Aihearkisto: Seksuaalisuus

Suostumus on feministinen kysymys

Välillä tuntuu, että elämme kulttuurissa, jossa puhumista yritetään välttää mahdollisimman pitkään. On kaikenlaisia sanontoja ”Hiljaisuus on myöntymisen merkki.” Tällaisessa kontekstissa consent-keskustelu on vallankumouksellista. Sitä keskustelua on käyty sen verran vähän suomenkielellä, etten ole varma, onko sille edes vakiintunutta käännöstä.

Älä koske ilman lupaa,  älä toimi ilman toisen suostumusta (consent) on se perusajatus, mistä tämä keskustelu lähtee.  Ajatuksena se on yksinkertainen, mutta käytännössä kulttuurissa on aika vieras juttu. Meillä on usein kaikenlaisia oletuksia siitä, kuinka tätä suostumusta ei tarvittaisikaan. Parisuhteeseen sisältyy usein oletus, että ikään kuin olisi oikeus koskea toista. Lapsia kosketaan jatkuvasti ilman lupaa, heidän suostumustaan harvoin kysytään heitä koskevissa asioissa. Jatkuvasti ihmiset tulevat halaamaan tai taputtamaan selkään tms. kysymättä onko se ok. Ahdistelu on vain äärimmäinen muoto kaikesta epäsuostumuksellisesta kanssakäymisestä.

Usein epäsuostumuksellisessa kommunikaatiossa tulevat esiin hierarkiat ja valta-asetelmat: toisen suostumusta ei kysytä, koska oletetaan, että itsellä on oikeus toimia toista kohtaan jollain tavalla, oikeus tehdä toiselle noin, oikeus koskea toista noin.  Se on vallankäyttöä.

Suostumuksellinen kanssakäyminen kuitenkin lähtee ajatuksesta, että jokaisen oma keho, omat rajat, oikeus itsemääräämiseen on tärkeä. Sen takia suostumus on välttämätön kanssakäymisessä.

Tietenkään kaikki sanaton kommunikaatio ei ole epäsuostumuksellista. Välillä suostumuksen voi viestiä myös sanattomasti, mutta se jättää usein mahdollisuuden väärin tulkinnalle. Voiko sitä koskaan olla täysin varma, että toinen antaa suostumuksensa, ellei sitä kysy? Tuntuu, että tähän suostumuksen kysymiseen liittyy ihmisillä tietty haluttomuus. Puhumista yritetään viimeiseen asti välttää. Se tuntuu hankalalta. Mutta mihin se vaikeus lopulta liittyy? Liittyykö se vaan siihen, ettemme ole tottuneet puhumaan tunteistamme, puhumaan seksistä, kosketuksista, kommunikaatiosta jne. ? Ikään kuin puhumisen rikkoisi jonkun sanattoman sopimuksen, jos toinen voisikin sanoa ei. Suostumisesta puhumisen pitäisi olla luonteva osa kaikkea läheisyyttä. Jos haluaa koskea toista, niin silloin siitä pitäisi pystyä myös keskustelemaan.

Consent-keskustelua on käyty puhuttaessa seksuaalisesta väkivallasta. Feministit ovat painottaneet, että seksi ilman suostumusta on raiskaus.  Suostumuksen kysyminen on kuitenkin myös laajemmin osa feminististä toisen ruumiillista ja henkistä itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.  Silloin myönnän, ettei toinen ole minun omaisuuttani tai minun tahtoni määriteltävissä vaan hänellä on oma tahto, oikeus omaan tilaan ja oman kehon autonomiaan. Vain hän itse voi määritellä omat rajansa. Minä en voi niitä päättää, arvata tai tietää, ellen kysy häneltä itseltään, mitä hän haluaa ja mitä ei.

Mainokset

Äärioikeisto ja poliittinen väkivalta

Torstaina Oulussa  North Prideen liittyvässä keskustelutilaisuudessa ”Homo-, bi- ja transpakolaisten tilanne ja äärioikeiston uhka” puhunutta Dan Koivulaaksoa vastaan hyökättiin kaasusumutteella. Dan Koivulaakso on ollut paljon maahanmuuttokriitikoiden hampaissa sen takia, että hän on aktiivisesti nostanut esiin äärioikeiston uhkaa ja on tekemässä kirjaa aiheeseen liittyen.

Myös  Pride- ja seksuaalivähemmistöihin liittyvät tapahtumat ovat olleet aiemminkin äärioikeiston väkivallan kohteena. Viimeksi Helsingin Pride-tapahtumassa kulkuetta heitettiin kananmunilla, eikä parin vuoden takainen kaasuisku kulkueeseenkaan ole unohtunut. Myös Oulun North Pride tapahtumaan on kaasuiskuvuonna kohdistunut pommiuhkaus ja  Oulun ylioppilaskunnan tiloihin tehty polttopulloisku homofobisin viestein. Viime vuoden marraskuussa Tampereella hyökättiin myös Hirvitaloon pippurisumutteilla.

Yksittäisistä väkivallan teoista on muodostunut jo ketju. Sen sijaan, että puhutaan yksittäisistä teoista ja nähdään tekijät vain yksittäisinä toimijoina, on tarkasteltava laajempaa kuvaa äärioikeiston organisoitumisesta ja muodostamasta uhkasta.  Tämä uhka on otettava vakavasti ja nähtävä, että kyse on organisoidusta poliittisesta väkivallasta.

