Aihearkisto: Ruumis

Suostumus on feministinen kysymys

Välillä tuntuu, että elämme kulttuurissa, jossa puhumista yritetään välttää mahdollisimman pitkään. On kaikenlaisia sanontoja ”Hiljaisuus on myöntymisen merkki.” Tällaisessa kontekstissa consent-keskustelu on vallankumouksellista. Sitä keskustelua on käyty sen verran vähän suomenkielellä, etten ole varma, onko sille edes vakiintunutta käännöstä.

Älä koske ilman lupaa,  älä toimi ilman toisen suostumusta (consent) on se perusajatus, mistä tämä keskustelu lähtee.  Ajatuksena se on yksinkertainen, mutta käytännössä kulttuurissa on aika vieras juttu. Meillä on usein kaikenlaisia oletuksia siitä, kuinka tätä suostumusta ei tarvittaisikaan. Parisuhteeseen sisältyy usein oletus, että ikään kuin olisi oikeus koskea toista. Lapsia kosketaan jatkuvasti ilman lupaa, heidän suostumustaan harvoin kysytään heitä koskevissa asioissa. Jatkuvasti ihmiset tulevat halaamaan tai taputtamaan selkään tms. kysymättä onko se ok. Ahdistelu on vain äärimmäinen muoto kaikesta epäsuostumuksellisesta kanssakäymisestä.

Usein epäsuostumuksellisessa kommunikaatiossa tulevat esiin hierarkiat ja valta-asetelmat: toisen suostumusta ei kysytä, koska oletetaan, että itsellä on oikeus toimia toista kohtaan jollain tavalla, oikeus tehdä toiselle noin, oikeus koskea toista noin.  Se on vallankäyttöä.

Suostumuksellinen kanssakäyminen kuitenkin lähtee ajatuksesta, että jokaisen oma keho, omat rajat, oikeus itsemääräämiseen on tärkeä. Sen takia suostumus on välttämätön kanssakäymisessä.

Tietenkään kaikki sanaton kommunikaatio ei ole epäsuostumuksellista. Välillä suostumuksen voi viestiä myös sanattomasti, mutta se jättää usein mahdollisuuden väärin tulkinnalle. Voiko sitä koskaan olla täysin varma, että toinen antaa suostumuksensa, ellei sitä kysy? Tuntuu, että tähän suostumuksen kysymiseen liittyy ihmisillä tietty haluttomuus. Puhumista yritetään viimeiseen asti välttää. Se tuntuu hankalalta. Mutta mihin se vaikeus lopulta liittyy? Liittyykö se vaan siihen, ettemme ole tottuneet puhumaan tunteistamme, puhumaan seksistä, kosketuksista, kommunikaatiosta jne. ? Ikään kuin puhumisen rikkoisi jonkun sanattoman sopimuksen, jos toinen voisikin sanoa ei. Suostumisesta puhumisen pitäisi olla luonteva osa kaikkea läheisyyttä. Jos haluaa koskea toista, niin silloin siitä pitäisi pystyä myös keskustelemaan.

Consent-keskustelua on käyty puhuttaessa seksuaalisesta väkivallasta. Feministit ovat painottaneet, että seksi ilman suostumusta on raiskaus.  Suostumuksen kysyminen on kuitenkin myös laajemmin osa feminististä toisen ruumiillista ja henkistä itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.  Silloin myönnän, ettei toinen ole minun omaisuuttani tai minun tahtoni määriteltävissä vaan hänellä on oma tahto, oikeus omaan tilaan ja oman kehon autonomiaan. Vain hän itse voi määritellä omat rajansa. Minä en voi niitä päättää, arvata tai tietää, ellen kysy häneltä itseltään, mitä hän haluaa ja mitä ei.

Mainokset

Hedelmiä ja feminististä pornoa

Viime lauantaina Peijakas!, Autop ja Feministinen kollektiivi järjestivät Helsingissä Feministisen pornon illan yhteistyössä Tampereen Queer-kerhon kanssa.  Katsoimme viisi ruotsalaista feminististä pornoelokuvaa: The Forbidden Fruit (2009), Dirty Hägersten (2008), For the Liberation of Men (2009), Fruitcake (2009) ja The Revolutionaries (2009).  Elokuvien jälkeen oli keskustelua feministisestä pornosta ja lopuksi The Forbidden Fruit -elokuvan ohjaajien Zafire Vrban ja Mats Råsmarkin haastattelu. Ilta oli kaiken kaikkiaan todella inspiroiva ja herätti paljon ajatuksia.

