Aihearkisto: Luokkataistelu

Onko feminismi poliittista?

Onko feminismi enää poliittista? Sukupuolten tasa-arvo on kaikkien hyväksymä ihanne. Meillä on tasa-arvovastaavat ja tasa-arvosuunnitelmat. Yliopistoissa opetetaan sukupuolentutkimusta tai naistutkimusta. Meillä on naiskansanedustajia, ministereitä, pappeja, kiintiöhallituspaikkoja. Kaikki on siis kunnossa. Silti arvostetuimmat paikat yhteiskunnassa kuuluvat edelleen miehille (nainen on johtoasemassa edelleen poikkeus).  Silti verkostoituminen tapahtuu miesten kesken.  Silti alan naisvaltaistuminen tarkoittaa arvostuksen ja palkan laskua. Silti sukupuoli vaikuttaa siihen, miten puhe tilanteet rakentuvat:  kuka on äänessä ja ketä kuunnellaan. Silti naiset tekevät suurimman osan hoivatyöstä. Meidät  sukupuolitetaan joka ainoassa tilanteessa.  Sukupuoli on ainoa kategoria, joka on aina läsnä pienimmässäkin uutisessa. Me olemme aina kahdessa eri luokassa ja se näytetään luonnollisena.  

Näennäinen sukupuolitietoisuus tekee meidät sokeiksi sukupuolen vaikutukselle. Se,  että sukupuolinäkökulma lävistää kaiken toimintamme, tarkoittaa yleensä sitä, ettei sukupuoleen liittyvistä kysymyksistä puhuta ollenkaan. Tasa-arvosuunnitelmat ja kiintiöpaikat harhauttavat meidät ajattelemaan, että nyt me olemme tehneet kaiken voitavamme tasa-arvon eteen.  Kriittinen sukupuolen tarkastelu  jää helposti pelkästään sukupuolentutkimuksen oppiaineeseen niille, jotka jo valmiiksi ovat osoittaneet kiinnostusta sukupuolen vaikutuksesta yhteiskuntaan.

Sukupuoli on poliittinen rakenne: se, miten me yhteiskunnassa asettaudumme joko naisiksi tai miehiksi, ei ole arvoista vapaa luonnollinen prosessi. Feminismin pitäisi lakata olemasta pelkästään sisäänpäin kääntynyt akateeminen diskurssi tai reaktiivinen liike, reaktio johonkin jo sanottuun tai tehtyyn. Sukupuolikysymys on politisoitava uudelleen. Tasa-arvo ei saa jäädä byrokratiaksi ja kauniiksi sanoiksi, vaan sen täytyy aidosti muuttaa käytännöt toisenlaisiksi, ei vain mahduttaa muutama naista olemassa oleviin mieskeskeisiin käytäntöihin. Sen täytyy purkaa kaksinapainen sukupuolihierarkia. Arvokeskustelun täytyy muuttua poliittiseksi toiminnaksi, joka esittää vaatimuksia, tekee aloitteita ja luo aitoa poliittista painetta.  

Asunnottomien yön tapahtumista

PA170559

Asunnottomien yö järjestettiin eilen (17.10.) 11. kerran.  Näinä vuosina asunnottomien määrä ei ole juurikaan laskenut vaan voi olla, että tilanne talouskriisin myötä huononee edelleen, kun pienituloisilla ei ole enää varaa kasvaneisiin vuokriin ja työttömyys kasvaa.  Asuntotilannekin on entistä huonompi; vuokra-asunnoista on pulaa ja vuokrat ovat nousseet kasvaneen kysynnän myötä.   Tänä syksynä asumiskysymysten pohjalta onkin noussut uudenlaista liikehdintää. Se näkyi Asunnottomien yönä, kun Asuntotoiminta-verkosto järjesti mielenosoituksen ja julkisen talonvaltauksen (lue lisää:  http://asuntotoiminta.blogsome.com ).

Asunnottomuus on usein nähty yksittäisten syrjäytyneiden ongelmana ja keskustelu asunnottomuudesta on kiinnittynyt erityisesti pitkäaikaisasunnottomuuteen ja sosiaalityöhön. Asuntotoiminta ja Opiskelijatoiminta ovat kääntäneet tätä keskustelua. Pitkäaikaisasunnottomuuden lisäksi on tuotu esiin muita asunnottomuuden muotoja: pienituloisten, opiskelijoiden ja nuorten pätkäasunnottomuutta. Tällöin asunnottomuuden takaa paljastuu asumisen epävarmuus.