Fasistinen Finnish Defence League on ilmoittanut osallistuvansa  Tampereen Prideille. Tässä pyrkimyksenä on usuttaa vähemmistöjä tosiaan vastaan. FDL yrittää väittää, että kyllä äärioikeistolaiset islamofobikot ovat suvaitsevaisia seksuaalivähemmistöjä kohtaan, muslimithan ovat homofobikoita, ja äärioikeisto itse asiassa puhuu suvaitsevaisuuden nimissä islamia ja muslimeita vastaan. Kukaan tuskin menee lankaan kaikkien seksuaalivähemmistöihin kohdistuneiden äärioikeistolaisten väkivallantekojen jälkeen. Jos me hyväksymme poliittisen väkivallan ja vainon yhtä vähemmistöä kohtaan, se leviää kyllä muihinkin.

Nämä tapahtuneet väkivallanteot osoittavat, että äärioikeiston väkivallan uhka kohdistuu niin maahanmuuttajiin kuin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, kuin niihin, jotka ovat poliittisesti eri mieltä. Myös naisvihamielisyys  ja antifeminismi ovat usein liittyneet äärioikeistolaiseen ajatteluun.  Joten natsien, fasistien, maahanmuuttokriitikoiden tai oikeistopopulistien on turha sanoa, että he ovat kenenkään meidän puolella. Me tiedämme paremmin, emmekä mene niin halpaan lankaan.  Ei sallita fasismin pinkkipesua! Fasistit ei ikinä marssi meidän kanssa samalla puolella. (Lue Inte i vårt namn, vi vägrar vara fascisternas alibi!)

Äärioikeiston uhkasta ja väkivallan poliittisuudesta täytyy keskustella avoimesti. Sitä ei pidä enää kätkeä puheeseen yksittäisistä toimijoista, kun kyse on toistuvista tapahtumista ja organisoidusta liikehdinnästä.  Ei voida sallia sitä, että seksuaalivähemmistöihin liittyviin tilaisuuksiin kohdistuu äärioikeistolaisen väkivallan uhka tai että äärioikeiston uhkaa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia esiin nostaviin poliittisiin toimijoihin kohdistuu tällaista väkivaltaa. Nyt on aika vihdoinkin ottaa tämä poliittinen väkivalta vakavasti ja järjestäytyä sitä vastaan.

Rasisteilla  ei pidä olla tilaa  mielipiteilleen netissä, mediassa tai päätöksentekoelimissä. Oikeistopopulisteille annettu hiljainen hyväksyntä antaa tilaa myös äärioikeistolaiselle väkivallalle. Fasisteille, natseille ja rasisteille ei ole tilaa kaduilla tai kaupunkitilassa, jossa me elämme ja hengitämme. Me ei tarvita natsien keikkoja, tarroja tai viestejä kaupunkitilaan. Me ei tarvita äärioikeistoa puhumaan meidän nimissä. Me ei tarvita pelkoa äärioikeiston poliittisesta väkivallasta keskustelutilaisuuksiin tai kaduille. Me tarvitaan turvallisempia tiloja kaikille olla ilman pelkoa väkivallasta tai syrjinnästä, joka kohdistuu ihon väriin, kansallisuuteen, sukupuoleen tai  seksuaalisuuteen.

Kommentteja ”politiikkaan” palaamisesta

Presidentinvaalit ovat ohi. Ketä kiinnostaa? Ainakin hylättyjä lappuja oli ennätysmäärä ja nukkuvien puolue vahvisti asemiaan.  Minua kiinnostaa kuitenkin  presidenttivaaleihin liittyvän seksuaalisuuskeskustelun aiheuttavat reaktiot vasemmistossa. Veikko Eranti kirjoitti blogipostauksen otsikolla ”Presidentinvaalit ovat ohi, palataan politiikkaan”, johon tämä minun blogitekstini on tavallaan vastine. Mikä on se oikea politiikka, mihin palataan, ja se ei-politiikka, mistä palataan? Sitä aloin pohtia ja kirjoittaa ajatuksiani ylös.

Erantin tekstissä ei ole sinänsä yhtään mitään uutta. Se edustaa oikein perinteistä vasemmistolaista tai sosiaalidemokraattista politiikka-käsitystä. Oikea politiikka puhuu tuloeroista, tulonjaosta, työstä ja hyvinvointivaltiosta.  Seksuaalisuudesta puhuminen taas on arvo- tai identiteettipolitiikkaa. Se ei ole politiikan kovinta ydintä tai on suorastaan epäpoliittista ja ”epäolennaista tauhkaa”, koska ”arvoja ei voi syödä”.  Sen takia meidän on unohdettava arvokeskustelu (puhe seksuaalisista identiteeteistä yms.) ja keskityttävä tärkeämpiin asioihin, eli oikeaan politiikkaan.

Vaikka syömisestä ollaankin kiinnostuneita (jos arvoja ei voi syödä, mitä me syödään?), ei tekstissä puhuta konkreettisesti ruoan tuotannosta, tehoeläintaloudesta, eläinten oikeuksista ja luonnonmukaisesta viljelystä: näiden suhde hyvinvointivaltioon, oikeudenmukaisuuteen ja oikeaan politiikkaan jää vielä tämän tekstin pohjalta epäselväksi.  Usein nimittäin puhe eläintenoikeuksista ja kasvissyönnistä liitetään myös arvopolitiikkaan. ”Oikea politiikka” liittyy yhteiskunnan resurssien jakoon ja työhön, ei mihinkään kettutyttöjen viherpiperryspolitiikkaan (vaikka eläinoikeusaktivismissa on nimenomaan kyse konkreettisista tuotantosuhteista ja kärsimyksestä, joihin halutaan puuttua).