Zafire Vrba ja Mats Råsmark  kertoivat, että Ruotsissa on alettu tehdä feminististä pornoa vastaukseksi ruotsalaisessa feministisessä liikkeessä vaikuttaneelle antipornoaktivismille ja pornon vastaiselle asenteelle. Molemmat ohjaajista sanoivat itsekin aiemmin olleensa pornon vastaisia,  mutta myöhemmin he huomasivat,  ettei asia ole niin mustavalkoinen.  Sittemmin he ovat kiertäneet useissa eri maissa esittämässä Forbidden Fruit -elokuvaa ja järjestämässä feministisen pornon festivaaleja. Heidän mukaansa porno voi olla media käydä erilaisia yhteiskunnallisia keskusteluja; esimerkkinä he mainitsivat pornoelokuvan, joka käsitteli työttömyyttä.  He kokivat, että porno on tärkeä myös feminismille.  Feministinen porno voi dokumentoida erilaisia nautintoja, jotka puuttuvat valtavirtapornosta kuten transsukupuolisen ruumiin nautintoja ja ei-valkoisten ruumiiden nautintoja.  

Mutta mitä sitten on feministinen porno? Elokuvia katsoessa ajattelin, mikä tekee näistä elokuvista feministisiä. Feministisesti kiinnostavaa niissä oli ainakin sukupuolen moninaisuus ja liukuvuus. The Forbidden Fruit -filmissä halun subjekti oli transsukupuolinen ruumis, jonka ruumiin jatkeeksi tulivat hedelmät nautinnon välineinä. Se sai pohtimaan sitä, mihin halu kohdistuu, mikä on kiihottavaa. 

For the Liberation of Men -elokuvassa vanhan naisen katse kohdistuu pitsisukkahousuihin ja naisen peruukkiin pukeutuneeseen  masturboivaan miehen ruumiiseen.  Tämä  elokuva rikkoi ajatusta, jossa vanhukset, etenkin vanhat naiset, nähdään seksuaalittomina ja haluttomina. Tätä katsoessa olikin kiinnostavaa miettiä, kenen fantasioita porno kuvastaa ja tuottaa. Voisiko feministinen porno tällä tavoin antaa tilaa myös toisenlaisille katseille ja haluille?

The Revolutionaries -elokuvassa naiset esittivät toisiinsa rakastuvia miehiä, joiden kömpelöä kamppailua kovan maskuliinisuuden ja herkkien tunteiden välillä oli hauska seurata.  Tässä elokuvassa sukupuolen ristiriitaisuus korostui: toisaalta oli näyttelijöinä naisia, jotka esittivät miehiä, toisaalta juonessa maskuliinisuuteen liitetty ajatus kovuudesta ja karskiudesta yhdistyi kömpelöön epävarmuuteen ja hellyyteen.  Eli siis naiset esittivät miehiä esittämässä stereotyypistä tosi miehen kuvaa,  joka murtui elokuvan aikana.

Elokuvissa nousivat myös esille tunteet, aistit ja ruumiillisuus.  Elokuvat kyseenalaistivat valtavirtapornon kliseitä tai asettivat niitä uuteen kontekstiin.  Esimerkiksi The Forbidden Fruit -elokuva käytti hyväkseen pornokliseitä musiikista huonoon näyttelemiseen, mutta lopputulos oli kiinnostava, kun paljaan pinnan sijaan keskiöön nousivatkin fetissoidut hedelmät.

Elokuvien katselun jälkeisessä keskustelussa puhuttiin ideaalisesta feministisestä pornoleffasta. Keskustelussa toivottiin feministiseltä pornolta erityisesti uteliaisuutta: uteliaisuutta tutkia seksuaalisuutta ennakkoluulottomasti, uteliaisuutta näyttää erilaisia ruumiita, tunteita, haluja ja nautintoja.  Miksi pornoleffoissa näkyvät ruumiit ovat usein niin samanlaisia (valkoisia, cis-sukupuolisia, vammattomia, kauneusnormien mukaisia)? Voisiko pornossa olla enemmän erilaisia tunteita (vihaisuutta, hellyyttä, haavoittuvuutta, viattomuutta)?

Minua ei niinkään kiinnosta mennä mihinkään ”hyvä porno vs. paha porno” -vastakkainasetteluun vaan miettiä, voisiko feministinen porno  näyttää meille jotakin uutta, jotakin enemmän.  Jäin myös miettimään sitä, mitä  Zafire Vrba ja Mats Råsmark sanoivat, että feministinen porno on tärkeää feminismille.  Porno on aina ollut vaikea pala purettavaksi feminismille.  Nähdäänkö pornon uusintavan ja tuottavan naista alistavia käytäntöjä ja mielikuvia vai nähdäänkö pornossa erilaisia halun ja toiminnan mahdollisuuksia? Näkisin, että feministisellä pornolla on tässä suhteessa kiinnostava asema keskustelun avaajana.  Porno voidaan nähdä yhtenä feministisen toiminnan ja keskustelun paikkana, jonka kautta voidaan puhua sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, laajentaa sukupuolen ja seksuaalisuuden kuvastoa kattamaan erilaisia kokemuksia ruumiista ja nautinnosta.

