Aihearkisto: Kokemus

Suostumus on feministinen kysymys

Välillä tuntuu, että elämme kulttuurissa, jossa puhumista yritetään välttää mahdollisimman pitkään. On kaikenlaisia sanontoja ”Hiljaisuus on myöntymisen merkki.” Tällaisessa kontekstissa consent-keskustelu on vallankumouksellista. Sitä keskustelua on käyty sen verran vähän suomenkielellä, etten ole varma, onko sille edes vakiintunutta käännöstä.

Älä koske ilman lupaa,  älä toimi ilman toisen suostumusta (consent) on se perusajatus, mistä tämä keskustelu lähtee.  Ajatuksena se on yksinkertainen, mutta käytännössä kulttuurissa on aika vieras juttu. Meillä on usein kaikenlaisia oletuksia siitä, kuinka tätä suostumusta ei tarvittaisikaan. Parisuhteeseen sisältyy usein oletus, että ikään kuin olisi oikeus koskea toista. Lapsia kosketaan jatkuvasti ilman lupaa, heidän suostumustaan harvoin kysytään heitä koskevissa asioissa. Jatkuvasti ihmiset tulevat halaamaan tai taputtamaan selkään tms. kysymättä onko se ok. Ahdistelu on vain äärimmäinen muoto kaikesta epäsuostumuksellisesta kanssakäymisestä.

Usein epäsuostumuksellisessa kommunikaatiossa tulevat esiin hierarkiat ja valta-asetelmat: toisen suostumusta ei kysytä, koska oletetaan, että itsellä on oikeus toimia toista kohtaan jollain tavalla, oikeus tehdä toiselle noin, oikeus koskea toista noin.  Se on vallankäyttöä.

Suostumuksellinen kanssakäyminen kuitenkin lähtee ajatuksesta, että jokaisen oma keho, omat rajat, oikeus itsemääräämiseen on tärkeä. Sen takia suostumus on välttämätön kanssakäymisessä.

Tietenkään kaikki sanaton kommunikaatio ei ole epäsuostumuksellista. Välillä suostumuksen voi viestiä myös sanattomasti, mutta se jättää usein mahdollisuuden väärin tulkinnalle. Voiko sitä koskaan olla täysin varma, että toinen antaa suostumuksensa, ellei sitä kysy? Tuntuu, että tähän suostumuksen kysymiseen liittyy ihmisillä tietty haluttomuus. Puhumista yritetään viimeiseen asti välttää. Se tuntuu hankalalta. Mutta mihin se vaikeus lopulta liittyy? Liittyykö se vaan siihen, ettemme ole tottuneet puhumaan tunteistamme, puhumaan seksistä, kosketuksista, kommunikaatiosta jne. ? Ikään kuin puhumisen rikkoisi jonkun sanattoman sopimuksen, jos toinen voisikin sanoa ei. Suostumisesta puhumisen pitäisi olla luonteva osa kaikkea läheisyyttä. Jos haluaa koskea toista, niin silloin siitä pitäisi pystyä myös keskustelemaan.

Consent-keskustelua on käyty puhuttaessa seksuaalisesta väkivallasta. Feministit ovat painottaneet, että seksi ilman suostumusta on raiskaus.  Suostumuksen kysyminen on kuitenkin myös laajemmin osa feminististä toisen ruumiillista ja henkistä itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.  Silloin myönnän, ettei toinen ole minun omaisuuttani tai minun tahtoni määriteltävissä vaan hänellä on oma tahto, oikeus omaan tilaan ja oman kehon autonomiaan. Vain hän itse voi määritellä omat rajansa. Minä en voi niitä päättää, arvata tai tietää, ellen kysy häneltä itseltään, mitä hän haluaa ja mitä ei.