Vallankumouksen hedelmiä -blogi kirjoitti vaalien kynnyksellä hyvän postauksen siitä, kuinka politiikka on muuttunut arvojen ja subjektiivisuuksien muodostumisen & vahvistamisen politiikaksi.

”Kriittiset toimittajat, politologit ja harmaat marxistit voivat narista nurkissaan, että politiikassa on “oikeasti” kyse vallasta, aatteesta tai rahasta, eikä homoista ja arvoista. Kaikki muut näkevät, että tällaiset narinat ovat katkeria toiveita menneestä maailmasta. ”, Vallankumouksen hedelmiä kirjoittaa.

Itse en ollut kauhean innostunut presidentinvaalikeskustelusta, koska en usko, että presidentti-instituution kaltainen äärimmäisen hierarkinen ja jäykkä valtarakenne voisi toimia seksuaalisuuteen liittyvien hierarkioiden ja valta-rakenteiden purkajana. Muutoksen täytyy lähteä ruohonjuuritasolta ja ihmisten elämistä ja kokemuksista, ei tulla ylhäältä uudelta johtajakandidaatilta.  (Tästä Atlas Saarikoski kirjoittaa hyvin täällä.)

Silti koen, että tämä keskustelu ”arvopolitiikasta” vs. ”oikeasta politiikasta” paljastaa jotakin niistä hierarkioista, joita koko ajan pystytetään, kun puhutaan edustuksellisesta politiikasta. Se näyttää,  miten kysymystä seksuaalisuuden poliittisuudesta edelleenkin marginalisoidaan. Samalla paradoksaalisesti seksuaalisuuden poliittisuus korostuu; mitä enemmän seksuaalisuudesta tehdään  epäpoliittista arvokysymystä, sitä tärkeämpää sitä on politisoida ja kamppailla siihen liittyvien oikeuksien puolesta.

On aina vaarallista tehdä hierarkioita eri politiikan kysymysten välillä. En halua toimia tuon asian hyväksi, koska asia X on pahemmin pielessä. Minun ei tarvitse välittää siitä, että ryhmää A riistetään, koska ryhmää B riistetään vielä pahemmin. Minua eivät kiinnosta maahanmuuttajien ja siirtolaisten kysymykset, koska Suomessa on  syntyperäisiä työttömiä ja köyhiä myös. Minua eivät kiinnosta naisten tai homojen oikeudet, koska heteroseksuaalista miestä sorretaan myös. Miksi ihmeessä pitäisi asettaa asioita hierarkiaan keskenään, kun eri epäkohdat kohdistuvat eri ihmisiin ja ihmisryhmiin eri tavoin ja identiteetit ja kokemukset risteävät? Miksi sorrettujen ryhmien pitäisi kilpailla keskenään, keiden kokemat epäkohdat ovat suurimpia?

Seksuaalipolitiikan näkeminen pelkkänä liberaalina arvopolitiikkana vääristää näkökulmaa. Seksuaalisuuden määrittäminen pelkäksi arvokysymykseksi,  esimerkiksi kysymykseksi suvaitsevaisuudesta, helposti johtaa siihen, että unohdetaan, että siinä on kysymys todellisista ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista. Arvopuheeseen liittyy usein ajatus, että arvokysymyksistä voi olla montaa mieltä ja kaikkia mielipiteitä pitäisi suvaita: pitäisi siis hyväksyä joidenkin oikeutta käyttää valtaa ja  marginalisoida toisia, heidän ruumiitaan, suhteitaan toisiin ruumiisiin ja tapaansa elää. Arvokeskustelussa tai suvaitsevaisuuspuheessa hyvin harvoin kyseenalaistetaan keskustelun taustalla olevia valtarakenteita siitä, mikä on normaalia ja hegemonista eli kenellä on valta suvaita ketä.  Seksuaalisuus on poliittista, ei pelkästään arvopoliittista.

On varsin perinteistä, että seksuaalisuus ja sukupuoli yritetään rajata ulos ”oikeasta” politiikasta ja ”tärkeistä” asioista. Se kertoo myös aika paljon siitä, ketkä politiikkaa ovat perinteisesti saaneet tehdä ja minkälainen subjekti on yleensä nähty poliittisena. Perinteinen poliittinen subjekti ei  ole tullut marginalisoiduksi seksuaalisuuden tai sukupuolen perusteella. 

Tällaisessa keskustelussa ei myöskään oteta huomioon sitä, että nämä vähemmän tärkeät kysymykset, kuten seksuaalisuus, vaikuttavat kovan politiikan kysymyksiin. Seksuaalisuus ei ole mitenkään epäolennainen pieni arvokysymys suhteessa kapitalismiin vaan seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät valtarakenteet määrittävät koko yhteiskunnan toimintaa.  Perhe- , parisuhde- ja avioliittoinstituutiot ovat keskeisiä yhteiskunnallisia ja taloudellisia instituutioita.  Tuotteita markkinoidaan meille heteroseksuaalisuuden avulla ja jatkuvasti erilaisin käytännöin tuotetaan ajatusta heteroseksuaalisuudesta normaalina seksuaalisuutena ja parisuhteesta ja perheestä sen normaalina yhteiskunnallisesti kannustettuna muotona.