Soihdut sammuu, kaikki väki shoppaa?

Nyt on taas se aika vuodessa, jolloin ihmiset kohtaavat toisensa ostoskeskuksen tungoksessa ja toisista ihmisistä välittäminen mitataan sillä, kuinka paljon ostoskassit rasittavat selkää. ”Soihdut sammuu, kaikki väki shoppaa”, kaikuu Kampin keskuksessa.  Entä jos keskellä loputonta kulutusjuhlaa, hidastaisimmekin vähän.  Mitä tapahtuisi?

Lepäämiselle ei ole tilaa julkisessa tilassa.  Meidän pitäisi jatkuvasti tehdä töitä, olla liikkeellä.  Nukkuminen on yksityistä, lepääminen tapahtuu kotona kätkettynä julkisen tilan tehokkuuden näyttämöltä. Nukkuva tai makuulla oleva ihminen näyttäytyy häiriönä julkisessa tilassa, jossa kukaan ei saa pysähtyä, jäädä paikoilleen, leiriytyä, elää. Entä kun ei ole kotia? Tai kun ei ehdi kotiin nukkumaan? Mikseivät unemme mahdu tilaan, jonka pitäisi kuulua meille kaikille?

Meidän pitää ottaa elämämme takaisin tila kerrallaan. Joukko opiskelijoita kartoitti yliopiston nukkumispaikkoja  (lue väsyneiden opiskelijoiden kuljeskelusta Maanmittauslaitos: Opiskelija tarvitsee unta! ja Lepopaikkojen kartoitusta ja Hajamieli: Levollinen hidastuminen). Jos opiskelu väsyttää, me nukumme yliopistolla. Jos meidän pitää koko ajan suorittaa enemmän ja nopeammin, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nukkua yliopistolla.  Otetaan seuraavalle luennolle tyyny mukaan!

Entä kun keskellä talven lumituiskua ja pakkasta, etsii kaupungilta lämmintä paikkaa, jossa pysähtyä lepäämään? Silloin saattaa hakeutua juna- tai metroasemille tai kauppakeskuksiin. Rautatieasema on vartijoiden ja järjestyksenvalvojien tarkassa syynissä. Asematunnelissa syömään istuminen johtaa uhkailuun vartijakopilla. Vartijavahti -projekti on tutkinut yksityisten vartiointiliikkeiden kontrollia kaupunkitilassa (tutustu Vartijavahti-projektin nettisivuihin).  Kuka määrittää, millainen oleskelu julkisessa tilassa on asiatonta? Viime perjantaina joukko vartijavahteja ”oleskeli asiattomasti” Kampin keskuksessa.  

Kampin kauppakeskuksen lattiat ovat lämpimät ja keskellä ensimmäisen kerroksen aukiota on mattoja. Niille matoille on hyvä istua, irtaantua jouluostoksilla hyörivästä ihmistungoksesta. Siinä mainosständien välissä ei ole kenenkään kulkureitin tukkeena. Jonkin ajan kuluttua vartijat tulevat kuitenkin häätämään istujat pois, koska ”julkisessa tilassa saa oleskella, jos ei häiritse kaupankäyntiä.” Milloin julkisesta tilasta tuli kaupankäynnin tilaa ja meidän elämistämme ja kehoistamme vain kaupankäynnin häiriötä? Lattialla lepäilevää vartijavahtien porukkaa ei kuitenkaan häädetty ulos kauppakeskuksesta niin kuin kauppakeskuksen lattialla istunut asunnoton,  jonka järjestyksen valvoja ohjasi eräänä yönä ulos pakkaseen (lue tarkemmin: ”Kerro noille tytöille, ettei saa kuvata”).

Kauppakeskuksen ylempiin kerroksiin siirtyneiden vartijavahtien joutilas oleminen herätti shoppailijoissa kummastusta.  Jo pelkkä pysähtyminen kauppakeskuksen yleisessä kuluttamiseen kiiruhtamisessa  tuntui herättävän ohikulkijoissa spontaania hämmästystä ja tuohtumusta: Menkää koteihinne!  Me olemme liian helposti hyväksyneet sen, että julkinen tila ei kuuluu meille vaan kaupankäynnille: niinpä meidän pitää koko ajan kiiruhtaa ja kuluttaa lisää, jotta saisimme ylipäätään oikeuden olla kaupunkitilassa.