Mainokset

Kaksi vuosikymmentä mukautumista ja vastarintaa

Tänään juhlitaan Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia. Jo 20 vuotta Helsingin yliopistossa on ollut institutionaalista tilaa feministiselle tutkimukselle ja feministisen akateemisen perinteen kehittymiselle. Kristiina-instituutti on toiminut eräänlaisen kaksoisstrategian mukaan: toisaalta on toimittu feministisen tutkimuksen turvasatamana ja toisaalta samaan aikaan pyritty valtavirtaistamaan feminististä tutkimusta tukemalla muissa oppiaineissa tehtyä työtä. Tällä on ollut suuri merkitys sukupuolentutkimuksen asemaan: siitä on tullut legitiimi tieteenala. Vaikka sukupuolentutkimukseen vieläkin kohdistuu ennakkoluuloja ja feministisistä teemoista kiinnostuneet opiskelijat ja tutkijat voivat kohdata marginalisointia ja syrjintää omalla tieteenalallaan, sukupuolentutkimus on lunastanut paikkansa akateemisessa maailmassa.

Tämä on tarkoittanut jatkuvaa vastarintaa. Sukupuolentutkimus on tarjonnut paikan tehdä kriittistä tutkimusta. Tämä ei nyky-yliopistomaailmassa ole kuitenkaan itsestään selvästi arvostettua, vaan on jatkuvasti jouduttu oikeuttamaan omaa olemassaoloa tieteenalana ja kamppailemaan resursseista. Nyt uuden yliopistolain jälkeen Kristiina-instituutti on lakannut olemasta ja sukupuolentutkimuksesta on tullut vain yksi oppiaine suurlaitoksessa. Samalla myös sukupuolentutkimuksen opetukseen käytetyt resurssit ovat pudonneet dramaattisesti, mikä on näkynyt opetustarjonnassa.

Samalla kun sukupuolentutkimus on kamppaillut itselleen oikeutusta akateemisessa maailmassa, se on myös tarkoittanut mukautumista akateemisen maailman käytäntöihin ja hierarkioihin. Tätä mukautumisen ja vastarinnan risteämistä tarkastellessa on kiinnostavaa lukea professori Tuija Pulkkisen Fifissä julkaistu juhlahaastattelu. Haastattelussa Tuija Pulkkinen toteaa, että sukupuolentutkimus sekä on että ei ole poliittista.

Se, että sukupuolentutkimus on institutionalisoitunut tieteenalaksi, tarkoittaa, että sukupuolentutkimus on saanut omat oppihistoriansa, oman puhuvien päiden ja pyhien tekstien kaanoninsa, omat tiedon muodostamisen ja tieteenalalla pätevöitymisen riittinsä. Vaikka tehdään kriittistä tutkimusta, harvoin suhtaudutaan kriittisesti itse käytäntöihin, joilla tietoa tuotetaan ja muodostetaan, akateemisiin hierarkioihin ja ulossulkemisen mekanismeihin, joilla tuotetaan alan asiantuntijavaltaa.

Tämä näkyy myös Tuija Pulkkisen haastattelussa. Tuija Pulkkinen analysoi, kuinka yliopistossa asioita tutkitaan totuuden, ei poliittisen hyödyn näkökulmasta, kuinka tieteellisen tiedon traditio ulottuu myös sukupuolentutkimukseen ja kuinka pamfletit eivät ole tieteellistä tietoa, kun ne eivät noudata tieteellisen tiedon muodostamisen kaavoja. ”Sen kanssa on vain elettävä” -artikkelissa todetaan. Sen jälkeen Pulkkinen pohtii sukupuolentutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta käsitteiden muodostajana ja asiantuntijavaltana. Tämä on hyvin perinteinen tapa ajatella tutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta.

