on vaikeampaa kuin miesten.  Meidän täytyisi samalla puuttua akateemisten pöytäjuhlien ja opiskelijabileiden seksistisyyteen, koko siihen tapaan, jolla yliopistolla verkostoidutaan. Meidän täytyisi puuttua akateemiseen keskustelukulttuuriin, jossa on niin helppoa tulla ohitetuksi ainoastaan sukupuolensa takia ja jossa on mahdotonta tuoda esiin omaa kokemustaan naisena.

Minun mielestäni tähän asiaan täytyy viimeinkin tarttua. Se pitää nostaa kaikkien nähtäville. Nykyisessä yliopistossa ei ole mitään mahdollisuuksia toimia naisena, mutta ei sen tarvitsisi olla näin. Keväällä vallatuissa yliopistorakennuksissa heräsin siihen, että nämä tilat ja käytävät kuuluvat lopulta meille. Me luomme joka hetki uudelleen tämän instituution osallistumalla sen käytäntöihin eikä meidän tarvitsee ottaa yliopistoa tällaisena. Sen rakenteita voi murtaa. Voimme tuoda keskusteluun asioita, joista ei voi puhua. Voimme synnyttää toisenlaista keskustelun ja toiminnan kulttuuria yliopiston ahtaille käytäville, ottaa tiloja haltuun toisenlaiselle keskustelulle ja verkostoitumiselle.

Kaikki lähtee oman kokemuksen esiin tuomisesta, sen jakamisesta muiden kanssa ja sen pohjalta lähtevästä pyrkimyksestä muuttaa epätasa-arvon tilannetta. Sen takia omasta syrjinnän kokemuksesta puhuminen ei ole koskaan turhaa ja näistä asioista täytyy puhua yhdessä. Niihin täytyy puuttua yhdessä ja luoda kamppailua toisenlaisen yliopiston puolesta.

Puhun tai siis puhun naisena

IMG_1206

Kun on sukupuoleltaan nainen, joutuu aina ottamaan paikkansa naisena, puhumaan naisena, toimimaan naisena. En tietenkään tavoittele mitään sukupuolineutraaliuden ideaa. En myöskään halua, että minulle puhutaan kuin ”mies miehelle”. Olen nainen ja toistan tiettyjä sosiaalisen sukupuoleni maneereita. En haluakaan päästä niistä eroon, koska sosiaalinen sukupuoleni on osa identiteettiäni, johon olen kasvanut yhteiskunnassa. En voi olla olematta nainen, koska identiteettini on rakentunut sen varaan. Silti minua raivostuttaa tapa, jolla minut pelkistetään sukupuoleeni, nostetaan esille ainoastaan sukupuoleni kautta.

Sukupuolitietoiset miehet antavat naiselle toiminnan ja puhumisen tilan nimenomaan siksi, että tämä on nainen. Yhteiskunnassa puhutaan jatkuvasti kiintiösukupuolista. Niin kuin sukupuolijärjestelmän alistuksesta ja kapitalististen rakenteiden sukupuolittuneisuudesta pääsisi eroon sillä, että kaikkien yritysten hallituksista puolet koostuisi naisista. Niin kuin ”hiljaiset tytöt” alkaisivat puhua, kun annetaan naiselle puheenvuoro, kysytään naisen mielipidettä.

Silloin ei pyritä muuttamaan niitä rakenteita, jotka vaientavat naisia ja estävät heidän toimintansa, vaan itse asiassa uusinnetaan niitä samoja rakenteita. Koska silloin miehellä on vieläkin oikeus puhua automaattisesti ja antaa puheenvuoro naiselle ikään kuin armopalana. ”No, kyllä sä voit nyt puhua, kun olet ollut hiljaa vuosisatoja. Nyt kun mä valitsen ajan ja paikan.” Silloin edelleenkin mies on autonominen subjekti ja nainen miehen toiminnan määrittämä. Mies ottaa ja määrittää puhetilan, valitsee naiselle tämän paikan. Tällöin miehellä on aina valta antaa naiselle puheenvuoro, mutta myös ottaa se pois. Nainen tulee vaiennetuksi naisena samalla, kun hänelle annetaan puheenvuoro naisena. Sen sijaan naisen pitäisi tulla kuulluksi subjektina, saada tilaa toimia täysvaltaisena persoonana ja toimijana.