Eikä kyse ole pelkästään olemisestamme kaupunkitilassa, vaan kaikesta elämästä ja ympäristöstä. Kaikkea tätä pyöritetään loputtoman kulutusjuhlan ja kaupankäynnin ehdoilla (ja me tiedämme aivan hyvin, ettei se voi jatkua loputtomasti). Miksi me suostumme tähän? Miksei muuteta suuntaa? Pysähdytään, vaaditaan tilaa hengittää ja elää!

7. joulukuuta oli Hyökyaallon järjestämä Kuumotuskarkelot – ilmastomielenosoitus (Lue lisää Hyökyaallon sivuilta ) ,  joka vaati todellisia toimia ilmastonmuutokseen puuttumiseksi valeratkaisujen sijaan.  Kapitalismin ehdoilla tehtävät ratkaisut, jotka eivät oikeasti vähennä päästöjä, kuten päästökauppa, eivät ole mikään ratkaisu vaan tarvitaan puuttumista tuotantoon ja kulutukseen. Mielenosoituksen jälkeen kulkue jatkoi Kampin ja Forumin ostoskeskuksiin rumpuja soittaen. Kulkue meni sisään vaateliikkeisiin (mm. H&M) ja kiersi McDonaldsissa keskeyttäen hetkeksi kulutushysterian.  Rummutus hukutti rytmillään mainokset, hämmensi poliiseja ja vartijoita ja pysäytti ostoksilla vaeltavat ihmiset: ”Ilmastonmuutos kuriin–fossiilitalous nurin!”  Katso Vallankumouksen hedelmien videot: Kampin keskuksessa ja Forumissa.

Franco Bifo Berardi sanoo Niin & Näin (3/2010, Mikko Pelttari) haastattelussa: ” Me emme todellakaan tarvitse kaikkea tätä paskaa! Me emme tarvitse kaikkia näitä hyödyttömyyksiä! Me tarvitsemme paljon lisää aikaa. (…) Vapaa-aikaa! Aikaa joka on vain nauttimista, tietoa, lukemista varten. Aikaa matkustaa lentämättä, noin esimerkiksi. Se on vapautta, se on häiriö.”

Tämä voikin olla jonkinlainen joulutervehdys.  Ketä kiinnostaa kulutusjuhla tai kuollut ”suomalainen kristillinen jouluperinne”?! Mutta sen sijaan kaikille lisää aikaa levätä ja nukkua, oleskella asiattomasti, olla häiriöksi, kohdata toisiamme myös ilman ostoskasseja, kattaa joulupöytää ilman satoja kuolleita sikoja, nauttia yhteisestä ja omasta ajasta tässä ja nyt! 

Ps. Rakkaat siskot on tehnyt hienon joulupakettikortin! Tämä  mukaan joka lahjaan!

Feminismin suhde muihin kamppailuihin

Lauantaina 21. heinäkuuta  Opiskelijatoiminnan Feministinen kollektiivi, Sitvas ja Vastakarva järjestivät Helsingissä Feministinen kesäpäivä -tapahtuman, jonka tarkoituksena oli synnyttää uutta feminististä toimintaa ja keskustella feministisestä politiikasta ja aktivismista.  Tapahtumassa oli innostava tunnelma ja tuntui, että oli tarvetta tämän kaltaiselle tilaisuudelle, jossa puhuttiin feminismistä nimenomaan poliittisena toimintana, ei pelkästään teoriana. 

Päivä alkoi toiminnallisella työpajalla, jossa pohdittiin feministisen toiminnan ja aktivismin merkitystä itselle.  Seuraavaksi oli alustuksia queer-yhteisöllisyydestä, feministisestä toiminnasta ja eläinten oikeuksista feministisenä kysymyksenä. Alustusten jälkeen jakauduttiin pienryhmiin keskustelemaan mm.  feministisestä kasvatuksesta, tunteista, trans- ja queerpolitiikasta, antikapitalistisesta feminismistä  ja suorasta toiminnasta.  Päivä synnytti myös paljon ideoita jatkotoimintaan, johon sovittiin erillisiä suunnittelutapaamisia. Feministisestä kesäpäivästä ovat kirjoittaneet myös Maanmittauslaitos-blogi (Tilallisia havaintoja ja tilan luomista)  ja Akuliina Saarikoski (Suhdeanarkiaa).

Itselleni päällimmäiseksi Feministisestä kesäpäivästä jäi pohdinta feminismin subjektista ja  tarpeesta kollektiiviseen toimintaan ja liittoutumiseen erilaisissa kamppailuissa. Kenen puolesta feministi kamppailee?  Voiko eläinten alistusta ja esineellistämistä lihaksi, tuotantovälineiksi ja tavaroiksi rinnastaa naisen ruumiin esineellistämiseen  mainonnan välineenä?  Mikä on naisten kamppailujen suhde muiden marginalisoitujen subjektien kamppailuihin?