Itse näen, että olisi olennaista, että sen lisäksi että sukupuolentutkimuksen oppiaineessa tehdään kriittistä tutkimusta, myös tehtäisiin tutkimusta kriittisesti. Pitäisi kyseenalaistaa myös tieteellisen tiedon muodostamisen käytäntöjä. Mitä hierarkioita syntyy tiedeyhteisössä? Miten niitä voisi purkaa? Miten asiantuntijavallan sijaan voisi rakentaa toisenlaisia tietämisen ja tutkimuksellisen dialogin käytäntöjä? Mitkä tietämisen tavat jäävät näkymättömiin, kun tuotetaan tieteellistä tietoa? Millä muulla tavalla tieteellistä tietoa voi luoda? Mikä on tunteiden ja kokemuksen rooli tieteellistä tietoa tuotettaessa?

Ennen kaikkea pitäisi päästä eroon tieteellisen tiedon muodostamiseen liittyvästä epäpoliittisuuden vaatimuksesta, jossa kaikki poliittisuus vie pohjaa tutkimukselta. Täytyy päästä eroon ajatuksesta, että poliittisuus ja yhteiskuntaan vaikuttamisen pyrkimys ovat jonkinlainen häpeäpilkku, likatahra, joka vie tieteenalan uskottavuuden.  Sen sijaan pitäisi nähdä poliittisuus mahdollisuutena tutkimuksen vaikuttavuudelle ja merkitykselle. Sukupuolentutkimuksella olisi mahdollisuus tähän. Sukupuolentutkimus voisi olla ylpeä juuristaan feministisessä liikkeessä, jossa tutkimus ja poliittinen toiminta kulkivat rinnan ja tutkimus tuki poliittista toimintaa.

Onhan ihan mukava käydä akateemista keskustelua yliopiston seinien suojassa ja piiloutua akateemiseen diskurssiin, jossa sanottavan paino määräytyy paikasta akateemisen pätevöitymisen arvoasteikolla. Se on turvallista. Kuitenkin näen olennaiseksi, että samaan aikaan on käytävä yhteiskunnallisia kamppailuja, toimittava poliittisesti, osallistuttava liikkeisiin. Sukupuolentutkijan ja feministin ei niinkään pitäisi pyrkiä olemaan asiantuntija vaan aktivisti.

Siinä missä tänään perjantaina juhlitaan akateemisen maailman feministisen ajattelun turvasataman Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia, sunnuntaina kamppaillaan toisenlaisen feministisen toiminnan turvasataman Sosiaalikeskus Sataman puolesta. Sosiaalikeskus Satama on tarjonnut tilat monenlaiselle feministiselle ja queer-poliittiselle toiminnalle ja vastakulttuurille. Nyt kaupunki on irtisanonut Sataman vuokrasopimuksen ja pyrkii häätämään Sataman ja sen pihalla olevan romanileirin. Lue lisää Sataman nettisivuilta. Tämä kamppailu sosiaalikeskustoiminnan tulevaisuudesta ja vapaista autonomisista tiloista on myös feministinen kamppailu. On taisteltava sen puolesta, että kaupungissa on tilaa myös queereille tiloille, tiloille, johon mahtuu niin alakulttuureja, omaehtoista poliittista toimintaa kuin romaneiden asumista.

Luin myös innostuneena ”lutkaliikkeestä” Yhdysvalloissa (lue uutinen täältä). Naisten seksuaalisuutta kontrolloidaan jatkuvasti erilaisilla sosiaalisilla sanktioilla. Jos et toteuta seksuaalisuuttasi normien mukaisesti, olet lutka, huora, ja silloin on oma vikasi, jos sinulle käy huonosti. Tämä on feministinen kieltäytyminen siitä häpeästä, joka feminiinisyyteen liitetään.

Vuoden toinen Utopia-klubi on 20. toukokuuta nuorisokeskus Hapessa. Utopia yhdistää queer-politiikkaa ja vammaisaktivismia. Kysymys on uusien queerystävällisten ja esteettömien tilojen luomisesta, joka samanaikaisesti tuo esille tilojen poliittisuuden: suurin osa tiloista ei ole turvallisia tiloja itsestään vaan meidän täytyy itse tehdä tiloista turvallisia olla meille kaikille.

