Aihearkisto: Sukupuoli

Suostumus on feministinen kysymys

Välillä tuntuu, että elämme kulttuurissa, jossa puhumista yritetään välttää mahdollisimman pitkään. On kaikenlaisia sanontoja ”Hiljaisuus on myöntymisen merkki.” Tällaisessa kontekstissa consent-keskustelu on vallankumouksellista. Sitä keskustelua on käyty sen verran vähän suomenkielellä, etten ole varma, onko sille edes vakiintunutta käännöstä.

Älä koske ilman lupaa,  älä toimi ilman toisen suostumusta (consent) on se perusajatus, mistä tämä keskustelu lähtee.  Ajatuksena se on yksinkertainen, mutta käytännössä kulttuurissa on aika vieras juttu. Meillä on usein kaikenlaisia oletuksia siitä, kuinka tätä suostumusta ei tarvittaisikaan. Parisuhteeseen sisältyy usein oletus, että ikään kuin olisi oikeus koskea toista. Lapsia kosketaan jatkuvasti ilman lupaa, heidän suostumustaan harvoin kysytään heitä koskevissa asioissa. Jatkuvasti ihmiset tulevat halaamaan tai taputtamaan selkään tms. kysymättä onko se ok. Ahdistelu on vain äärimmäinen muoto kaikesta epäsuostumuksellisesta kanssakäymisestä.

Usein epäsuostumuksellisessa kommunikaatiossa tulevat esiin hierarkiat ja valta-asetelmat: toisen suostumusta ei kysytä, koska oletetaan, että itsellä on oikeus toimia toista kohtaan jollain tavalla, oikeus tehdä toiselle noin, oikeus koskea toista noin.  Se on vallankäyttöä.

Suostumuksellinen kanssakäyminen kuitenkin lähtee ajatuksesta, että jokaisen oma keho, omat rajat, oikeus itsemääräämiseen on tärkeä. Sen takia suostumus on välttämätön kanssakäymisessä.

Tietenkään kaikki sanaton kommunikaatio ei ole epäsuostumuksellista. Välillä suostumuksen voi viestiä myös sanattomasti, mutta se jättää usein mahdollisuuden väärin tulkinnalle. Voiko sitä koskaan olla täysin varma, että toinen antaa suostumuksensa, ellei sitä kysy? Tuntuu, että tähän suostumuksen kysymiseen liittyy ihmisillä tietty haluttomuus. Puhumista yritetään viimeiseen asti välttää. Se tuntuu hankalalta. Mutta mihin se vaikeus lopulta liittyy? Liittyykö se vaan siihen, ettemme ole tottuneet puhumaan tunteistamme, puhumaan seksistä, kosketuksista, kommunikaatiosta jne. ? Ikään kuin puhumisen rikkoisi jonkun sanattoman sopimuksen, jos toinen voisikin sanoa ei. Suostumisesta puhumisen pitäisi olla luonteva osa kaikkea läheisyyttä. Jos haluaa koskea toista, niin silloin siitä pitäisi pystyä myös keskustelemaan.

Consent-keskustelua on käyty puhuttaessa seksuaalisesta väkivallasta. Feministit ovat painottaneet, että seksi ilman suostumusta on raiskaus.  Suostumuksen kysyminen on kuitenkin myös laajemmin osa feminististä toisen ruumiillista ja henkistä itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.  Silloin myönnän, ettei toinen ole minun omaisuuttani tai minun tahtoni määriteltävissä vaan hänellä on oma tahto, oikeus omaan tilaan ja oman kehon autonomiaan. Vain hän itse voi määritellä omat rajansa. Minä en voi niitä päättää, arvata tai tietää, ellen kysy häneltä itseltään, mitä hän haluaa ja mitä ei.

Feminismi ja vallan politiikat

Feminismi on parhaimmillaan hierarkioita ja epätasapainoisia valtasuhteita purkavaa politiikkaa, joka pyrkii solidaarisuuteen ja yhdenvertaisuuteen.

Kuitenkin välillä feminismin nimissä puhuvat tekevät politiikkaa, joka sulkee ulkopuolelle, vahvistaa valtarakenteita ja käytännössä ajaa yhä ahtaammalle marginaalissa olevia ihmisiä. Tämä on vallan politiikkaa, joka perustuu vallitsevissa valtarakenteissa saavutetuille etuoikeuksille, oli kyse sitten kansallisuudesta, valkoisuudesta tai luokka-asemasta. Tällöin lähtökohta on alusta asti ulossulkeva ja toimijoiden piiriä rajaava. Feministien keskuudessa onkin taas ollut kiivasta keskustelua siitä, millaista politiikkaa feminismi on.