Tämä edellyttäisi koko keskustelutavan ja toiminnankulttuurin muuttamista. Tulisi ylipäänsä ottaa huomioon ihmisten erilaiset roolit ja tarpeet. Että kaikki eivät ole samassa tilanteessa. Tulisi antaa tilaa keskustelulle ilman, että aina tarvitsisi niin väkivaltaisesti taistella puhetilasta. Puheenvuorot ylipäänsä tapaavat kerääntyä niille äänekkäille ja rohkeille. Pitäisi raivata erilaisille puhujille tilaa, avata erilaisia paikkoja puhua. Rohkaisun pitäisi lähteä paljon syvemmältä kuin vain pinnallisen sukupuoliolemuksen toteamisesta. Pitäisi pureutua käytäntöihin, jotka saavat aikaan sen, etteivät naiset uskalla puhua tai hakeutua näkyviin asemiin. Naisten pitäisi itse saada mahdollisuus ottaa itselleen tila puhua ja vaikuttaa puhumistilanteiden rakentumiseen. Pitäisi aloittaa keskustelu alusta.

Näihin kysymyksiin ei ole yksinkertaisia vastauksia: ”ai, eiks taaskaan oo yhtään naista äänessä? Tuo tossa on nainen. Annetaan sen puhua ja sit voidaan taas olla niin kuin kaikki ois hyvin.”  Tuollaiset ratkaisut ovat ainoastaan tapa pestä kätemme epätasa-arvon todellisuudesta sen sijaan, että pyrkisimme muuttamaan sitä.

Naisen paikka ja julkiset tilat

Kaisaniemenpuisto Take Back The Night-iltana: tämä auringonlasku on meidän vai onko?

Kaisaniemenpuisto Take Back The Night-iltana: tämä auringonlasku on meidän vai onko?

Osallistuin toukokuussa Take Back The Night-mielenosoitukseen.  Feminismin hengessä vallattiin Helsingin kadut ja Kaisaniemen puisto. Vaadittiin loppua naisten kokemalle väkivallalle ja turvattomuudelle. Puisto kuuluu kaikille sukupuoleen katsomatta. Miksi meidän tulisi pelätä? Miksi me emme saisi kulkea ulkona illalla tuntematta sitä tiettyä levottomuutta?

 (http://valtamedia.net/index.php?option=com_content&task=view&id=305&Itemid=31)

Se oli hämmentävä kokemus. Siinä me vaadimme oikeutta kulkea vapaasti ja rauhassa julkisessa tilassa. Ja koimme häirintää. Miespuoliset ohikulkijat huusivat pilkallisesti. Vastaanotto oli täysin erilainen kuin missään aikaisemmissa mielenosoituksissa, joissa olin ollut. Eikä se johtunut mistään kevätillan levottomuudesta. Kaisaniemenpuistossa, joka piti ottaa haltuun ja jonka piti tänä iltana olla meille turvallinen, pari humalaista miestä käyttäytyi  mielenosoitusporukkaa kohtaan uhkaavasti. Ne miehet olivat surullisia tapauksia niin kuin suuri osa sukupuolisista häiritsijöistä ylipäänsä. Se ei kuitenkaan ole koko juttu. Se vain osoitti sen, että julkinen tila ei ole sukupuolineutraali. Julkinen tila ei kuulu meille ja sen haltuun ottaminen ei ole yksinkertaista, kun koko tila on rakentunut aivan toisista lähtökohdista. Puiston ottaminen haltuun edes yhdeksi illaksi vaatii kokonaisvaltaista kumousta julkisen tilan rakenteeseen ja siellä elävien ihmisten asenteisiin. Take Back The Night oli alku. Tunnelma siitä, että nyt ollaan seksistisissä rakenteissa, oli hyvin kouriintuntuva, kun käytiin läpi feminististä itsepuolustusta. Julkisessa tilassa oman tilan ottaminen vaatii naiselta feminististä itsepuolustusta: täytyy osata puolustaa itseään millä ikinä käteen sattuu. Ja se on reaktiivista. Ei se ole mitään oman tilan ottamista. Nainen ei voi olla julkisessa tilassa autonominen subjekti, joka valitsee olemisensa ja ottaa tilansa. Naisen täytyy olla aina varuillaan puolustamassa itseään.