Feministinen tutkimus ja queer-teoria eivät saa jäädä akateemisiksi diskursseiksi vaan niiden tulee olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten kamppailujen ja aktivismin kanssa.

Soihdut sammuu, kaikki väki shoppaa?

Nyt on taas se aika vuodessa, jolloin ihmiset kohtaavat toisensa ostoskeskuksen tungoksessa ja toisista ihmisistä välittäminen mitataan sillä, kuinka paljon ostoskassit rasittavat selkää. ”Soihdut sammuu, kaikki väki shoppaa”, kaikuu Kampin keskuksessa.  Entä jos keskellä loputonta kulutusjuhlaa, hidastaisimmekin vähän.  Mitä tapahtuisi?

Lepäämiselle ei ole tilaa julkisessa tilassa.  Meidän pitäisi jatkuvasti tehdä töitä, olla liikkeellä.  Nukkuminen on yksityistä, lepääminen tapahtuu kotona kätkettynä julkisen tilan tehokkuuden näyttämöltä. Nukkuva tai makuulla oleva ihminen näyttäytyy häiriönä julkisessa tilassa, jossa kukaan ei saa pysähtyä, jäädä paikoilleen, leiriytyä, elää. Entä kun ei ole kotia? Tai kun ei ehdi kotiin nukkumaan? Mikseivät unemme mahdu tilaan, jonka pitäisi kuulua meille kaikille?

Meidän pitää ottaa elämämme takaisin tila kerrallaan. Joukko opiskelijoita kartoitti yliopiston nukkumispaikkoja  (lue väsyneiden opiskelijoiden kuljeskelusta Maanmittauslaitos: Opiskelija tarvitsee unta! ja Lepopaikkojen kartoitusta ja Hajamieli: Levollinen hidastuminen). Jos opiskelu väsyttää, me nukumme yliopistolla. Jos meidän pitää koko ajan suorittaa enemmän ja nopeammin, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nukkua yliopistolla.  Otetaan seuraavalle luennolle tyyny mukaan!

Entä kun keskellä talven lumituiskua ja pakkasta, etsii kaupungilta lämmintä paikkaa, jossa pysähtyä lepäämään? Silloin saattaa hakeutua juna- tai metroasemille tai kauppakeskuksiin. Rautatieasema on vartijoiden ja järjestyksenvalvojien tarkassa syynissä. Asematunnelissa syömään istuminen johtaa uhkailuun vartijakopilla. Vartijavahti -projekti on tutkinut yksityisten vartiointiliikkeiden kontrollia kaupunkitilassa (tutustu Vartijavahti-projektin nettisivuihin).  Kuka määrittää, millainen oleskelu julkisessa tilassa on asiatonta? Viime perjantaina joukko vartijavahteja ”oleskeli asiattomasti” Kampin keskuksessa.  

Kampin kauppakeskuksen lattiat ovat lämpimät ja keskellä ensimmäisen kerroksen aukiota on mattoja. Niille matoille on hyvä istua, irtaantua jouluostoksilla hyörivästä ihmistungoksesta. Siinä mainosständien välissä ei ole kenenkään kulkureitin tukkeena. Jonkin ajan kuluttua vartijat tulevat kuitenkin häätämään istujat pois, koska ”julkisessa tilassa saa oleskella, jos ei häiritse kaupankäyntiä.” Milloin julkisesta tilasta tuli kaupankäynnin tilaa ja meidän elämistämme ja kehoistamme vain kaupankäynnin häiriötä? Lattialla lepäilevää vartijavahtien porukkaa ei kuitenkaan häädetty ulos kauppakeskuksesta niin kuin kauppakeskuksen lattialla istunut asunnoton,  jonka järjestyksen valvoja ohjasi eräänä yönä ulos pakkaseen (lue tarkemmin: ”Kerro noille tytöille, ettei saa kuvata”).