Nämä asiat eivät ole mitään kysymyksiä, joista voisi palata oikeaan politiikkaan. Seksuaalisuuteen liittyvät hierarkiat ja valtarakenteet ovat läsnä joka päiväisessä elämässämme, silloinkin kun puhumme niistä ”tärkeistä asioista”.   Seksuaalisuuden poliittisuudesta ei ole mitään paluuta. Ei ole paluuta enää mihinkään politiikkaan ennen feminismiä, homo- ja lesboliikettä ja queer-aktivismia.

Ne, jotka sanovat, että seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset eivät ole poliittisia vaan pelkkiä arvokysymyksiä ja että meidän pitäisi palata oikeaan politiikkaan ja tärkeisiin kysymyksiin, vain osoittavat, että seksuaalisuus on edelleen poliittista ja siitä on edelleen keskusteltava. Tarvitaan edelleen queer-feminististä keskustelua, liikettä ja aktivismia, jotta seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä kysymyksiä ei lakaista maton alle,  suljeta silmät ja sanota: ”Kaikkihan on ihan hyvin, eikö voitaisi keskustella oikeasti tärkeistä asioista?”

Kaksi vuosikymmentä mukautumista ja vastarintaa

Tänään juhlitaan Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia. Jo 20 vuotta Helsingin yliopistossa on ollut institutionaalista tilaa feministiselle tutkimukselle ja feministisen akateemisen perinteen kehittymiselle. Kristiina-instituutti on toiminut eräänlaisen kaksoisstrategian mukaan: toisaalta on toimittu feministisen tutkimuksen turvasatamana ja toisaalta samaan aikaan pyritty valtavirtaistamaan feminististä tutkimusta tukemalla muissa oppiaineissa tehtyä työtä. Tällä on ollut suuri merkitys sukupuolentutkimuksen asemaan: siitä on tullut legitiimi tieteenala. Vaikka sukupuolentutkimukseen vieläkin kohdistuu ennakkoluuloja ja feministisistä teemoista kiinnostuneet opiskelijat ja tutkijat voivat kohdata marginalisointia ja syrjintää omalla tieteenalallaan, sukupuolentutkimus on lunastanut paikkansa akateemisessa maailmassa.

Tämä on tarkoittanut jatkuvaa vastarintaa. Sukupuolentutkimus on tarjonnut paikan tehdä kriittistä tutkimusta. Tämä ei nyky-yliopistomaailmassa ole kuitenkaan itsestään selvästi arvostettua, vaan on jatkuvasti jouduttu oikeuttamaan omaa olemassaoloa tieteenalana ja kamppailemaan resursseista. Nyt uuden yliopistolain jälkeen Kristiina-instituutti on lakannut olemasta ja sukupuolentutkimuksesta on tullut vain yksi oppiaine suurlaitoksessa. Samalla myös sukupuolentutkimuksen opetukseen käytetyt resurssit ovat pudonneet dramaattisesti, mikä on näkynyt opetustarjonnassa.

Samalla kun sukupuolentutkimus on kamppaillut itselleen oikeutusta akateemisessa maailmassa, se on myös tarkoittanut mukautumista akateemisen maailman käytäntöihin ja hierarkioihin. Tätä mukautumisen ja vastarinnan risteämistä tarkastellessa on kiinnostavaa lukea professori Tuija Pulkkisen Fifissä julkaistu juhlahaastattelu. Haastattelussa Tuija Pulkkinen toteaa, että sukupuolentutkimus sekä on että ei ole poliittista.

Se, että sukupuolentutkimus on institutionalisoitunut tieteenalaksi, tarkoittaa, että sukupuolentutkimus on saanut omat oppihistoriansa, oman puhuvien päiden ja pyhien tekstien kaanoninsa, omat tiedon muodostamisen ja tieteenalalla pätevöitymisen riittinsä. Vaikka tehdään kriittistä tutkimusta, harvoin suhtaudutaan kriittisesti itse käytäntöihin, joilla tietoa tuotetaan ja muodostetaan, akateemisiin hierarkioihin ja ulossulkemisen mekanismeihin, joilla tuotetaan alan asiantuntijavaltaa.

Tämä näkyy myös Tuija Pulkkisen haastattelussa. Tuija Pulkkinen analysoi, kuinka yliopistossa asioita tutkitaan totuuden, ei poliittisen hyödyn näkökulmasta, kuinka tieteellisen tiedon traditio ulottuu myös sukupuolentutkimukseen ja kuinka pamfletit eivät ole tieteellistä tietoa, kun ne eivät noudata tieteellisen tiedon muodostamisen kaavoja. ”Sen kanssa on vain elettävä” -artikkelissa todetaan. Sen jälkeen Pulkkinen pohtii sukupuolentutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta käsitteiden muodostajana ja asiantuntijavaltana. Tämä on hyvin perinteinen tapa ajatella tutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta.