Femenin tempaus herätti paljon keskustelua valkoisen feminismin kolonialistisesta luonteesta. Joukko länsimaisiin kauneus- ja kehonormeihin sopivia pääasiassa valkoisia naisia kulki paljain rinnoin tempauksessa tunisialaisen Aminan puolesta ja islamia vastaan. Amina vaati yläosattomalla kuvallaan blogissaan oikeutta naisen ruumiin itsemäärittelyyn. Femenin protesti kuitenkin toimi käytännössä täysin päinvastaisella tavalla: se nimenomaan pyrki viemään musliminaisilta heidän itsemäärittelyoikeutensa pukeutumisen ja uskonnon suhteen. Femen asetti musliminaiset uhrin asemaan, jonka he alastomuudellaan halusivat vapauttaa islamismista. Tällöin feministinen politiikka toimikin äärioikeistolaisen islamofobisen politiikan puolesta, jossa musliminaiset nähdään uhreina, heidän toimijuuttaan tai omaa ääntään ei kunnioiteta. Lukuisat musliminaiset reagoivat tähän viestittämällä Femenille, että Femen ei edusta musliminaisia eikä feministejä eikä voi puhua heidän puolestaan. (Lue lisää: Tulvan päätoimittajan blogi)

Myös seksin oston kriminalisaatio jakaa feministejä. Kriminalisaatiota puolustavassa keskustelussa helposti ajaudutaan abstraktiin keskusteluun periaatteista ja moraalista, jossa unohdetaan käytännön politiikka ja sen piirissä olevat ihmiset. Näin päädytään absurdiin tilanteeseen, jossa feministinen politiikka vaatii lisää poliisikontrollia siirtolaisseksityöläisille ja näin myös käytännössä lisää heidän käännytyksiään. Epäily seksin myymisestä on siirtolaisten käännytysperuste, vaikka sitä ei ole kriminalisoitu. Käytännössä vaatimus seksin oston kriminalisaatiosta ei vapauta naisia epätasa-arvoisesta ja sortavasta järjestelmästä, vaan ajaa heikossa asemassa olevat seksityöläiset entistä enemmän maan alle. Tällöin nähdään seksityöläiset uhreina, joille voidaan vaatia entistä enemmän kontrollia ja stigmatisointia. Tämän sijaan itse haluaisin nähdä feminismiä, joka pyrkisi solidaarisuuteen ja lisäämään heikossa asemassa olevien oikeuksia niiden vähentämisen sijaan, jotta he voisivat paremmim itse kamppailla oikeuksiensa puolesta.

Feminismin pitäisi pureutua myös purkamaan omia syrjiviä käytäntöjään. Maryan Abdulkarim kertoo Aviisissa feminismin syrjivistä käytännöistä maahanmuuttajanaisia ja musliminaisia kohtaan. Maahanmuuttajanaiset pyritään asettamaan uhrin asemaan ja heidät pyritään vapauttamaan asettamalla heidät suomalaiseen normiin.

Feministisissä piireissä esiintyy myös trans- ja homofobiaa: vieläkin Suomen vanhimman feministisen järjestön Naisasialiitto Unionin jäseneksi pääsee vaan tietynlaisella sosiaaliturvatunnuksella. Jos tämä on vastaus siihen, ketkä ovat feministisen politiikan piirissä, feminismi sulkee itsensä hyvin kapean piirin sisälle. Silloin voi äärimmäisen oikeistolaista ja kärsimystä tuottavaa politiikkaa ajanut Margaret Thatcher näyttäytyä feministisenä hahmona, vahvana naisena, joka oli Ensimmäinen Nainen ja yhdisti kodin ja perheen. Itse en halua ikinä olla mukana rakentamassa liikettä, joka ajaa vain vahvojen naisten pääsyä ensimmäisille paikoille ja kannattaa oikeistolaista antifeminististä rasistista luokkaeroja kasvattavaa politiikkaa.

Onneksi on toisenlaisia feminismejä. On feminismiä, jotka on kaikkia rajoja, hierarkioita ja käännytyksiä vastaan. Feminismiä, joka rakentuu solidaarisuuden (eikä uhriuttamisen) varaan. Monien erilaisten äänien feminismejä. Feminismin on kietouduttava muihinkin politiikan alueisiin kuin pelkästään suoraan sukupuolta koskeviin kysymyksiin. Vain sukupuoleen liittyviä hierarkioita purkaessaan se saattaakin vahvistaa esimerkiksi rotuun tai luokkaan liittyviä hierarkioita. Feminismissä tulisikin ottaa vakavasti ajatus hierarkioiden purkamisesta ja olla solidaarinen toistemme kamppailuille epätasa-arvoisten valtarakenteiden purkamiseksi.