Korkeat vuokrat ja edullisten vuokra-asuntojen puute johtavat laajan ihmisryhmän asumisen epävarmuuteen. Samalla on nostettu esiin, että tämä asumisen epävarmuus johtuu poliittisista päätöksistä. Tuettua vuokra-asumista on vähennetty. Kiinteistökeinotteluun ei ole puututtu ja kaavoituksessa toimistotila on asetettu asumisen edelle. Asuminen on luokkakysymys, koska samalla kun pienituloiset kärsivät huonosta asuntotilanteesta, kiinteistökeinottelijat hyötyvät kiinteistöjen arvon noususta ja siten asumisen kalleudesta.

Asiat voisivat olla toisin meilläkin jo lainsäädännön tasolla. Tästä löytyy esimerkkejä muista maista.  Fifissä (http://fifi.voima.fi/artikkeli/Laillisesti-valtaamassa/3259) oli kiinnostava artikkeli Espanjasta, jossa lainsäädäntöön on kirjattu oikeus asumiseen ja valtion velvollisuus torjua kiinteistökeinottelua.

Asunnottomien yön tapahtumat osoittivat, että uudesta poliittisesta liikehdinnästä löytyy valmiutta suoraan toimintaan asumistilanteen parantamiseksi. Asunnottomien yönä valtaus tehtiin julkisesti, virkavallan ja median edessä, ja siihen pystyivät osallistumaan kaikki halukkaat. Valtaaminen ei enää näyttäytynyt pienien marginaaliryhmien toimintana. Sen sijaan huomattiin, että valtaaminen saattoi muodostua laajankin joukon avoimeksi ja yhteisölliseksi poliittiseksi toiminnaksi.  Asunnottomien yön valtaus haastoi vallitsevan politiikan, jonka takia  tyhjä tila ja asunnottomuus kasvavat samaan aikaan ja jossa tyhjän tilan lisääntymisestä huolimatta edullisista vuokra-asunnoista on puutetta. Asuntotoiminnan tekemä valtaus otti kaupunkitilaa haltuun ja samalla toi esiin sen jakautumisen epäoikeudenmukaisuutta.

Vasta valtaukset ovat tehneet näkyväksi ja konkreettiseksi kiinteistökeinottelun ja tyhjän tilan olemassaolon.  Sen takia näkisin, että valtauksilla on ollut keskeinen rooli tämän syksyn asuntopoliittisessa keskustelussa.  Valtaukset ovat politisoineet huonon asuntotilanteen ja asumisen kalleuden. Samalla ne ovat luoneet aitoa poliittista painetta asuntotilanteen parantamiseksi. Huono asuntotilanne ja kohtuuttoman korkeat vuokrat eivät ole välttämättömyyksiä vaan niitä vastaan voi toimia.

Demokratian uskottavuudesta

IMG_3377

Suomalainen demokratia on kriisissä. Vaikka Vanhasen hallitus ei ainakaan vielä ole mennyt vaihtoon, kaikki ovat epämääräisen kiusaantuneita. Demokratia ei ole enää uskottavaa, mutta kenen silmissä sillä on uskottavuutta ollutkaan? Onko demokratialla alun alkaenkaan ollut uskottavuutta järjestelmässä, jossa ihmisillä on vain kerran neljässä vuodessa mahdollisuus ilmaista mielipiteensä  valitsemalla mainostoimistojen tekemistä imagoista mieluisin? Vaalikeskustelutkin ovat valmiiksi asetettuja mediassa ja puolueiden brändeissä: ei ole tilaa avata keskustelua mistään, mikä voisi kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen. Vaikka saisimme uudet vaalit nyt heti, muuttuisiko mikään?