Kauppakeskuksen ylempiin kerroksiin siirtyneiden vartijavahtien joutilas oleminen herätti shoppailijoissa kummastusta.  Jo pelkkä pysähtyminen kauppakeskuksen yleisessä kuluttamiseen kiiruhtamisessa  tuntui herättävän ohikulkijoissa spontaania hämmästystä ja tuohtumusta: Menkää koteihinne!  Me olemme liian helposti hyväksyneet sen, että julkinen tila ei kuuluu meille vaan kaupankäynnille: niinpä meidän pitää koko ajan kiiruhtaa ja kuluttaa lisää, jotta saisimme ylipäätään oikeuden olla kaupunkitilassa.

Eikä kyse ole pelkästään olemisestamme kaupunkitilassa, vaan kaikesta elämästä ja ympäristöstä. Kaikkea tätä pyöritetään loputtoman kulutusjuhlan ja kaupankäynnin ehdoilla (ja me tiedämme aivan hyvin, ettei se voi jatkua loputtomasti). Miksi me suostumme tähän? Miksei muuteta suuntaa? Pysähdytään, vaaditaan tilaa hengittää ja elää!

7. joulukuuta oli Hyökyaallon järjestämä Kuumotuskarkelot – ilmastomielenosoitus (Lue lisää Hyökyaallon sivuilta ) ,  joka vaati todellisia toimia ilmastonmuutokseen puuttumiseksi valeratkaisujen sijaan.  Kapitalismin ehdoilla tehtävät ratkaisut, jotka eivät oikeasti vähennä päästöjä, kuten päästökauppa, eivät ole mikään ratkaisu vaan tarvitaan puuttumista tuotantoon ja kulutukseen. Mielenosoituksen jälkeen kulkue jatkoi Kampin ja Forumin ostoskeskuksiin rumpuja soittaen. Kulkue meni sisään vaateliikkeisiin (mm. H&M) ja kiersi McDonaldsissa keskeyttäen hetkeksi kulutushysterian.  Rummutus hukutti rytmillään mainokset, hämmensi poliiseja ja vartijoita ja pysäytti ostoksilla vaeltavat ihmiset: ”Ilmastonmuutos kuriin–fossiilitalous nurin!”  Katso Vallankumouksen hedelmien videot: Kampin keskuksessa ja Forumissa.

Franco Bifo Berardi sanoo Niin & Näin (3/2010, Mikko Pelttari) haastattelussa: ” Me emme todellakaan tarvitse kaikkea tätä paskaa! Me emme tarvitse kaikkia näitä hyödyttömyyksiä! Me tarvitsemme paljon lisää aikaa. (…) Vapaa-aikaa! Aikaa joka on vain nauttimista, tietoa, lukemista varten. Aikaa matkustaa lentämättä, noin esimerkiksi. Se on vapautta, se on häiriö.”

Tämä voikin olla jonkinlainen joulutervehdys.  Ketä kiinnostaa kulutusjuhla tai kuollut ”suomalainen kristillinen jouluperinne”?! Mutta sen sijaan kaikille lisää aikaa levätä ja nukkua, oleskella asiattomasti, olla häiriöksi, kohdata toisiamme myös ilman ostoskasseja, kattaa joulupöytää ilman satoja kuolleita sikoja, nauttia yhteisestä ja omasta ajasta tässä ja nyt! 

Ps. Rakkaat siskot on tehnyt hienon joulupakettikortin! Tämä  mukaan joka lahjaan!