Translain uudistaminen ja medikalisaatio

Translain uudistamisesta on viimeaikoina keskusteltu. Keskustelun pääpaino on ollut ihmisoikeuksia loukkaavan sterilisaatiovaatimuksen poistamisessa, josta on keskusteltu niin Ruotsissa kuin Suomessa.  Netistä löytyy myös adressi ”Vetoomus transhenkilöiden ihmisoikeuksien puolesta”, jossa listataan lainsäädännön ongelmallisia vaatimuksia transsukupuolisen henkilön sukupuolen juridisesta vahvistamisesta.

”Lainsäädäntö transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta vaatii, että henkilö 1) esittää lääketieteellisen selvityksen siitä, että hän pysyvästi kokee kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen ja että hän elää tämän mukaisessa sukupuoliroolissa sekä siitä, että hänet on steriloitu tai että hän muusta syystä on lisääntymiskyvytön;  2) on täysi-ikäinen; 3) ei ole avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa; ja 4) on Suomen kansalainen tai hänellä on asuinpaikka Suomessa. ”

Juridisen sukupuolen vaihtoon liittyvä kontrolli on ehkä raadollisimpia sukupuolen kontrollin muotoja.  Vaatimukselle lisääntymiskyvyttömyydestä ei ole mitään perustetta. Monet transsukupuoliset ovat joka tapauksessa lastensa vanhempia riippumatta siitä, mitä laissa lukee.  Vaatimus täysi-ikäisyydestä asettaa vaikeaan asemaan transnuoret, jotka ovat ehkä muutenkin kaikkein vaikeimmassa tilanteessa.  Naimattomuuden tai kumppanin suostumuksen edellyttäminen omalle sukupuoli-identiteetille loukkaa itsemääräämisoikeutta omasta ruumiista ja omasta identiteetistä. Transsukupuolisen sukupuolen vahvistamisen sitominen kansalaisuuteen ja asuinpaikkaan on myös ongelmallista itsemäärämisoikeuden kannalta.  

Ongelmallista on myös se, miten transsukupuolisen henkilön sukupuoli-identiteetin määrittelyssä medikalisaatio ja lainsäädäntö kietoutuvat yhteen. Transsukupuolisen henkilön sukupuolen juridinen vahvistaminen edellyttää lääketieteellistä diagnoosia, siihen ei riitä henkilön oma kokemus ja todistus omasta identiteetistä. Tämä antaa valtavan vallan psykiatreille toisten ihmisten koko sukupuoli-identiteetin määrittelyssä. Kenen sukupuolikokemus on oikeanlainen? Kuka on oikeanlaisessa sukupuoliroolissa? Kuka selviää läpi kontrolliseulan? Psykiatrit voivat päättää, minkä merkityksen he antavat kenenkin sukupuolikokemukselle eikä lääketieteellistä asiantuntijapuhetta voi kyseenalaistaa kovin helposti, vaikka kokisikin oman kokemuksensa tulleen ohitetuksi ja väärintulkituksi.

Medikalisaatio on osa biovaltaa, joka säätelee elämää muokkaamalla ruumiita ”oikeanlaisiksi” (Millainen on ”oikeanlainen” vastakkaisen sukupuolen rooli? Mitkä asiat ovat feminiinisiä ja maskuliinisia?). Biovalta ei hallitse niinkään enää kurin kautta vaan paljon hienovaraisemmin sanktioin, lääketieteellisin diagnoosein ja lääketieteellisellä asiantuntijapuheella. Kyse on kuitenkin samalla tavalla poliittisesta vallankäytöstä, jolla pyritään säätelemään sukupuolittunutta kansalaisuutta ja sitä, kuka saa olla yhteiskunnassa mitäkin sukupuolta. 

Ehkä onkin aika miettiä,  miksi sukupuolta kontrolloidaan niin tiukasti. Miksi halutaan niin kovasti pitää kiinni kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä, jossa kaksi sukupuolta ovat toisilleen vastakkaiset ja eivät koskaan sekoitu keskenään? Kuitenkin sukupuolikokemusten spektri on huomattavasti monimutkaisempi, kokemukset sukupuoli-identiteetistä eivät jakaudu selkeästi kahteen vaan identiteetit risteävät, ihmiset kokevat sukupuolensa tuhannella eri tavalla eikä sen välttämättä edes tarvitse määrittää heidän identiteettiään millään olennaisella tavalla.  Miksi ihmeessä ei annettaisi ihmisten itse määrittää omaa sukupuoltaan ja kunnioitettaisi heidän oman ruumiin itsemääräämisoikeuttaan?

Tarvitaan poliittista kamppailua ja aktivismia, jotta saadaan purettua näitä vääristyneitä valtakäytäntöjä, joilla transsukupuolisten henkilöiden sukupuoli-identiteettiä kontrolloidaan ja kaksinapaista sukupuolijärjestelmää pidetään yllä.  Tämä on tasa-arvokamppailu, jonka pitäisi olla myös feminismin keskiössä.