Itse näen, että olisi olennaista, että sen lisäksi että sukupuolentutkimuksen oppiaineessa tehdään kriittistä tutkimusta, myös tehtäisiin tutkimusta kriittisesti. Pitäisi kyseenalaistaa myös tieteellisen tiedon muodostamisen käytäntöjä. Mitä hierarkioita syntyy tiedeyhteisössä? Miten niitä voisi purkaa? Miten asiantuntijavallan sijaan voisi rakentaa toisenlaisia tietämisen ja tutkimuksellisen dialogin käytäntöjä? Mitkä tietämisen tavat jäävät näkymättömiin, kun tuotetaan tieteellistä tietoa? Millä muulla tavalla tieteellistä tietoa voi luoda? Mikä on tunteiden ja kokemuksen rooli tieteellistä tietoa tuotettaessa?

Ennen kaikkea pitäisi päästä eroon tieteellisen tiedon muodostamiseen liittyvästä epäpoliittisuuden vaatimuksesta, jossa kaikki poliittisuus vie pohjaa tutkimukselta. Täytyy päästä eroon ajatuksesta, että poliittisuus ja yhteiskuntaan vaikuttamisen pyrkimys ovat jonkinlainen häpeäpilkku, likatahra, joka vie tieteenalan uskottavuuden.  Sen sijaan pitäisi nähdä poliittisuus mahdollisuutena tutkimuksen vaikuttavuudelle ja merkitykselle. Sukupuolentutkimuksella olisi mahdollisuus tähän. Sukupuolentutkimus voisi olla ylpeä juuristaan feministisessä liikkeessä, jossa tutkimus ja poliittinen toiminta kulkivat rinnan ja tutkimus tuki poliittista toimintaa.

Onhan ihan mukava käydä akateemista keskustelua yliopiston seinien suojassa ja piiloutua akateemiseen diskurssiin, jossa sanottavan paino määräytyy paikasta akateemisen pätevöitymisen arvoasteikolla. Se on turvallista. Kuitenkin näen olennaiseksi, että samaan aikaan on käytävä yhteiskunnallisia kamppailuja, toimittava poliittisesti, osallistuttava liikkeisiin. Sukupuolentutkijan ja feministin ei niinkään pitäisi pyrkiä olemaan asiantuntija vaan aktivisti.

Siinä missä tänään perjantaina juhlitaan akateemisen maailman feministisen ajattelun turvasataman Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia, sunnuntaina kamppaillaan toisenlaisen feministisen toiminnan turvasataman Sosiaalikeskus Sataman puolesta. Sosiaalikeskus Satama on tarjonnut tilat monenlaiselle feministiselle ja queer-poliittiselle toiminnalle ja vastakulttuurille. Nyt kaupunki on irtisanonut Sataman vuokrasopimuksen ja pyrkii häätämään Sataman ja sen pihalla olevan romanileirin. Lue lisää Sataman nettisivuilta. Tämä kamppailu sosiaalikeskustoiminnan tulevaisuudesta ja vapaista autonomisista tiloista on myös feministinen kamppailu. On taisteltava sen puolesta, että kaupungissa on tilaa myös queereille tiloille, tiloille, johon mahtuu niin alakulttuureja, omaehtoista poliittista toimintaa kuin romaneiden asumista.

Luin myös innostuneena ”lutkaliikkeestä” Yhdysvalloissa (lue uutinen täältä). Naisten seksuaalisuutta kontrolloidaan jatkuvasti erilaisilla sosiaalisilla sanktioilla. Jos et toteuta seksuaalisuuttasi normien mukaisesti, olet lutka, huora, ja silloin on oma vikasi, jos sinulle käy huonosti. Tämä on feministinen kieltäytyminen siitä häpeästä, joka feminiinisyyteen liitetään.

Vuoden toinen Utopia-klubi on 20. toukokuuta nuorisokeskus Hapessa. Utopia yhdistää queer-politiikkaa ja vammaisaktivismia. Kysymys on uusien queerystävällisten ja esteettömien tilojen luomisesta, joka samanaikaisesti tuo esille tilojen poliittisuuden: suurin osa tiloista ei ole turvallisia tiloja itsestään vaan meidän täytyy itse tehdä tiloista turvallisia olla meille kaikille.

Feministinen tutkimus ja queer-teoria eivät saa jäädä akateemisiksi diskursseiksi vaan niiden tulee olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten kamppailujen ja aktivismin kanssa.

Hedelmiä ja feminististä pornoa

Viime lauantaina Peijakas!, Autop ja Feministinen kollektiivi järjestivät Helsingissä Feministisen pornon illan yhteistyössä Tampereen Queer-kerhon kanssa.  Katsoimme viisi ruotsalaista feminististä pornoelokuvaa: The Forbidden Fruit (2009), Dirty Hägersten (2008), For the Liberation of Men (2009), Fruitcake (2009) ja The Revolutionaries (2009).  Elokuvien jälkeen oli keskustelua feministisestä pornosta ja lopuksi The Forbidden Fruit -elokuvan ohjaajien Zafire Vrban ja Mats Råsmarkin haastattelu. Ilta oli kaiken kaikkiaan todella inspiroiva ja herätti paljon ajatuksia.