Kokemuksellisen puheen ongelma

Kokemus on aina ollut keskeinen käsite feministisen liikkeen ja poliittisen toiminnan kannalta. Usein feministisen toiminnan ajatellaan lähtevän siitä, että on olemassa jokin ryhmä (esim. naiset, sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöt), joilla on jokin kokemus epätasa-arvosta ja syrjinnästä, ja tämä kokemus tarjoaa lähtökohdan poliittiselle muutosvaatimukselle. Mikä on tämä kokemus, jota yritetään tavoittaa, ja kuka on kokija? Onko nainen, joka ei näe sukupuolten epätasa-arvoa omassa kokemuksessaan, jonkinlaisessa sokeuden ja tiedottomuuden tilassa? Hän on ikään kuin väärässä uskossa ja feministien pitäisi valistaa häntä. Entä mies, joka kokee olevansa sukupuolensa takia syrjitty? Mikä hänen kokemuksensa suhde on feministiseen liikkeeseen?

Naisen kokemuksen kritiikki ei ole mitään uutta feminismin sisälläkään.  Esimerkiksi Judith Butlerin teorioista ammentaen voi ajatella, ettei ole olemassa mitään luonnollista naisen kategoriaa, eikä siten mitään naisen kokemusta. Naisen kokemuksesta puhuminen piilottaa erot naisten sisällä. Postkoloniaalisen feminismin kannalta taas naisen kokemus, josta länsimainen feminismi puhuu, on vain aivan tietynlaisen naisen kokemus: valkoisen länsimaisen keskiluokkaisen naisen kokemus. Sukupuolirakenteet näkyvät meidän elämissämme eri tavalla riippuen siitä kontekstissa, jossa elämämme ja toimimme.

Feministisen toiminnan keskiössä olevasta kokemuksesta tulee helposti totaliteetti, johon meidän kaikkien pitäisi pystyä samaistumaan. Kun yritämme hahmottaa sukupuolirakenteita kokemuksestamme,  puhe muuttuu helposti uhripuheeksi. Nainen näyttäytyy syrjittynä, alistettuna ja passiivisena. Kun puhumme epätasa-arvon kokemuksista, joudumme ottamaan moninaisia uhripositioita.  Nainen on katseen kohteena, objektina, hiljaisena tyttönä.

Tällaisissa kokemuksen vaihdoissa naisen toiminnan paikat usein unohdetaan, ne nähdään vähemmän aktiivisena kuin miesten ja poikien toiminta ja hegemoninen maskuliinisuus. Siinä myös naiset, jotka eivät sovi näihin rooleihin ja jotka ottavat aktiivisen toiminnan paikkoja, näyttäytyvät toimivan maskuliinisen alueella. Naisen tahto ja halut unohdetaan tai ne ohitetaan yhteiskunnan mieskeskeisten rakenteiden tuotoksena: naisen toimintaa ei ohjaakaan hänen oma subjektiviteettinsa vaan seksistinen yhteiskunta, joka odottaa häneltä tietynlaista naiseutta.  Tällöin uusinnetaan kaksinapaista sukupuolijärjestelmää, jossa mies on toimiva aktiivinen subjekti ja nainen tahdoton passiivinen objekti.

Miten kokemus voisi toimia feministisen toiminnan lähtökohtana ilman, että sitä typistetään yhdeksi naisen kokemukseksi? Yksi vaihtoehto on, että naisen kokemuksesta puhuminen ja naisen positioon asettuminen voisi olla strateginen siirto ,  josta käsin tilanteen muutosta voisi ajaa ja pitkällä tähtäimellä purkaa sukupuolijärjestelmää.

Strategisessa puheessa on kuitenkin se ongelma, että on mahdotonta sanoa, missä vaiheessa tulee se aika, jolloin strategisesta positiosta luovutaan ja aletaan puhua siitä, mitä oikeasti haluamme ja vaadimme. Reaalipolitiikassa on se hauska juttu: se edellyttää jatkuvasti uusien strategisten positioiden ottamista, välitavoitteita ja osavaatimuksia. Se aika, jolloin voimme lopettaa strategisen pelimme ei koskaan tule, ja strategiset positiot kivettyvät identiteeteiksi ja politiikaksi, eikä niiden takana ole mitään sen todellisempaa. Todelliset vaatimukset täytyy esittää heti; ”pitkän tähtäimen” tavoitteiden eteen täytyy toimia heti. Ei voi puhua sukupuolista identiteetteinä tuottamatta sukupuolijärjestelmää yhä uudelleen pysyvänä järjestyksenä.