Kaksi vuosikymmentä mukautumista ja vastarintaa

Tänään juhlitaan Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia. Jo 20 vuotta Helsingin yliopistossa on ollut institutionaalista tilaa feministiselle tutkimukselle ja feministisen akateemisen perinteen kehittymiselle. Kristiina-instituutti on toiminut eräänlaisen kaksoisstrategian mukaan: toisaalta on toimittu feministisen tutkimuksen turvasatamana ja toisaalta samaan aikaan pyritty valtavirtaistamaan feminististä tutkimusta tukemalla muissa oppiaineissa tehtyä työtä. Tällä on ollut suuri merkitys sukupuolentutkimuksen asemaan: siitä on tullut legitiimi tieteenala. Vaikka sukupuolentutkimukseen vieläkin kohdistuu ennakkoluuloja ja feministisistä teemoista kiinnostuneet opiskelijat ja tutkijat voivat kohdata marginalisointia ja syrjintää omalla tieteenalallaan, sukupuolentutkimus on lunastanut paikkansa akateemisessa maailmassa.

Tämä on tarkoittanut jatkuvaa vastarintaa. Sukupuolentutkimus on tarjonnut paikan tehdä kriittistä tutkimusta. Tämä ei nyky-yliopistomaailmassa ole kuitenkaan itsestään selvästi arvostettua, vaan on jatkuvasti jouduttu oikeuttamaan omaa olemassaoloa tieteenalana ja kamppailemaan resursseista. Nyt uuden yliopistolain jälkeen Kristiina-instituutti on lakannut olemasta ja sukupuolentutkimuksesta on tullut vain yksi oppiaine suurlaitoksessa. Samalla myös sukupuolentutkimuksen opetukseen käytetyt resurssit ovat pudonneet dramaattisesti, mikä on näkynyt opetustarjonnassa.

Samalla kun sukupuolentutkimus on kamppaillut itselleen oikeutusta akateemisessa maailmassa, se on myös tarkoittanut mukautumista akateemisen maailman käytäntöihin ja hierarkioihin. Tätä mukautumisen ja vastarinnan risteämistä tarkastellessa on kiinnostavaa lukea professori Tuija Pulkkisen Fifissä julkaistu juhlahaastattelu. Haastattelussa Tuija Pulkkinen toteaa, että sukupuolentutkimus sekä on että ei ole poliittista.

Se, että sukupuolentutkimus on institutionalisoitunut tieteenalaksi, tarkoittaa, että sukupuolentutkimus on saanut omat oppihistoriansa, oman puhuvien päiden ja pyhien tekstien kaanoninsa, omat tiedon muodostamisen ja tieteenalalla pätevöitymisen riittinsä. Vaikka tehdään kriittistä tutkimusta, harvoin suhtaudutaan kriittisesti itse käytäntöihin, joilla tietoa tuotetaan ja muodostetaan, akateemisiin hierarkioihin ja ulossulkemisen mekanismeihin, joilla tuotetaan alan asiantuntijavaltaa.

Tämä näkyy myös Tuija Pulkkisen haastattelussa. Tuija Pulkkinen analysoi, kuinka yliopistossa asioita tutkitaan totuuden, ei poliittisen hyödyn näkökulmasta, kuinka tieteellisen tiedon traditio ulottuu myös sukupuolentutkimukseen ja kuinka pamfletit eivät ole tieteellistä tietoa, kun ne eivät noudata tieteellisen tiedon muodostamisen kaavoja. ”Sen kanssa on vain elettävä” -artikkelissa todetaan. Sen jälkeen Pulkkinen pohtii sukupuolentutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta käsitteiden muodostajana ja asiantuntijavaltana. Tämä on hyvin perinteinen tapa ajatella tutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta.

Itse näen, että olisi olennaista, että sen lisäksi että sukupuolentutkimuksen oppiaineessa tehdään kriittistä tutkimusta, myös tehtäisiin tutkimusta kriittisesti. Pitäisi kyseenalaistaa myös tieteellisen tiedon muodostamisen käytäntöjä. Mitä hierarkioita syntyy tiedeyhteisössä? Miten niitä voisi purkaa? Miten asiantuntijavallan sijaan voisi rakentaa toisenlaisia tietämisen ja tutkimuksellisen dialogin käytäntöjä? Mitkä tietämisen tavat jäävät näkymättömiin, kun tuotetaan tieteellistä tietoa? Millä muulla tavalla tieteellistä tietoa voi luoda? Mikä on tunteiden ja kokemuksen rooli tieteellistä tietoa tuotettaessa?