Zafire Vrba ja Mats Råsmark  kertoivat, että Ruotsissa on alettu tehdä feminististä pornoa vastaukseksi ruotsalaisessa feministisessä liikkeessä vaikuttaneelle antipornoaktivismille ja pornon vastaiselle asenteelle. Molemmat ohjaajista sanoivat itsekin aiemmin olleensa pornon vastaisia,  mutta myöhemmin he huomasivat,  ettei asia ole niin mustavalkoinen.  Sittemmin he ovat kiertäneet useissa eri maissa esittämässä Forbidden Fruit -elokuvaa ja järjestämässä feministisen pornon festivaaleja. Heidän mukaansa porno voi olla media käydä erilaisia yhteiskunnallisia keskusteluja; esimerkkinä he mainitsivat pornoelokuvan, joka käsitteli työttömyyttä.  He kokivat, että porno on tärkeä myös feminismille.  Feministinen porno voi dokumentoida erilaisia nautintoja, jotka puuttuvat valtavirtapornosta kuten transsukupuolisen ruumiin nautintoja ja ei-valkoisten ruumiiden nautintoja.  

Mutta mitä sitten on feministinen porno? Elokuvia katsoessa ajattelin, mikä tekee näistä elokuvista feministisiä. Feministisesti kiinnostavaa niissä oli ainakin sukupuolen moninaisuus ja liukuvuus. The Forbidden Fruit -filmissä halun subjekti oli transsukupuolinen ruumis, jonka ruumiin jatkeeksi tulivat hedelmät nautinnon välineinä. Se sai pohtimaan sitä, mihin halu kohdistuu, mikä on kiihottavaa. 

For the Liberation of Men -elokuvassa vanhan naisen katse kohdistuu pitsisukkahousuihin ja naisen peruukkiin pukeutuneeseen  masturboivaan miehen ruumiiseen.  Tämä  elokuva rikkoi ajatusta, jossa vanhukset, etenkin vanhat naiset, nähdään seksuaalittomina ja haluttomina. Tätä katsoessa olikin kiinnostavaa miettiä, kenen fantasioita porno kuvastaa ja tuottaa. Voisiko feministinen porno tällä tavoin antaa tilaa myös toisenlaisille katseille ja haluille?

The Revolutionaries -elokuvassa naiset esittivät toisiinsa rakastuvia miehiä, joiden kömpelöä kamppailua kovan maskuliinisuuden ja herkkien tunteiden välillä oli hauska seurata.  Tässä elokuvassa sukupuolen ristiriitaisuus korostui: toisaalta oli näyttelijöinä naisia, jotka esittivät miehiä, toisaalta juonessa maskuliinisuuteen liitetty ajatus kovuudesta ja karskiudesta yhdistyi kömpelöön epävarmuuteen ja hellyyteen.  Eli siis naiset esittivät miehiä esittämässä stereotyypistä tosi miehen kuvaa,  joka murtui elokuvan aikana.

Elokuvissa nousivat myös esille tunteet, aistit ja ruumiillisuus.  Elokuvat kyseenalaistivat valtavirtapornon kliseitä tai asettivat niitä uuteen kontekstiin.  Esimerkiksi The Forbidden Fruit -elokuva käytti hyväkseen pornokliseitä musiikista huonoon näyttelemiseen, mutta lopputulos oli kiinnostava, kun paljaan pinnan sijaan keskiöön nousivatkin fetissoidut hedelmät.

Elokuvien katselun jälkeisessä keskustelussa puhuttiin ideaalisesta feministisestä pornoleffasta. Keskustelussa toivottiin feministiseltä pornolta erityisesti uteliaisuutta: uteliaisuutta tutkia seksuaalisuutta ennakkoluulottomasti, uteliaisuutta näyttää erilaisia ruumiita, tunteita, haluja ja nautintoja.  Miksi pornoleffoissa näkyvät ruumiit ovat usein niin samanlaisia (valkoisia, cis-sukupuolisia, vammattomia, kauneusnormien mukaisia)? Voisiko pornossa olla enemmän erilaisia tunteita (vihaisuutta, hellyyttä, haavoittuvuutta, viattomuutta)?

Minua ei niinkään kiinnosta mennä mihinkään ”hyvä porno vs. paha porno” -vastakkainasetteluun vaan miettiä, voisiko feministinen porno  näyttää meille jotakin uutta, jotakin enemmän.  Jäin myös miettimään sitä, mitä  Zafire Vrba ja Mats Råsmark sanoivat, että feministinen porno on tärkeää feminismille.  Porno on aina ollut vaikea pala purettavaksi feminismille.  Nähdäänkö pornon uusintavan ja tuottavan naista alistavia käytäntöjä ja mielikuvia vai nähdäänkö pornossa erilaisia halun ja toiminnan mahdollisuuksia? Näkisin, että feministisellä pornolla on tässä suhteessa kiinnostava asema keskustelun avaajana.  Porno voidaan nähdä yhtenä feministisen toiminnan ja keskustelun paikkana, jonka kautta voidaan puhua sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, laajentaa sukupuolen ja seksuaalisuuden kuvastoa kattamaan erilaisia kokemuksia ruumiista ja nautinnosta.

Feminismin suhde muihin kamppailuihin

Lauantaina 21. heinäkuuta  Opiskelijatoiminnan Feministinen kollektiivi, Sitvas ja Vastakarva järjestivät Helsingissä Feministinen kesäpäivä -tapahtuman, jonka tarkoituksena oli synnyttää uutta feminististä toimintaa ja keskustella feministisestä politiikasta ja aktivismista.  Tapahtumassa oli innostava tunnelma ja tuntui, että oli tarvetta tämän kaltaiselle tilaisuudelle, jossa puhuttiin feminismistä nimenomaan poliittisena toimintana, ei pelkästään teoriana. 