Kysymys politiikassa tuntuu siirtyneen poliittisesta vastuusta ja päätösten sisällöstä ulkoiseen uskottavuuteen ja imagoon.  Tämän kehyksen puitteissa keskeiseksi on noussut kysymys totuuden puhumisesta. Totuuden puhuminen ei tässä tarkoita sitä, ettei valehtelisi. Se on yhdentekevää, puhuuko totta vai ei, koska kysymys ei ole poliittisesta vastuusta tehdyistä päätöksestä.  On yhdentekevää tässä kehyksessä, että hallitus on tekemällään politiikalla kurjistanut ihmisten elämää ja että se on politiikkaa, joka tietoisesti kasvattaa luokkaeroja ajamalla rikkaiden etuja muiden kustannuksella.  Tässä uskottavuuden kontekstissa totuuden puhumisessa on kysymys ainoastaan luotettavuuden imagon ylläpitämisestä.  Vain tässä kontekstissa keskustelu Vanhasen laudoista on poliittisesti merkittävää.

Tietenkin vaalirahakohuun liittyy monia kysymyksiä siitä, onko politiikka omien etujen ajamista vai yhteisen edun ajamista, kenelle poliittiset johtajat lopulta ovat uskollisia päätöksiä tehdessään ja mistä vallan legitimiteetti tulee,  ja ylipäänsä kaikki korruptioon liittyvät kysymykset. Kuitenkin ainoa, mikä tässä keskustelussa voi kaataa Vanhasen ja hänen hallituksensa, on poliittisen uskottavuuden menettäminen, niin sanottu imagotappio.

Jos käykin niin, että Vanhanen joutuu uskottavuusongelmansa ja astumaan syrjään, hänen tilalleen luultavasti tulee joku toinen näennäisen tahraton, uskottavuutta pursuava oikeistopolitiikan pelastaja, joka jatkaa täsmälleen samanlaista politiikkaa. Uudet vaalit ja uusi vaalilaki parhaimmillaankin antavat oikeistolle uuden alun, jos vasemmisto ei vaihda keskustelua poliittisesta uskottavuudesta keskusteluun poliittisesta vastuusta ja siitä, millaista politiikkaa tehdään. Nyt on viimeistään laitettava oikeistohallitus vastuuseen politiikastaan ja vaadittava muutosta. Ei riitä, että päästään eroon nykyisestä hallituksesta, meidän täytyy päästä eroon koko oikeistopolitiikasta ja luotava uutta politiikkaa, ei vain uutta imagoa.

Asumiskeskustelua ja asuntotoimintaa

Häädetty Venetsia-talo
Häädetty Venetsia-talo

Tänä syksynä asumisesta on ollut laajaa julkista keskustelua. Talouskriisin myötä tyhjilleen jäävät toimistotilat, vuokra-asuntojen kysynnän kasvu ja pääkaupunkiseudun vuokrien nousu ovat kaikki saaneet aikaan sen, että asuminen on tullut näkyväksi poliittiseksi kysymykseksi.

Eilen Opiskelijatoiminta keskeytti asuntoministeri Jan Vapaavuoren puheen Vuokraturvan järjestämässä asuntopaneelissa,  jonka aihe oli ”Onko pieniä asuntoja liikaa vai liian vähän?” ja jonne oli kutsuttu puhumaan asuntoministerin lisäksi muun muassa kaupungin päättäjiä.  Opiskelijatoiminnan puheessa korostettiin, että koko tapahtuman kysymyksen asettelu oli väärä. Kyse ei ole asuntojen koosta vaan vuokratasosta, johon pienituloisilla ei ole varaa. On kyse siitä, keille asuntoja rakennetaan; yrityksille ja rikkaille veronmaksajille löytyy tilaa kaupungista, muille ei. Tarvittaisiin poliittisia päätöksiä, joilla ihmisten perusoikeus asumiseen taattaisiin. Kiinteistökeinottelu pitäisi estää, edullisia vuokra-asuntoja tarvittaisiin lisää, vuokrien nousua pitäisi rajoittaa vuokrakatolla ja tyhjien tilojen haltuunotto pitäisi laillistaa.  (katso lisää: http://opiskelijatoiminta.net/2009/09/24/opiskelijat-keskeyttivat-asuntoministerin-puheen/)

Opiskelijatoiminta on ollut avaamassa tänä syksynä keskustelua asumisesta. Venetsia-talon valtaus nosti opiskelija-asunnottomuuden esille perinteisten asunnottomuuden muotojen rinnalle. Opiskelijat häädettiin talosta lopulta usean kymmenen mellakkapoliisin voimin eikä kaupunki suostunut edes neuvottelemaan asunnottomien opiskelijoiden kanssa. Kaupunki tuntuu haluttomalta käymään keskustelua asumisesta, vaikka juuri nyt pitäisi keskustella siitä, miten asumisongelmaa voisi helpottaa.