Ennen kaikkea pitäisi päästä eroon tieteellisen tiedon muodostamiseen liittyvästä epäpoliittisuuden vaatimuksesta, jossa kaikki poliittisuus vie pohjaa tutkimukselta. Täytyy päästä eroon ajatuksesta, että poliittisuus ja yhteiskuntaan vaikuttamisen pyrkimys ovat jonkinlainen häpeäpilkku, likatahra, joka vie tieteenalan uskottavuuden.  Sen sijaan pitäisi nähdä poliittisuus mahdollisuutena tutkimuksen vaikuttavuudelle ja merkitykselle. Sukupuolentutkimuksella olisi mahdollisuus tähän. Sukupuolentutkimus voisi olla ylpeä juuristaan feministisessä liikkeessä, jossa tutkimus ja poliittinen toiminta kulkivat rinnan ja tutkimus tuki poliittista toimintaa.

Onhan ihan mukava käydä akateemista keskustelua yliopiston seinien suojassa ja piiloutua akateemiseen diskurssiin, jossa sanottavan paino määräytyy paikasta akateemisen pätevöitymisen arvoasteikolla. Se on turvallista. Kuitenkin näen olennaiseksi, että samaan aikaan on käytävä yhteiskunnallisia kamppailuja, toimittava poliittisesti, osallistuttava liikkeisiin. Sukupuolentutkijan ja feministin ei niinkään pitäisi pyrkiä olemaan asiantuntija vaan aktivisti.

Siinä missä tänään perjantaina juhlitaan akateemisen maailman feministisen ajattelun turvasataman Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia, sunnuntaina kamppaillaan toisenlaisen feministisen toiminnan turvasataman Sosiaalikeskus Sataman puolesta. Sosiaalikeskus Satama on tarjonnut tilat monenlaiselle feministiselle ja queer-poliittiselle toiminnalle ja vastakulttuurille. Nyt kaupunki on irtisanonut Sataman vuokrasopimuksen ja pyrkii häätämään Sataman ja sen pihalla olevan romanileirin. Lue lisää Sataman nettisivuilta. Tämä kamppailu sosiaalikeskustoiminnan tulevaisuudesta ja vapaista autonomisista tiloista on myös feministinen kamppailu. On taisteltava sen puolesta, että kaupungissa on tilaa myös queereille tiloille, tiloille, johon mahtuu niin alakulttuureja, omaehtoista poliittista toimintaa kuin romaneiden asumista.

Luin myös innostuneena ”lutkaliikkeestä” Yhdysvalloissa (lue uutinen täältä). Naisten seksuaalisuutta kontrolloidaan jatkuvasti erilaisilla sosiaalisilla sanktioilla. Jos et toteuta seksuaalisuuttasi normien mukaisesti, olet lutka, huora, ja silloin on oma vikasi, jos sinulle käy huonosti. Tämä on feministinen kieltäytyminen siitä häpeästä, joka feminiinisyyteen liitetään.

Vuoden toinen Utopia-klubi on 20. toukokuuta nuorisokeskus Hapessa. Utopia yhdistää queer-politiikkaa ja vammaisaktivismia. Kysymys on uusien queerystävällisten ja esteettömien tilojen luomisesta, joka samanaikaisesti tuo esille tilojen poliittisuuden: suurin osa tiloista ei ole turvallisia tiloja itsestään vaan meidän täytyy itse tehdä tiloista turvallisia olla meille kaikille.

Feministinen tutkimus ja queer-teoria eivät saa jäädä akateemisiksi diskursseiksi vaan niiden tulee olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten kamppailujen ja aktivismin kanssa.

Hedelmiä ja feminististä pornoa

Viime lauantaina Peijakas!, Autop ja Feministinen kollektiivi järjestivät Helsingissä Feministisen pornon illan yhteistyössä Tampereen Queer-kerhon kanssa.  Katsoimme viisi ruotsalaista feminististä pornoelokuvaa: The Forbidden Fruit (2009), Dirty Hägersten (2008), For the Liberation of Men (2009), Fruitcake (2009) ja The Revolutionaries (2009).  Elokuvien jälkeen oli keskustelua feministisestä pornosta ja lopuksi The Forbidden Fruit -elokuvan ohjaajien Zafire Vrban ja Mats Råsmarkin haastattelu. Ilta oli kaiken kaikkiaan todella inspiroiva ja herätti paljon ajatuksia.

Zafire Vrba ja Mats Råsmark  kertoivat, että Ruotsissa on alettu tehdä feminististä pornoa vastaukseksi ruotsalaisessa feministisessä liikkeessä vaikuttaneelle antipornoaktivismille ja pornon vastaiselle asenteelle. Molemmat ohjaajista sanoivat itsekin aiemmin olleensa pornon vastaisia,  mutta myöhemmin he huomasivat,  ettei asia ole niin mustavalkoinen.  Sittemmin he ovat kiertäneet useissa eri maissa esittämässä Forbidden Fruit -elokuvaa ja järjestämässä feministisen pornon festivaaleja. Heidän mukaansa porno voi olla media käydä erilaisia yhteiskunnallisia keskusteluja; esimerkkinä he mainitsivat pornoelokuvan, joka käsitteli työttömyyttä.  He kokivat, että porno on tärkeä myös feminismille.  Feministinen porno voi dokumentoida erilaisia nautintoja, jotka puuttuvat valtavirtapornosta kuten transsukupuolisen ruumiin nautintoja ja ei-valkoisten ruumiiden nautintoja.  