Päivä alkoi toiminnallisella työpajalla, jossa pohdittiin feministisen toiminnan ja aktivismin merkitystä itselle.  Seuraavaksi oli alustuksia queer-yhteisöllisyydestä, feministisestä toiminnasta ja eläinten oikeuksista feministisenä kysymyksenä. Alustusten jälkeen jakauduttiin pienryhmiin keskustelemaan mm.  feministisestä kasvatuksesta, tunteista, trans- ja queerpolitiikasta, antikapitalistisesta feminismistä  ja suorasta toiminnasta.  Päivä synnytti myös paljon ideoita jatkotoimintaan, johon sovittiin erillisiä suunnittelutapaamisia. Feministisestä kesäpäivästä ovat kirjoittaneet myös Maanmittauslaitos-blogi (Tilallisia havaintoja ja tilan luomista)  ja Akuliina Saarikoski (Suhdeanarkiaa).

Itselleni päällimmäiseksi Feministisestä kesäpäivästä jäi pohdinta feminismin subjektista ja  tarpeesta kollektiiviseen toimintaan ja liittoutumiseen erilaisissa kamppailuissa. Kenen puolesta feministi kamppailee?  Voiko eläinten alistusta ja esineellistämistä lihaksi, tuotantovälineiksi ja tavaroiksi rinnastaa naisen ruumiin esineellistämiseen  mainonnan välineenä?  Mikä on naisten kamppailujen suhde muiden marginalisoitujen subjektien kamppailuihin?

Valtavirtafeminismin subjekti on etuoikeutettu valkoinen länsimaalainen keskiluokkainen nainen ja tämä on näkynyt liberaalissa valtiofeministisessä politiikassa, joka on lähtenyt liberaalista yksilökeskeisestä lähtökohdasta eikä ole juuri kiinnostunut tulonjakoon liittyvistä kysymyksistä tai nähnyt kapitalismia itsessään feminismin päämäärille vastakkaisena. Lue  tähän liittyen lisää Hanna-Kaisa Hoppanian artikkelista Feminismi uusliberalismin palveluksessa? .

Feminismin suhde queerpolitiikkaan tuli myös esiin Feministisessä kesäpäivässä. Miksi päivän nimi ei ollut Queerfeministinen kesäpäivä? Onko feminismi sanana jo sellainen, että se viittaa ennen kaikkea naisiin ja  naisten emansipaatiokamppailuiden historiaan unohtaen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kamppailut?  Miten voitaisiin luoda sellaisia turvallisia tiloja, joihin eri tavoin itsensä identifioivat ihmiset voisivat kokea olevansa tervetulleita osallistumaan? Miten voisimme  yhdistää eri ryhmien käymiä kamppailuja?

Akuliina Saarikoski kirjoittaa eri kamppailujen välille syntyvistä liittolaisuuksista blogissaan (Hiljennetetyt taistelut).  Sen sijaan, että pyrkisimme hyväntekeväisyyden tapaan käymään toisten puolesta taisteluja, omasta lähtökohdistamme määrittämään toisten vaatimuksia, meidän tulisi pyrkiä liittolaisuuteen toisten kamppailuissa.  Kyse on myös toisen subjektiuden kunnioittamisesta, ettemme näekään esimerkiksi rasismin vastaisessa kamppailussa maahanmuuttajaa tai romania uhrina, vaan näemme hänet aktiivisena toimijana, joka pyrkii itse parantamaan oman elämänsä laatua. Tällaisia eri kamppailujen välille syntyviä liittoumia tarvitaan nykyisessä oikeistolaisessa ilmapiirissä, jossa elämiimme kohdistuvaa kontrollia kiristetään niin toimeentulon kuin kaupunkitilan suhteen. 

Helsingin kaupungin johtaja Jussi Pajunen oli julistamassa tänä vuonna Pride-rauhaa. Samaan aikaan Jussi Pajunen on käynyt rasistista ajojahtia Sosiaalikeskus Sataman ja sen pihalla majoittuvien romanien häätämiseksi.  (Lue lisää Kummakerho: Jussi Pajunen ja Pride

Torstaina 2.9.  Nuorisoasiankeskuksen lautakunta päättää Sataman mahdollisesta häädöstä ja sitä ennen järjestetään mielenosoitus.  Sataman häätöuhkassa erilaiset kamppailut liittyvät yhteen.  Häätö uhkaa niin talon pihalle leiriytyneitä romaneita kuin talon ylläpitämää vaihtoehtokulttuuria ja omaehtoista poliittista toimintaa.  Kaupungin rasistinen romanien häätökampanja kohdistuu meihin kaikkiin ja yhdessä voimme toimia sitä vastaan. 

Samana päivänä on myös keskustelutilaisuus vähemmistöryhmiin kohdistuvasta äärioikeiston uhasta ja keinoista torjua sitä, jossa keskustellaan niin Pride-kulkueeseen tehdystä kaasuiskusta kuin rasistisista hyökkäyksistä.  Tarkoituksena on synnyttää liikettä, joka kykenisi olemaan vastavoimana ihmisten syrjinnälle seksuaalisen identiteetin, sukupuolen, etnisen ryhmän tai uskonnon takia.