Kokemusta ei silti kannata heittää roskakoriin. Täytyy löytää uusia tapoja puhua kokemuksesta ilman, että täytyy lyödä uudelleen lukkoon yhä uudelleen samoja identiteettejä. Eli täytyy puhua kokemuksesta ottamatta identiteettejä annettuna. Sen sijaan että ottaisimme annettuna jaon miehiin toimijoina ja naisiin objekteina, voisimme tarkastella, millä tavalla toimijuus määrittyy missäkin tilanteessa, mitä ominaisuuksia se edellyttää, millaisia sukupuolenilmauksia siihen liittyy ja minkä takia joidenkin on helpompi asettua siihen rooliin kuin toisten. Kokemus täytyy problematisoida ja liittää kontekstiin, jossa se ilmenee ja ruumiillistuu.  Kokemusta tarvitaan, koska ainoastaan sen kautta teoriat ja poliittinen toiminta kytkeytyvät konkreettisiin elämiimme, mutta tapa, jolla me käsitteellistämme kokemustamme, on aina jonkin teorian ja näkökulman värittämä. Kokemus aukeaa aina useammalle tulkinnalle kuin mitä me ensi silmäykseltä näemme.

Keskeneräisistä ajatuksista

Yhtenä päivänä huomasin, että minulle on kehittynyt kynnys kirjoittaa tätä blogia.  Ajatukseni jäävät keskeneräisiksi enkä saa niitä kokonaisen tekstin muotoon. Kirjoittaminen toimii hyvin, kun on aikaa jäädä jäsentämään ajatuksia ja muodostaa niistä nättejä pieniä kokonaisuuksia, jotka sulkeutuvat näennäisen loogisiksi ja järjellisiksi ympyröiksi. Tietenkin on kyse ajatusten jäsentämisestä, mutta myös jossakin määrin niiden loppuun ajattelemisesta. Kuitenkaan ajatukset tuskin ikinä ovat sellaisia. Uusia ajatuksia syntyy ennen kuin vanhoja ehtii ajatella loppuun ja ne muodostavat päättymättömiä risteileviä kiemuroita, eivät suinkaan harmonista jatkumoa.

Yliopistolla arvostetaan valmiita ajatuksia, kokonaisuuksia. Täytyy suorittaa opintokokonaisuuksia. Tehdä henkilökohtaisia opintosuunnitelmia, jossa hahmottaa opiskelunsa erinäisiin kokonaisuuksiin. Esseiden ja opinnäytetöiden täytyy sisältää johtopäätökset. Ja keskustelutilanteet hahmottuvat niin, että ylipäänsä jotta voi ollenkaan ottaa osaa keskusteluun, täytyy olla selkeä artikuloitu kanta. Epäröijät jäävät kuuntelijoiksi. ”En mä tiedä” on vastauksena jonkinlainen puutteen ja tyhmyyden osoitus.

Poliittinen toiminta rakentuu myös valmiiden kantojen varaan. Täytyy olla oikealla tai vasemmalla, sitoutua johonkin teoriataustaan. Poliittisiin aktioihin tarvitsee aina teorian, julkilausuman, jossa on selkeät päämäärät ja tavoitteet. Teoria edeltää aina toimintaa. Minusta on kiinnostavaa ajatella tilanteita, joissa se etenee päinvastoin: teoriaa, joka syntyy nimenomaan toiminnan kautta.