Mutta mitä sitten on feministinen porno? Elokuvia katsoessa ajattelin, mikä tekee näistä elokuvista feministisiä. Feministisesti kiinnostavaa niissä oli ainakin sukupuolen moninaisuus ja liukuvuus. The Forbidden Fruit -filmissä halun subjekti oli transsukupuolinen ruumis, jonka ruumiin jatkeeksi tulivat hedelmät nautinnon välineinä. Se sai pohtimaan sitä, mihin halu kohdistuu, mikä on kiihottavaa. 

For the Liberation of Men -elokuvassa vanhan naisen katse kohdistuu pitsisukkahousuihin ja naisen peruukkiin pukeutuneeseen  masturboivaan miehen ruumiiseen.  Tämä  elokuva rikkoi ajatusta, jossa vanhukset, etenkin vanhat naiset, nähdään seksuaalittomina ja haluttomina. Tätä katsoessa olikin kiinnostavaa miettiä, kenen fantasioita porno kuvastaa ja tuottaa. Voisiko feministinen porno tällä tavoin antaa tilaa myös toisenlaisille katseille ja haluille?

The Revolutionaries -elokuvassa naiset esittivät toisiinsa rakastuvia miehiä, joiden kömpelöä kamppailua kovan maskuliinisuuden ja herkkien tunteiden välillä oli hauska seurata.  Tässä elokuvassa sukupuolen ristiriitaisuus korostui: toisaalta oli näyttelijöinä naisia, jotka esittivät miehiä, toisaalta juonessa maskuliinisuuteen liitetty ajatus kovuudesta ja karskiudesta yhdistyi kömpelöön epävarmuuteen ja hellyyteen.  Eli siis naiset esittivät miehiä esittämässä stereotyypistä tosi miehen kuvaa,  joka murtui elokuvan aikana.

Elokuvissa nousivat myös esille tunteet, aistit ja ruumiillisuus.  Elokuvat kyseenalaistivat valtavirtapornon kliseitä tai asettivat niitä uuteen kontekstiin.  Esimerkiksi The Forbidden Fruit -elokuva käytti hyväkseen pornokliseitä musiikista huonoon näyttelemiseen, mutta lopputulos oli kiinnostava, kun paljaan pinnan sijaan keskiöön nousivatkin fetissoidut hedelmät.

Elokuvien katselun jälkeisessä keskustelussa puhuttiin ideaalisesta feministisestä pornoleffasta. Keskustelussa toivottiin feministiseltä pornolta erityisesti uteliaisuutta: uteliaisuutta tutkia seksuaalisuutta ennakkoluulottomasti, uteliaisuutta näyttää erilaisia ruumiita, tunteita, haluja ja nautintoja.  Miksi pornoleffoissa näkyvät ruumiit ovat usein niin samanlaisia (valkoisia, cis-sukupuolisia, vammattomia, kauneusnormien mukaisia)? Voisiko pornossa olla enemmän erilaisia tunteita (vihaisuutta, hellyyttä, haavoittuvuutta, viattomuutta)?

Minua ei niinkään kiinnosta mennä mihinkään ”hyvä porno vs. paha porno” -vastakkainasetteluun vaan miettiä, voisiko feministinen porno  näyttää meille jotakin uutta, jotakin enemmän.  Jäin myös miettimään sitä, mitä  Zafire Vrba ja Mats Råsmark sanoivat, että feministinen porno on tärkeää feminismille.  Porno on aina ollut vaikea pala purettavaksi feminismille.  Nähdäänkö pornon uusintavan ja tuottavan naista alistavia käytäntöjä ja mielikuvia vai nähdäänkö pornossa erilaisia halun ja toiminnan mahdollisuuksia? Näkisin, että feministisellä pornolla on tässä suhteessa kiinnostava asema keskustelun avaajana.  Porno voidaan nähdä yhtenä feministisen toiminnan ja keskustelun paikkana, jonka kautta voidaan puhua sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, laajentaa sukupuolen ja seksuaalisuuden kuvastoa kattamaan erilaisia kokemuksia ruumiista ja nautinnosta.