Valtavirtafeminismin subjekti on etuoikeutettu valkoinen länsimaalainen keskiluokkainen nainen ja tämä on näkynyt liberaalissa valtiofeministisessä politiikassa, joka on lähtenyt liberaalista yksilökeskeisestä lähtökohdasta eikä ole juuri kiinnostunut tulonjakoon liittyvistä kysymyksistä tai nähnyt kapitalismia itsessään feminismin päämäärille vastakkaisena. Lue  tähän liittyen lisää Hanna-Kaisa Hoppanian artikkelista Feminismi uusliberalismin palveluksessa? .

Feminismin suhde queerpolitiikkaan tuli myös esiin Feministisessä kesäpäivässä. Miksi päivän nimi ei ollut Queerfeministinen kesäpäivä? Onko feminismi sanana jo sellainen, että se viittaa ennen kaikkea naisiin ja  naisten emansipaatiokamppailuiden historiaan unohtaen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kamppailut?  Miten voitaisiin luoda sellaisia turvallisia tiloja, joihin eri tavoin itsensä identifioivat ihmiset voisivat kokea olevansa tervetulleita osallistumaan? Miten voisimme  yhdistää eri ryhmien käymiä kamppailuja?

Akuliina Saarikoski kirjoittaa eri kamppailujen välille syntyvistä liittolaisuuksista blogissaan (Hiljennetetyt taistelut).  Sen sijaan, että pyrkisimme hyväntekeväisyyden tapaan käymään toisten puolesta taisteluja, omasta lähtökohdistamme määrittämään toisten vaatimuksia, meidän tulisi pyrkiä liittolaisuuteen toisten kamppailuissa.  Kyse on myös toisen subjektiuden kunnioittamisesta, ettemme näekään esimerkiksi rasismin vastaisessa kamppailussa maahanmuuttajaa tai romania uhrina, vaan näemme hänet aktiivisena toimijana, joka pyrkii itse parantamaan oman elämänsä laatua. Tällaisia eri kamppailujen välille syntyviä liittoumia tarvitaan nykyisessä oikeistolaisessa ilmapiirissä, jossa elämiimme kohdistuvaa kontrollia kiristetään niin toimeentulon kuin kaupunkitilan suhteen. 

Helsingin kaupungin johtaja Jussi Pajunen oli julistamassa tänä vuonna Pride-rauhaa. Samaan aikaan Jussi Pajunen on käynyt rasistista ajojahtia Sosiaalikeskus Sataman ja sen pihalla majoittuvien romanien häätämiseksi.  (Lue lisää Kummakerho: Jussi Pajunen ja Pride

Torstaina 2.9.  Nuorisoasiankeskuksen lautakunta päättää Sataman mahdollisesta häädöstä ja sitä ennen järjestetään mielenosoitus.  Sataman häätöuhkassa erilaiset kamppailut liittyvät yhteen.  Häätö uhkaa niin talon pihalle leiriytyneitä romaneita kuin talon ylläpitämää vaihtoehtokulttuuria ja omaehtoista poliittista toimintaa.  Kaupungin rasistinen romanien häätökampanja kohdistuu meihin kaikkiin ja yhdessä voimme toimia sitä vastaan. 

Samana päivänä on myös keskustelutilaisuus vähemmistöryhmiin kohdistuvasta äärioikeiston uhasta ja keinoista torjua sitä, jossa keskustellaan niin Pride-kulkueeseen tehdystä kaasuiskusta kuin rasistisista hyökkäyksistä.  Tarkoituksena on synnyttää liikettä, joka kykenisi olemaan vastavoimana ihmisten syrjinnälle seksuaalisen identiteetin, sukupuolen, etnisen ryhmän tai uskonnon takia.

Nämä kamppailut eivät ole yhdentekeviä feministisestä näkökulmasta katsottuna. Jotta feministiset tavoitteet emansipaatiosta ja tasa-arvosta todella toteutuisivat, meidän on taisteltava niin seksismiä kuin homofobiaa ja rasismia vastaan. Tämä kamppailu on lähtökohtaisesti myös antikapitalistista, koska se rikkoo kapitalistista logiikkaa, jossa marginalisoidut yksilöt kilpailevat keskenään pienimmistäkin etuoikeuksista.

Paita pois! Rajatonta rusketusta Prideilla!