Kamppailu asumisesta ei ole kuitenkaan päättymässä vaan nyt Helsinkiin on alkanut ilmestyä julisteita, joissa mainostetaan Asunnottomien yönä (17.10.) tapahtuvaa mielenosoitusta ja julkista talonvaltausta (katso lisää: http://asuntotoiminta.blogsome.com/).

Asunnottomuuskysymys onkin kääntymässä asumiskysymykseksi. Asunnottomuus ei ole yksittäisten ihmisten elämän hallinnan ongelma vaan on kyse yhteiskunnallisista rakenteista ja poliittisista valinnoista, jotka luovat asumisen epävarmistumista.  Asumisen epävarmuus vaikuttaa kaikkien prekaarien elämään ja niin on meidän kaikkien etujen mukaista toimia asunnottomuutta ja asumisen epävarmistumista vastaan.

Kamppailu asumisesta

Opiskelijatoiminta Helsingin yliopiston avajaiskarnevaaleilla 7.9.

Opiskelijatoiminta Helsingin yliopiston avajaiskarnevaaleilla 7.9.

Asumisen epävarmuus on konkreettinen prekaarin elämän kokemus, joka on tuttu yhä useammalle. Kaupungin vuokra-asuntoihin on kohtuuttomat jonot ja opiskelija-asunnoistakin on pahempi pula kuin koskaan. Samaan aikaan yksityisten asuntojen vuokrat ovat nousseet pääkaupunkiseudulla niin korkeiksi, ettei pienituloisilla ole niihin varaa. Tyhjää toimistotilaa on kuitenkin pääkaupunkiseudulla lähes miljoona neliömetriä. (http://www.hs.fi/talous/artikkeli/Suomalainen+asuu+ahtaasti+mutta+ty%C3%B6skentelee+v%C3%A4lj%C3%A4sti/1135249172238)

Pitkäaikaisasunnottomien lisäksi asuntotilanne synnyttää myös toisenlaisia asunnottomuuden muotoja. Esimerkiksi opiskelija-asunnottomuus on näkymätöntä ja vaikeaa kartoittaa. Opiskelijat asuvat kavereiden nurkissa tai milloin missäkin, vailla vakinaista asuntoa, mutta saattavat silti olla kirjoilla esimerkiksi vanhempiensa kodissa. Vaihto-opiskelijat asuvat hostelleissa, kunnes löytävät kunnon asunnon. Hätämajoituksessa olevat opiskelijat ovat vain pieni osa siitä opiskelijajoukosta, joka jonottaa epätoivoisesti opiskelija-asuntoa tai yrittää löytää kohtuuhintaista asuntoa yksityisiltä vuokraajilta.

Asumisen epävarmuus ei koske vain niitä, jotka ovat ilman asuntoa, mutta myös niitä, jotka pelkäävät jäävänsä asunnottomiksi tai joutuvat kamppailemaan saadakseen vuokransa maksettua. Asumisen kalleus koskee kaikkia, jotka joutuvat tekemään töitä pystyäkseen pitämään itsellään jonkinlaisen asunnon ja kodin.  Työstä ei voi kieltäytyä, vaikka ehdot olisivat huonot, koska vuokra on maksettava.  Pelko työn menettämisestä ja sen seurauksena asunnon menettämisestä johtaa siihen, ettei neuvotteluvaraa ole. Opiskelijoiden opinnot venyvät, kun he joutuvat käymään yhä enemmän töissä pystyäkseen maksamaan kalliista asumisesta pääkaupunkiseudulla.