Naistutkimuspäivät ja naisten bileet

Naistutkimuspäivät järjestetään Helsingissä 12-13. marraskuuta teemalla Laki, sukupuoli ja seksuaalisuus. Teema kattaa paitsi juridisen näkökulman, myös sukupuolta ja seksuaalisuutta säätelevien sosiaalisten normien kriittisen tarkastelun. Tarkemmin Naistutkimuspäivien ohjelmaan voi tutustua tapahtuman nettisivuilla.  Nettisivuilla tapahtumaa kuvaillaan seuraavasti: ” Työryhmissä pohditaan esimerkiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden lakeja ja lakien rikkomisia, globaaleja järjestyksiä ja tasa-arvoa lain edessä. Päivien aikana on mahdollista kysyä, minkälaisia lakeja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyy? Mitä voisivat olla ne alueet tai ilmiöt, mistä ei ole lakia tai mihin laki ei ulotu? Jos lakia ei välttämättä tarvitse totella, miten tämä tottelemattomuus on toteutettavissa ja minkälaisia seurauksia sillä voi olla feministisestä perspektiivistä?”

Naistutkimuspäivien illallisten jatkopaikaksi on päätetty Jenny Woossa pidettävät naistenbileet, Tjejklubben. Jenny Woohon pääsevät sisään kaikki sukupuolet, mutta puolet baarista on varattu vain naisiksi itsensä identifioiville.

Naisten bileiden valitseminen tutkimuskonferenssin viralliseksi jatkopaikaksi on ehdottoman syrjivää.  Se syrjii niin miehiä kuin niitä queer- ja transihmisiä, jotka eivät identifioi itseään naisiksi.  On käsittämätöntä, miten sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimukseen keskittyvien päivien ohjelman suunnittelussa  ei ole kyetty sukupuolisensitiivisyyteen ja otettu mitenkään huomioon sukupuolikokemusten moninaisuutta. 

Naistutkimuspäivien jatkopaikkavalinta myös perustuu vanhentuneeseen ajatukseen, jossa  naistutkimus nähdään naisten asiana. Naistutkimuksen kohteena ja subjekteina ovat tällöin nimenomaan naiset.  Tätä hegemonista valkoista keskiluokkaista naissubjektia on kyseenalaistettu niin postkoloniaalin feminismin kuin queer-tutkimuksen näkökulmasta.   

Historiallisesti valikoituneen naistutkimus-nimikkeen alla tehdään kuitenkin sukupuolentutkimusta. Kysymys onkin myös siitä, nähdäänkö queer-tutkimus ja miestutkimus ainoastaan marginaalisina ilmentyminä vai halutaanko ne oikeasti ottaa vakavasti huomioon miettiessä, millaisia käytäntöjä sukupuolentutkimuksen piirissä luodaan ja vahvistetaan. Miksi ihmeessä sukupuolentutkimuksen piirissä halutaan luoda uusia marginaaleja ja syrjiviä käytäntöjä, jotka sulkevat ulos osan tutkijoista ja opiskelijoista?

Keskittyessämme tarkastelemaan yhteiskunnassa vallitsevia normeja ja valtarakenteita on outoa, ettemme näe, mitkä normit ja valta-asetelmat määrittävät omaa toimintaamme. Sukupuolentutkimukseen keskittyvässä tapahtumassa pitäisi osata ottaa huomioon kaikki erilaiset tavat kokea  ja ilmaista sukupuolta. Tällaisen tutkimusseminaarin jatkopaikan pitäisi olla tilassa, jonne kaikki voisivat mennä riippumatta sukupuoli-identiteetistään tai sukupuolenilmaisustaan.

Feminismin suhde muihin kamppailuihin

Lauantaina 21. heinäkuuta  Opiskelijatoiminnan Feministinen kollektiivi, Sitvas ja Vastakarva järjestivät Helsingissä Feministinen kesäpäivä -tapahtuman, jonka tarkoituksena oli synnyttää uutta feminististä toimintaa ja keskustella feministisestä politiikasta ja aktivismista.  Tapahtumassa oli innostava tunnelma ja tuntui, että oli tarvetta tämän kaltaiselle tilaisuudelle, jossa puhuttiin feminismistä nimenomaan poliittisena toimintana, ei pelkästään teoriana. 

Päivä alkoi toiminnallisella työpajalla, jossa pohdittiin feministisen toiminnan ja aktivismin merkitystä itselle.  Seuraavaksi oli alustuksia queer-yhteisöllisyydestä, feministisestä toiminnasta ja eläinten oikeuksista feministisenä kysymyksenä. Alustusten jälkeen jakauduttiin pienryhmiin keskustelemaan mm.  feministisestä kasvatuksesta, tunteista, trans- ja queerpolitiikasta, antikapitalistisesta feminismistä  ja suorasta toiminnasta.  Päivä synnytti myös paljon ideoita jatkotoimintaan, johon sovittiin erillisiä suunnittelutapaamisia. Feministisestä kesäpäivästä ovat kirjoittaneet myös Maanmittauslaitos-blogi (Tilallisia havaintoja ja tilan luomista)  ja Akuliina Saarikoski (Suhdeanarkiaa).