Lauantaina 3. heinäkuuta Helsingissä järjestetyssä Pride-kulkueessa oli 5000 ihmistä eli tuhat ihmistä enemmän kuin viime vuonna. Tunnelma oli hyvä kauniissa hellesäässä. Kuitenkaan homofobia ei ole kadonnut.  Pride-kulkuetta vastaan hyökättiin pippurisumute/kyynelkaasusumuttimen kanssa.  (Lue uutinen tapahtumasta Hesarin verkkosivuilta).  Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuu edelleenkin ennakkoluuloja, väkivaltaa ja sen uhkaa.  Tämän yksittäisten ihmisten tekemän viharikoksen ei tule silti viedä huomiota 5000 kulkueeseen osallistuneelta ja kaikelta, mitä kulkue osallistuneille edusti.

Pride-kulkueeseen osallistui myös Topfreedom Equality-blokki. Ruotsissa feministit ovat käyneet Topfreedom -keskustelua ja vaatineet (ja myös saaneet) naisille oikeutta uida yläosattomissa uimahalleissa.  Topfreedom Equality-blokissa marssi ilman paitaa ihmisiä kaikista sukupuolista kyseenalaistamassa ruumiillisuuteen ja alastomuuteen liittyviä sukupuolinormeja.  

Blokin vaatimuksena oli, että jokaisella tulee olla sama oikeus yläosattomuuteen niin puistoissa kuin uimahalleissa ja rannoilla.  Nykyään naisen keho on blokin mukaan yliseksualisoitu mainonnassa ja pornografiassa.  Samaan aikaan kun naisten kehoa käytetään myymään erilaisia tuotteita, naisten tulee peittää itsensä siinä, missä miehet voivat kulkea ilman paitaa. Blokki pyrki myös murtamaan perinteisiä sukupuolirooleja, jotka pakottavat kaikki biologiset naiset pukeutumaan esimerkiksi naisten uimapukuun ja peittämään itsensä riippumatta sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolen ilmaisusta. (Tiivistys Topfreedom Equality -blokin flaijerista)

Keskustelu tasa-arvoisesta oikeudesta kulkea yläosattomissa avaa näkökulman moneen seksuaalimoraaliin ja sukupuolijärjestelmään liittyvään kysymykseen. Se paljastaa, että julkisessa tilassa vallitsee vieläkin oletus kahdesta luonnollisesta sukupuolesta ja että sukupuolilla on julkisessa tilassa eri säännöt ja koodit siitä, miten tilassa kuuluu olla ja mitä on sopivaa tehdä.  Julkisessa tilassa eri tavalla sukupuolittuneet ruumiit saavat erilaisia merkityksiä. Kysymys on siitä, keneen katse kohdistuu ja kuka on katsoja.  Miksi naisen ruumis näyttäytyy eri tavalla seksuaalisena kuin miehen ruumis? Mikä tekee naisen rinnoista niin vaaralliset, että niiden paljastaminen järkyttäisi yleistä järjestystä?

Naisen ruumis ja seksuaalisuus ovat huomattavasti tiukemmin säädeltyjä kuin miehen ruumis.  Naisen seksuaalisuuteen liitetään paljon useammin häpeä kuin miehen seksuaalisuuteen. Naisen ruumiin siveydestä kannetaan moraalista huolta. Aina tasaisin väliajoin nousee esimerkiksi moraalinen paniikki siitä, kuinka tyttöjen pukeutuminen on liian aikuismaista, seksuaalista ja viettelevää.  Miehen ruumis taas nähdään toiminnan kautta, eikä katsottavana olemisen määrittämänä.  Sen takia mies voi ottaa paidan pois ilman, että miehen ruumis nähtäisiin ensisijaisesti seksuaalisesti latautuneena katseen objektina.

Kysymys tasa-arvoisesta oikeudesta yläosattomuuteen ei ole marginaalinen kysymys, koska se liittyy ääneenlausumattomiin sukupuolittuneisiin oletuksiin ja siveellisyyskoodeihin, jotka määrittävät kaikkea olemistamme julkisessa tilassa.  Näiden sukupuolittuneiden oletusten ja siveellisyyskoodien purkaminen antaa enemmän liikkumistilaa meille kaikille. Jos julkisessa tilassa ei ole selkeästi eri positiota ja eri sääntöjä naiselle ja miehelle, se helpottaa erilaisten sukupuolen ilmaisujen mahdollisuutta.  Ajatus naisen ruumiin erityisestä seksuaalisesti latautuneisuudesta pitää yllä vanhoja epätasa-arvon hierarkioita, jotka rajoittavat naisten seksuaalista autonomiaa ja toimintaa täysivaltaisena subjektina julkisessa tilassa.