Keskeneräisistä ja katkonaisista ajatuksista voisi lähteä uudenlaista poliittista keskustelua, joka ei välttämättä noudata nykyisen poliittisen toimintakulttuurin kaavoja. Toiminnan pohjana voisi olla tarkasti loppuun ajatellun teorian sijaan yhteisestä konkreettisesta tilanteesta syntyvä kokemus, joka ei ole vielä täysin artikuloitu. Tällainen yhdistävä kokemus voisi toiminnan kautta muotoutua teoriaksi, muttei sen välttämättä tarvitsisi. Ennalta ei tarvitsisi tietää lopputulosta. Tällaista toimintaa voisi syntyä missä tahansa. Sen ei tarvitsisi olla lähtöisin sellaisista koulutetuista tai muuten itseään hyvin ilmaisevista aktivisteista, jotka pystyvät kirjoittamaan vaatimuksensa tiukasti argumentoiduksi lehdistötiedotteeksi. Se voisi olla satunnaista tai säännöllistä, mutta pysyisi silti yllättävänä.

Tällaista toimintaa voisi olla sellainen julkisen tilan haltuunotto tai valtaus, jossa agenda ei olisi lukkoon lyöty jo etukäteen kyseenalaistamattomalla teorialla. Tällaisessa tilanteessa poliittinen toiminta kokoaisi eri syistä kiinnostuneet ihmiset yhteen ja yhteinen keskustelu, erilaisten osittaisten ja hajanaisten näkemysten vaihtaminen voisi muodostaa laajempaa poliittista näkemystä ja päämääriä. Tällaista toimintaa voi olla myös feministinen keskustelupiiri, jossa vaihdetut hajanaiset kokemukset ja tuntemukset voisivat muodostaa uudenlaista poliittista toimintaa. 

Kiinnostavaa on myös miettiä vaihtoehtoisia tapoja synnyttää keskustelua perustulosta. Sen sijaan, että yrittäisimme argumentoida perustuloa rakentamalla laajaa teoriaa kapitalismin kehityksestä, tietokapitalismista, talouskasvun mekanismeista ja hyvinvointivaltion tukiverkoista, voisimme alkaa puhua perustulosta omista kokemuksistamme käsin. Meillä ei tarvitsisi olla valmista käsitystä siitä, millainen perustulon pitäisi olla ja mihin ongelmiin sen pitäisi vastata. Perustulo voisi hahmottua pikemminkin kokoontumisissa, joissa erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset puhuisivat omista tarpeistaan ja tuntemuksistaan. Tietenkin se menisi epämääräiseksi ja hankalaksi. Ja jossakin vaiheessa täytyisi laittaa esiin julkilausuma, joka tiivistäisi poliittiset vaatimuksemme, koska eihän muuten kukaan ottaisi toimintaamme vakavasti.

Kuitenkin näen keskeneräisissä ajatuksissa ja kokemuksellisessa puheessa uudenlaisen poliittisen toiminnan voimavaran. Edustuksellinen demokratia perustuu varmuuksiin, tehtyihin päätöksiin ja kokonaisiin rakenteisiin. Edustuksellinen järjestelmä ei epäröi vaan prosessit kulkevat eteenpäin. Siinä ei ole sijaa keskeneräisille ajatuksille, pohdinnoille ja kokemukselliselle puheelle, joka ei pyri vakuuttamaan vaan enemmänkin pohtimaan ja keskustelemaan. Uskon, että kokemukselliseen puheeseen ja harhautuneisiin pohdiskeleviin ajatuksiin sisältyy kyseenalaistamisen ja toisin tekemisen mahdollisuus. Niistä voi lähteä liikkeelle jotakin muuta kuin se, mitä on jo päätetty, joka on jo järjestelmän hyväksymää ja olemassa olevien rakenteiden mukaista. Motivaatio omalle poliittiselle toiminnalle lähtee kuitenkin kokemukselliselta tasolta: siitä tunteesta, että asiat voisivat olla toisin.