Itselleni päällimmäiseksi Feministisestä kesäpäivästä jäi pohdinta feminismin subjektista ja  tarpeesta kollektiiviseen toimintaan ja liittoutumiseen erilaisissa kamppailuissa. Kenen puolesta feministi kamppailee?  Voiko eläinten alistusta ja esineellistämistä lihaksi, tuotantovälineiksi ja tavaroiksi rinnastaa naisen ruumiin esineellistämiseen  mainonnan välineenä?  Mikä on naisten kamppailujen suhde muiden marginalisoitujen subjektien kamppailuihin?

Valtavirtafeminismin subjekti on etuoikeutettu valkoinen länsimaalainen keskiluokkainen nainen ja tämä on näkynyt liberaalissa valtiofeministisessä politiikassa, joka on lähtenyt liberaalista yksilökeskeisestä lähtökohdasta eikä ole juuri kiinnostunut tulonjakoon liittyvistä kysymyksistä tai nähnyt kapitalismia itsessään feminismin päämäärille vastakkaisena. Lue  tähän liittyen lisää Hanna-Kaisa Hoppanian artikkelista Feminismi uusliberalismin palveluksessa? .

Feminismin suhde queerpolitiikkaan tuli myös esiin Feministisessä kesäpäivässä. Miksi päivän nimi ei ollut Queerfeministinen kesäpäivä? Onko feminismi sanana jo sellainen, että se viittaa ennen kaikkea naisiin ja  naisten emansipaatiokamppailuiden historiaan unohtaen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kamppailut?  Miten voitaisiin luoda sellaisia turvallisia tiloja, joihin eri tavoin itsensä identifioivat ihmiset voisivat kokea olevansa tervetulleita osallistumaan? Miten voisimme  yhdistää eri ryhmien käymiä kamppailuja?

Akuliina Saarikoski kirjoittaa eri kamppailujen välille syntyvistä liittolaisuuksista blogissaan (Hiljennetetyt taistelut).  Sen sijaan, että pyrkisimme hyväntekeväisyyden tapaan käymään toisten puolesta taisteluja, omasta lähtökohdistamme määrittämään toisten vaatimuksia, meidän tulisi pyrkiä liittolaisuuteen toisten kamppailuissa.  Kyse on myös toisen subjektiuden kunnioittamisesta, ettemme näekään esimerkiksi rasismin vastaisessa kamppailussa maahanmuuttajaa tai romania uhrina, vaan näemme hänet aktiivisena toimijana, joka pyrkii itse parantamaan oman elämänsä laatua. Tällaisia eri kamppailujen välille syntyviä liittoumia tarvitaan nykyisessä oikeistolaisessa ilmapiirissä, jossa elämiimme kohdistuvaa kontrollia kiristetään niin toimeentulon kuin kaupunkitilan suhteen. 

Helsingin kaupungin johtaja Jussi Pajunen oli julistamassa tänä vuonna Pride-rauhaa. Samaan aikaan Jussi Pajunen on käynyt rasistista ajojahtia Sosiaalikeskus Sataman ja sen pihalla majoittuvien romanien häätämiseksi.  (Lue lisää Kummakerho: Jussi Pajunen ja Pride

Torstaina 2.9.  Nuorisoasiankeskuksen lautakunta päättää Sataman mahdollisesta häädöstä ja sitä ennen järjestetään mielenosoitus.  Sataman häätöuhkassa erilaiset kamppailut liittyvät yhteen.  Häätö uhkaa niin talon pihalle leiriytyneitä romaneita kuin talon ylläpitämää vaihtoehtokulttuuria ja omaehtoista poliittista toimintaa.  Kaupungin rasistinen romanien häätökampanja kohdistuu meihin kaikkiin ja yhdessä voimme toimia sitä vastaan. 

Samana päivänä on myös keskustelutilaisuus vähemmistöryhmiin kohdistuvasta äärioikeiston uhasta ja keinoista torjua sitä, jossa keskustellaan niin Pride-kulkueeseen tehdystä kaasuiskusta kuin rasistisista hyökkäyksistä.  Tarkoituksena on synnyttää liikettä, joka kykenisi olemaan vastavoimana ihmisten syrjinnälle seksuaalisen identiteetin, sukupuolen, etnisen ryhmän tai uskonnon takia.

Nämä kamppailut eivät ole yhdentekeviä feministisestä näkökulmasta katsottuna. Jotta feministiset tavoitteet emansipaatiosta ja tasa-arvosta todella toteutuisivat, meidän on taisteltava niin seksismiä kuin homofobiaa ja rasismia vastaan. Tämä kamppailu on lähtökohtaisesti myös antikapitalistista, koska se rikkoo kapitalistista logiikkaa, jossa marginalisoidut yksilöt kilpailevat keskenään pienimmistäkin etuoikeuksista.