Opiskelijatoiminta on nostanut huonoa asumistilannetta esiin valtaamalla viime perjantaina Lapinlahden sairaalan alueella olevan Venetsia-talon asunnottomien opiskelijoiden väliaikaiseen majoittumiseen. (Katso lisää: http://opiskelijatoiminta.net/ , http://fifi.voima.fi/artikkeli/Asunto-kaikille-vuokrat-alas/3231http://peducalehti.blogspot.com/2009/09/venetsia-talossa-on-tunnelmaa.html )

Kaupunki on uhannut häätävänsä taloon majoittuneet opiskelijat heidän oman turvallisuutensa ja hyvinvointinsa takia, koska talo on kaupungin viranomaisten mukaan asuinkelvoton. Tämä on kuitenkin vain näennäinen syy. Perimmäinen syy on poliittinen. Jos kaupunki olisi kiinnostunut asunnottomien opiskelijoiden hyvinvoinnista, se olisi tarjonnut taloon majoittuneille toista paremmassa kunnossa olevaa tilaa. Sen sijaan kaupunki on katkaissut talosta vedet ja sähköt, mikä ei ainakaan lisää talon turvallisuutta ja elinkelpoisuutta. Vallattu talo on ollut vuosia tyhjillään (sähköt ja vesi toimivat silti tiistaiaamuna tapahtuneeseen katkaisuun asti) eikä sille ole suunniteltu vuoteen minkäänlaista käyttöä ennen remontin alkamista. Kyse onkin pohjimmiltaan poliittisesta tahdosta: keille halutaan antaa kaupungista elintilaa ja keille ei.

Asuntopula ei ole neutraali tosiasia, kun kaupungissa samaan aikaan on tyhjillään olevia tiloja.  Asumisen epävarmuus ei kosketa kaikkia samalla tavalla. Yrityksille ja rikkaille veronmaksajille löytyy tilaa, mutta samaan aikaan pienituloiset joutuvat muuttamaan yhä kauemmaksi kaupungin keskustasta ja kamppailemaan jatkuvan epävarmuuden kanssa pitääkseen asuntonsa. Asunnottomuuden pelossa pienituloiset tulevat sidotuksi heitä työllistäviin yrityksiin, jotka hyötyvät tilanteesta. Korkeiden vuokrien kanssa kamppailevat opiskelijat ovat myös halpaa ja alistuvaa työvoimaa yrityksille. He joutuvat ottamaan vastaan minkä tahansa työpaikan pitääkseen kiinni asunnostaan. Lisäksi heillä on vähemmän neuvotteluvoimaa kuin valmistuneilla ammattiliittoihin kuuluvilla ja tutkinnon omaavilla kokopäiväisillä ja vakituisilla työntekijöillä.  Asuntopula ja asumisen kalleus ovat luokkakysymyksiä.

Kamppailu asumisesta  jatkuu riippumatta siitä, onko ylioppilaskuntien järjestämiin hätämajoituksiin jonoa tai häädetäänkö Venetsia-talon valtaus, koska kyse on paljon laajemmasta taistelusta elämän edellytyksistä. Asumisesta kamppaileminen on luokkataistelua.

”Ja nyt menkää kaikki omiin luokkiinne”

 

Reclaim the Income 17.6.

Reclaim the Income 17.6.

Jos yrittää puhua yhteiskuntaluokista ja luokkataistelusta, usein saa kuulla epäuskoista vähättelyä. Oletko palaamassa taistolaisuuteen? Emmehän me elä missään luokkayhteiskunnassa. Kuitenkin tuloerot kasvavat koko ajan ja lapset jaetaan eri luokkiin viimeistään koulussa.

Koulussa lapsia sopeutetaan paitsi yhteiskuntaan, myös yhteiskuntaluokkiin. Luokkakokemusta ei nosteta esille.  Kuitenkin lapsia muokataan tiettyihin rooleihin ja identiteetteihin, jotka eivät ole sattumanvaraisia.  Vaikka koulussa hoetaan, että kaikki on vain itsestä kiinni. Jos ei pärjää koulussa, se on vain omaa laiskuutta. Jos menestyy, on ansainnut sen omalla fiksuudellaan. Kuitenkin koulujärjestelmässä pääsevät eteenpäin varmimmin ne, jotka tulevat koulutetuista ja hyvätuloisista perheistä.

Suomalainen koulujärjestelmä kasvattaa kolmenlaisia ihmisiä: niitä, jotka sinnittelevät ja sopeutuvat järjestelmään, niitä, jotka menestyvät järjestelmässä ja käyttävät sitä hyväkseen, ja niitä, jotka putoavat pois järjestelmästä.   Järjestelmässä menestyminenkin edellyttää järjestelmän säilyttämistä. Ihmisiä kasvatetaan sisään järjestelmään ja se on aina julmaa. Löytyy niitä, jotka eivät pysy rytmissä ja saa tilaa toimia järjestelmän sisällä.