Nämä kamppailut eivät ole yhdentekeviä feministisestä näkökulmasta katsottuna. Jotta feministiset tavoitteet emansipaatiosta ja tasa-arvosta todella toteutuisivat, meidän on taisteltava niin seksismiä kuin homofobiaa ja rasismia vastaan. Tämä kamppailu on lähtökohtaisesti myös antikapitalistista, koska se rikkoo kapitalistista logiikkaa, jossa marginalisoidut yksilöt kilpailevat keskenään pienimmistäkin etuoikeuksista.

Paita pois! Rajatonta rusketusta Prideilla!

Lauantaina 3. heinäkuuta Helsingissä järjestetyssä Pride-kulkueessa oli 5000 ihmistä eli tuhat ihmistä enemmän kuin viime vuonna. Tunnelma oli hyvä kauniissa hellesäässä. Kuitenkaan homofobia ei ole kadonnut.  Pride-kulkuetta vastaan hyökättiin pippurisumute/kyynelkaasusumuttimen kanssa.  (Lue uutinen tapahtumasta Hesarin verkkosivuilta).  Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuu edelleenkin ennakkoluuloja, väkivaltaa ja sen uhkaa.  Tämän yksittäisten ihmisten tekemän viharikoksen ei tule silti viedä huomiota 5000 kulkueeseen osallistuneelta ja kaikelta, mitä kulkue osallistuneille edusti.

Pride-kulkueeseen osallistui myös Topfreedom Equality-blokki. Ruotsissa feministit ovat käyneet Topfreedom -keskustelua ja vaatineet (ja myös saaneet) naisille oikeutta uida yläosattomissa uimahalleissa.  Topfreedom Equality-blokissa marssi ilman paitaa ihmisiä kaikista sukupuolista kyseenalaistamassa ruumiillisuuteen ja alastomuuteen liittyviä sukupuolinormeja.  

Blokin vaatimuksena oli, että jokaisella tulee olla sama oikeus yläosattomuuteen niin puistoissa kuin uimahalleissa ja rannoilla.  Nykyään naisen keho on blokin mukaan yliseksualisoitu mainonnassa ja pornografiassa.  Samaan aikaan kun naisten kehoa käytetään myymään erilaisia tuotteita, naisten tulee peittää itsensä siinä, missä miehet voivat kulkea ilman paitaa. Blokki pyrki myös murtamaan perinteisiä sukupuolirooleja, jotka pakottavat kaikki biologiset naiset pukeutumaan esimerkiksi naisten uimapukuun ja peittämään itsensä riippumatta sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolen ilmaisusta. (Tiivistys Topfreedom Equality -blokin flaijerista)

Keskustelu tasa-arvoisesta oikeudesta kulkea yläosattomissa avaa näkökulman moneen seksuaalimoraaliin ja sukupuolijärjestelmään liittyvään kysymykseen. Se paljastaa, että julkisessa tilassa vallitsee vieläkin oletus kahdesta luonnollisesta sukupuolesta ja että sukupuolilla on julkisessa tilassa eri säännöt ja koodit siitä, miten tilassa kuuluu olla ja mitä on sopivaa tehdä.  Julkisessa tilassa eri tavalla sukupuolittuneet ruumiit saavat erilaisia merkityksiä. Kysymys on siitä, keneen katse kohdistuu ja kuka on katsoja.  Miksi naisen ruumis näyttäytyy eri tavalla seksuaalisena kuin miehen ruumis? Mikä tekee naisen rinnoista niin vaaralliset, että niiden paljastaminen järkyttäisi yleistä järjestystä?

Naisen ruumis ja seksuaalisuus ovat huomattavasti tiukemmin säädeltyjä kuin miehen ruumis.  Naisen seksuaalisuuteen liitetään paljon useammin häpeä kuin miehen seksuaalisuuteen. Naisen ruumiin siveydestä kannetaan moraalista huolta. Aina tasaisin väliajoin nousee esimerkiksi moraalinen paniikki siitä, kuinka tyttöjen pukeutuminen on liian aikuismaista, seksuaalista ja viettelevää.  Miehen ruumis taas nähdään toiminnan kautta, eikä katsottavana olemisen määrittämänä.  Sen takia mies voi ottaa paidan pois ilman, että miehen ruumis nähtäisiin ensisijaisesti seksuaalisesti latautuneena katseen objektina.

Kysymys tasa-arvoisesta oikeudesta yläosattomuuteen ei ole marginaalinen kysymys, koska se liittyy ääneenlausumattomiin sukupuolittuneisiin oletuksiin ja siveellisyyskoodeihin, jotka määrittävät kaikkea olemistamme julkisessa tilassa.  Näiden sukupuolittuneiden oletusten ja siveellisyyskoodien purkaminen antaa enemmän liikkumistilaa meille kaikille. Jos julkisessa tilassa ei ole selkeästi eri positiota ja eri sääntöjä naiselle ja miehelle, se helpottaa erilaisten sukupuolen ilmaisujen mahdollisuutta.  Ajatus naisen ruumiin erityisestä seksuaalisesti latautuneisuudesta pitää yllä vanhoja epätasa-arvon hierarkioita, jotka rajoittavat naisten seksuaalista autonomiaa ja toimintaa täysivaltaisena subjektina julkisessa tilassa.