Kokemukset häirinnästä ovat pitkään määrittäneet suhdettani tiloihin. En nyt sano, että häirintää kohtaa aina ja kaikkialla, mutta häirinnän kokemus on arkinen kokemus, joka kuuluu todellisuuteeni. Ei ole yhtään tilaa, joka olisi täysin vapaa sukupuolisesta ja seksuaalisesta häirinnästä. Häirintää kokee puistoissa, kaduilla, baareissa, klubeilla, yliopistolla, julkisessa liikenteessä. Se ei ole ainoa yhteiskunnan seksistinen rakenne, mutta se on sillä tavalla näkyvä ikään kuin isku vasten kasvoja, että ”Herää! Älä luule hetkeäkään, että nämä tilat ovat sinua varten!”

Klubilla musiikin kuunteleminen rauhassa ei onnistu, kun pitää torjua sitä ärsyttävää ahdistelijaa. Silloin huokaisee helpotuksesta, kun on tossa noita miespuolisia kavereita, joiden selän taakse voi piiloutua. Kokemus illasta on täysin eri riippuen siitä, mitä sukupuolta edustaa.

Voiko ahdistelua paeta yliopistolle, jossa kaikki ovat tiedostavia ja koulutettuja? Ei, opiskelijabileet ovat pahimpia. Opiskelijabileissä yhteisen eskapismin hengessä juodaan tasavertaisina, mutta toiset vain ovat vapaampia. Opiskelijoiden keskinäiset hyväveliverkostot suojaavat ahdistelijoita: leimaantumisen pelko tekee ahdisteluihin puuttumisen vaikeaksi. No, se oli vaan vähän kännissä, älä viitsi pilata hyvää tunnelmaa. Henkilökunnan edustajat ovat vielä vapaampia; heitä on miltei mahdoton syyttää yliopiston hierarkioiden luoman valtasuhteen takia. Jos virassa oleva henkilö päättää arvosanoista ja jatko-opiskelupaikkojen myöntämisestä, kyllä siinä kuka tahansa miettii, ketä syyttää.

Yliopistolla häirintä on yksi merkki siitä, keille yliopistot on suunnattu. Opiskelijoista on enemmän naisia kuin miehiä, mutta suurin osa viroista on miehillä. Naisen eteneminen tutkijan uralla edellyttää kovaa luonnetta ja jatkuvaa taistelua. Yliopiston rakenteissa ei ole sijaa naissubjektille; nainen on ties kuinka monetta vuotta uudisraivaajana eikä tie vain aukene. Sen takia on turha puolustaa Sivistysyliopiston ideaalia; se ei koskaan kuulunut meille eikä taannut meille mahdollisuutta kehittää itseämme autonomisina subjekteina. Sivistysyliopistossa autonominen subjekti voi olla vain mies. Yritysyliopistossa se on yhtälailla mies. Turha toivoa siihen muutosta virallisten rakenteiden puitteissa.

Sen takia rakenteisiin täytyy luoda murtumia; toisenlaisia tiloja, jotka kuuluvat myös meille. Opiskelijat ovat jo vallanneet yliopistorakennuksia. Miksi emme voisi tehdä sitä jatkossakin? Kaikkialla. Symbolisesti ja konkreettisesti. Ja jopa uskaltaa puhua sukupuolesta, ottaa tilaa haltuun, että voisimme olla kokonaisia subjekteja, ilmaista sukupuoltamme ja  seksuaalisuuttamme pelottomasti. Rakenteet eivät ehkä kaadu heti, mutta jos niihin voisi nakertaa reikiä, avata tiloja vastarinnalle ja omalle kokemuksellemme tiloista, jotka me määritämme itse.