Koulujärjestelmä tarvitsisi puhetta luokasta. Omien kykyjen vaikutuksen sijaan pitäisi puhua yhteiskunnan vaikutuksesta ja luokkataustasta, siitä, miten luokkajärjestelmää voisi murtaa. Nyt kaikki erot vaiennetaan pinnalta, mutta pinnan alla ne luovat valtarakenteita, jotka määräävät sen, minne kukakin tässä yhteiskunnassa kuuluu. Vaikka olen nyt yliopistolla opiskelemassa ilman työllisyysnäkymiä tai tulevaisuuden odotuksia, tiedän olevani etuoikeutettu ainakin toistaiseksi.

Luokkataistelu alkaa luokkapuheesta. Sosiaalikeskukseen on perustettu Luokkataisteluryhmä, joka järjesti kesäkuun 17. päivä Reclaim the income – mielenosoituksen. Mielenosoituksen etubanderollissa luki ”Valta työväenluokalle”. Voisiko työväenluokka nousta henkiin ja elvyttää luokkapuheen?

Jako kapitalisteihin ja työväenluokkaan on ongelmallinen. Kapitalisteja kyllä on vieläkin.  Jotkut edelleen hyötyvät muiden tekemästä työstä ja identifioivat itsensä rahan valtaan. Sen sijaan on vaikea nähdä, missä työväenluokka enää on. Työ on menettänyt merkityksensä yhdistävänä tekijänä ja identiteetin muodostajana. Harva enää kokee olevansa työläinen, vaikka edelleen myymme aikaamme ja työpanostamme pysyäksemme hengissä järjestelmässä. Työ ei enää ole kuitenkaan sidottu tiettyyn paikkaan tai yhteisöön. Ay-liike käy sopupeliä työnantajien kanssa eikä ole helppo hahmottaa, missä työväenluokan taistelut voisivat tapahtua.

Kävin kuuntelemassa Taiteiden yön yhteydessä Kiasmalla järjestettyä prekariaatti-keskustelua, jossa Miika Saukkonen ja Eetu Viren puhuivat Anna-Reetta Korhosen, Jukka Peltokosken ja Miika Saukkosen Paskaduunista Barrikadille -kirjasta. Prekariaatti voisi olla uusi työväenluokka. Keskustelussa todettiin, että prekarisoituminen ei koske vain työelämää vaan kyse on koko elämän prekarisaatiosta. Tällöin myöskään työtaistelut eivät rajoitu työpaikalle vaan tapahtuvat kaikilla yhteiskunnassa. Prekariaatin tulee kamppailla niin perustulon kuin ilmaisen joukkoliikenteen ja halpojen vuokra-asuntojen puolesta.

Uusi luokkataistelu on samanlaista eikä se ole vain työtä tekevän luokan etuoikeus. Palkkatyö on vain yksi kapitalistisen järjestelmän alistavista rakenteista. Luokkataistelu onkin sitä, että yhteiskunnassa, jossa kaikki ongelmat sysätään yksilön itsensä vastuulle, alkaa nähdä ongelmien takana rakenteita, jotka luovat niitä. Luokkataistelu on parempien elämän olosuhteiden vaatimista. Luokkataistelu on taistelua kaupunkitilasta ja siinä vaikuttavien kahlitsevien kontrollimuotojen vastustamista. Luokkataistelun subjekti voi yhtä hyvin olla skeittari, joka ottaa haltuun kaupunkitilaa, kuin perinteinen työläinen. Myös vaatimus oikeudesta toteuttaa omaa identiteettiään voi olla luokkataistelun paikka. Dark roomien kieltäminen helsinkiläisissä ravintoloissa on yksi tapa pitää yllä luokkayhteiskuntaa, jossa tietyillä subjekteilla on tilaa toimia yhteiskunnassa, kun taas toiset painetaan maan alle. On luokkakysymys, kuka päättää kenenkin oikeudesta omaan seksuaalisuutensa toteuttamiseen yhteiskunnan avoimissa tiloissa.  Luokkataistelun pitäisi koskea niin paskaduuneilla itseään elättäviä opiskelijoita kuin toimeentulohakemusten kanssa kamppailevia työttömiä. Luokkataistelussa on kysymys siitä, kuka saa elää tässä yhteiskunnassa milläkin ehdoilla.

P8230421