Playground ja tytön kieli

PA270654

Korjaamolla on Katja Tukiaisen näyttely ”Playground”,  jonka kävin katsomassa. Tukiaisen maalauksissa seikkailevat pikkutytöt karkkien ja leivosten maailmassa, ikuisen joulun pastellisävytteisessä unelmassa. Niitä katsoessa tulee häiritsevä ja outo olo. Jotakin on pielessä: joko maalauksissa tai minun tavassani katsoa niitä. Jotakin on liikaa. Tytöt ovat vähän liian suloisia, vähän liian onnellisia ja katsovat takaisin katsojaa vähän liian röyhkeästi. Tukiaisen tauluja katsoessa huomaa, kuinka seksualisoitu pikkutytön ruumis on meidän kulttuurissamme. Tauluja katsoessa seksualisoivilta mielikuvilta ei voi välttyä: kummassa ne mielikuvat ovat kulttuurisissa tavoissamme katsoa pikkutytön ruumista vai pikkutytön puhkeavassa seksuaalisuudessa, jota kulttuurimme pelkää? Pikkutytön seksuaalisuus on tabu, josta ei voi puhua ja uhka, jolta pikkutyttöä itseäänkin pitää varjella.  Toisaalta tapamme kuvata pikkutyttöä kulttuurisessa kuvastossamme on seksualisoiva: me asetamme omia halujamme pikkutytön ruumiiseen,  joka on vielä hallittavissa ja muokattavissa. Tytöille tarjotaan söpöyttä ja suloisuutta, sieviä mekkoja, eleitä ja lettejä. Kenen silmien eteen pikkutyttöjä oikeastaan laitetaan suloisiksi? Eikö heistä tehdä halun kohteita?

Kiinnostavaa Tukiaisen töissä on myös se, että hänen kuvaamansa tytöt ovat oudolla tavalla kokonaan alistuneita objekteja ja halun kuuliaisia kohteita, mutta samalla kuitenkin he eivät täysin mahdu tuohon katsojan tytölle tarjoamaan rooliin. He viihtyvät toistensa seurassa, heidän halunsa ei kohdistukaan katsojan objektina olemiseen vaan he kohdistavat halunsa toisiinsa, intiimiin yhteiseen läheisyyteen. He myös leikkivät omassa joulun maassaan, syövät leivonnaisia ja karkkeja. He ovat viattomia leikkiviä lapsia eikä heidän maailmansa ole avoin aikuiselle katsojalle.  He ovat jatkuvasti samaan aikaan tyrkyllä, mutta myös saavuttamattomia omassa mielikuvitusmaailmassaan, jossa he eivät enää olekaan katsojan katseen ja halun objekteja. Tavallaan voi ajatella, että he elävät kapitalismin lelumaailmassa, kulutusyhteiskunnan lapsille luomassa unelmassa, jossa onnen tae on uusi lelu ja jossa lelut ja herkut eivät koskaan lopu kesken.  He elävät  loputtoman kulutuksen ja tuhlauksen maailmassa.

Katso Katja Tukiaisen näyttelykuvia: http://www.korjaamo.fi/index.php?id=817#ed817

Kun kerroin kaverilleni käyneeni Katja Tukiaisen näyttelyssä, hän kertoi minulle Tukiaisen kirjamessukuvan kielikohusta. Tukiaiselta oli tilattu kirjamessu katalogin kanteen kuva, jossa tyttö näyttää kieltä. Tämä kuitenkin koettiin liian seksuaaliseksi ja lopullisessa katalogissa on muutettu kuva, jossa tytöllä on suu kiinni ja kirja kädessä.

Lue Suomenkuvalehden juttu aiheesta: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/talous/kirjamessujen-tytto-kieli-suuhun-ja-kirja-kateen

Tämä viimeistään näyttää meille, kuinka kulttuurissamme nimenomaan tytön ruumis on seksualisoitu. Pojat voivat näyttää kieltä ja tuoda ruumiillisuuttaan esiin, mutta tyttöjen ruumiillisuus on säännelty. Kumpaa me pelkäämme? Omia halujamme vai sitä että tytöllä itsellään olisi seksuaalisia haluja?

Heteronormi ja tuotettu halu

P9230540

Eve Kosofsky Sedgwickin mukaan koko kulttuuriamme määrittää kaapin epistemologia. En tunne Sedgwickin ajattelua kovin hyvin, mutta aloin hänen innostamanaan miettiä tapoja, joilla kulttuurimme tuottaa heteronormatiivisuutta nimenomaan suhteessa homoseksuaalisuuteen.

Homoseksuaalisuus on kulttuurisessa kuvastossa jatkuvasti läsnä, mutta se näytetään aina toiseutena, jota vasten heteronormi voidaan rakentaa. Homomiehiin ulkoistetaan kaikki, mikä ei sovi perinteiseen käsitykseen maskuliinisuudesta ja miehen kuvasta. Silloin heteromies voi olla ”tosimies” ja sanoa ”minä en ole homo”.  Maskuliinisuuden luominen tuntuu olevan jatkuvaa heteronormin uusintamista todistamalla, ettei ole homo. Kun pojat haukkuvat toisiaan homoiksi, siihen sisältyy velvollisuus todistaa omaa maskuliinisuuttaan, sitä ettei ole homo.  Ja miten todistaminen voi tapahtua? Esimerkiksi väkivallan ja nyrkkitappelun kautta, toistamalla kuvaa heteromiehestä väkivaltaisena hegemonisena maskuliinisuutena.

Koko kulutusyhteiskunta perustuu heteronormiin. Siihen sisältyy heterouden rakentaminen toistamalla tiettyä mainosten ja kulutuksen määrittämää heterohalua. Kulutusyhteiskunta on luonut tuotetun ja ostettavissa olevan halunkohteen, johon heterohalun täytyy suuntautua. Vain tietynlaisia kulutusyhteiskunnan seksualisoituja fantasioita omaksumalla voi todistaa olevansa normin mukainen, olevansa hetero. Halun täytyy kohdistua tietynlaisiin ruumiisiin, jotta olisi normaali eli normin mukainen. Maskuliinisen kuluttajan halun täytyy kohdistua mainosten pornoistettuihin naisiin, Bond-tyttöihin ja objektiksi tehtyyn naisen ruumiiseen.

Naisen kuluttajana täytyy objektivoida itsensä miehen katseen alla. Naisen identiteetti määrittyy vain heteroseksuaalisen suhteen kautta. Tässä mielessä naiseuttakin rakennetaan yhtälailla heteronormin kautta, homoseksuaalisuuden vastakohdaksi. Yksi esimerkki tästä on tyttöjen lehdet. Ehkä pari viikkoa sitten selailin kaupassa Demiä huvikseni. Siellä oli itsetunto-opas, jossa kehotettiin parantamaan itsetuntoaan miettimällä itsevarmuutta antavia tilanteita. Mieti vaikka sitä, että  se kiva poika tsekkaili sua bussissa. Nainen voi tuntea itsevarmuutta vain miehen seksualisoivan katseen alla. Vain silloin hän voi olla heteronormin mukainen, varma siitä, ettei ole lesbo.

Tyttöjen lehdet korostavat heteronormia. Ne korostavat tyttöporukoiden ja tyttöjen ystävyyssuhteiden tärkeyttä heteronormin vahvistajina. Sedgwick oli kiinnostunut miesten välisestä homososiaalisuudesta ratkaisevana kulttuurisena rakenteena, jossa miesten väliset jännitteet toimivat yhteiskunnallisesti hyväksyttyinä ja johon liittyy voimakas homoseksuaalisuuden kielto.  Näkisin, että tyttöjen välisellä ystävyydellä on sama asema kulutusyhteiskunnan kannalta. Tytöt menevät yhdessä shoppailemaan. Tytöt ovat nimenomaan kuluttajia, jotka ostavat sopiakseen heteronormin mukaisen halun kohteeksi. He toteuttavat kulutusyhteiskunnan luomia fantasioita.  Heidän välilleen odotetaan intimiteetti, keskinäinen luottamus, jotta he voivat vahvistaa toinen toisensa heteroseksuaalisuutta keskustelemalla ihastuksensa heteroseksuaalisista kohteista, vertaamalla ripsivärejä ja vaatteita kilpaillakseen heteroseksuaalisen miehen katseesta. Heidän on kilpailtava heteroseksuaalisesti haluavan miehen huomiosta, koska muuten heidän suhteensa, keskinäinen intimiteettinsä, kyseenalaistuu, muuttuu toiseudeksi, outoudeksi. Heidän on laittauduttava miehen katsetta varten, kilpailtava miehen katseen edessä, he eivät saa katsoa toisiaan.

Heteronormatiivisuus tuntuu liittyvän nimenomaan kulutusyhteiskuntaan: siihen mitä meille markkinoidaan ja mitä meidän odotetaan haluavan eli ostavan. Kulutusyhteiskunnassa heterouskin määrittyy kapeasti sen mukaan, mitä me kulutamme. Mitä tapahtuisi, jos me emme enää haluaisikaan asioita, joita meidän odotetaan haluavan? Mitä tapahtuisi, jos emme enää määrittelisi identiteettiämme halun kohteemme mukaan kulutusyhteiskunnassa? Jos emme enää laskisi identiteettiämme meille markkinoitujen tuotteiden ja tuotetuiden halujen varaan? Ylläpitämällä heteronormia, pidämme yllä myös nykyistä kulutusyhteiskuntaa ja sen tuotteistettuja haluja.