Aihearkisto: Aktivismi

Feminismi ja vallan politiikat

Feminismi on parhaimmillaan hierarkioita ja epätasapainoisia valtasuhteita purkavaa politiikkaa, joka pyrkii solidaarisuuteen ja yhdenvertaisuuteen.

Kuitenkin välillä feminismin nimissä puhuvat tekevät politiikkaa, joka sulkee ulkopuolelle, vahvistaa valtarakenteita ja käytännössä ajaa yhä ahtaammalle marginaalissa olevia ihmisiä. Tämä on vallan politiikkaa, joka perustuu vallitsevissa valtarakenteissa saavutetuille etuoikeuksille, oli kyse sitten kansallisuudesta, valkoisuudesta tai luokka-asemasta. Tällöin lähtökohta on alusta asti ulossulkeva ja toimijoiden piiriä rajaava. Feministien keskuudessa onkin taas ollut kiivasta keskustelua siitä, millaista politiikkaa feminismi on.

Femenin tempaus herätti paljon keskustelua valkoisen feminismin kolonialistisesta luonteesta. Joukko länsimaisiin kauneus- ja kehonormeihin sopivia pääasiassa valkoisia naisia kulki paljain rinnoin tempauksessa tunisialaisen Aminan puolesta ja islamia vastaan. Amina vaati yläosattomalla kuvallaan blogissaan oikeutta naisen ruumiin itsemäärittelyyn. Femenin protesti kuitenkin toimi käytännössä täysin päinvastaisella tavalla: se nimenomaan pyrki viemään musliminaisilta heidän itsemäärittelyoikeutensa pukeutumisen ja uskonnon suhteen. Femen asetti musliminaiset uhrin asemaan, jonka he alastomuudellaan halusivat vapauttaa islamismista. Tällöin feministinen politiikka toimikin äärioikeistolaisen islamofobisen politiikan puolesta, jossa musliminaiset nähdään uhreina, heidän toimijuuttaan tai omaa ääntään ei kunnioiteta. Lukuisat musliminaiset reagoivat tähän viestittämällä Femenille, että Femen ei edusta musliminaisia eikä feministejä eikä voi puhua heidän puolestaan. (Lue lisää: Tulvan päätoimittajan blogi)

Myös seksin oston kriminalisaatio jakaa feministejä. Kriminalisaatiota puolustavassa keskustelussa helposti ajaudutaan abstraktiin keskusteluun periaatteista ja moraalista, jossa unohdetaan käytännön politiikka ja sen piirissä olevat ihmiset. Näin päädytään absurdiin tilanteeseen, jossa feministinen politiikka vaatii lisää poliisikontrollia siirtolaisseksityöläisille ja näin myös käytännössä lisää heidän käännytyksiään. Epäily seksin myymisestä on siirtolaisten käännytysperuste, vaikka sitä ei ole kriminalisoitu. Käytännössä vaatimus seksin oston kriminalisaatiosta ei vapauta naisia epätasa-arvoisesta ja sortavasta järjestelmästä, vaan ajaa heikossa asemassa olevat seksityöläiset entistä enemmän maan alle. Tällöin nähdään seksityöläiset uhreina, joille voidaan vaatia entistä enemmän kontrollia ja stigmatisointia. Tämän sijaan itse haluaisin nähdä feminismiä, joka pyrkisi solidaarisuuteen ja lisäämään heikossa asemassa olevien oikeuksia niiden vähentämisen sijaan, jotta he voisivat paremmim itse kamppailla oikeuksiensa puolesta.

Feminismin pitäisi pureutua myös purkamaan omia syrjiviä käytäntöjään. Maryan Abdulkarim kertoo Aviisissa feminismin syrjivistä käytännöistä maahanmuuttajanaisia ja musliminaisia kohtaan. Maahanmuuttajanaiset pyritään asettamaan uhrin asemaan ja heidät pyritään vapauttamaan asettamalla heidät suomalaiseen normiin.

Feministisissä piireissä esiintyy myös trans- ja homofobiaa: vieläkin Suomen vanhimman feministisen järjestön Naisasialiitto Unionin jäseneksi pääsee vaan tietynlaisella sosiaaliturvatunnuksella. Jos tämä on vastaus siihen, ketkä ovat feministisen politiikan piirissä, feminismi sulkee itsensä hyvin kapean piirin sisälle. Silloin voi äärimmäisen oikeistolaista ja kärsimystä tuottavaa politiikkaa ajanut Margaret Thatcher näyttäytyä feministisenä hahmona, vahvana naisena, joka oli Ensimmäinen Nainen ja yhdisti kodin ja perheen. Itse en halua ikinä olla mukana rakentamassa liikettä, joka ajaa vain vahvojen naisten pääsyä ensimmäisille paikoille ja kannattaa oikeistolaista antifeminististä rasistista luokkaeroja kasvattavaa politiikkaa.

Onneksi on toisenlaisia feminismejä. On feminismiä, jotka on kaikkia rajoja, hierarkioita ja käännytyksiä vastaan. Feminismiä, joka rakentuu solidaarisuuden (eikä uhriuttamisen) varaan. Monien erilaisten äänien feminismejä. Feminismin on kietouduttava muihinkin politiikan alueisiin kuin pelkästään suoraan sukupuolta koskeviin kysymyksiin. Vain sukupuoleen liittyviä hierarkioita purkaessaan se saattaakin vahvistaa esimerkiksi rotuun tai luokkaan liittyviä hierarkioita. Feminismissä tulisikin ottaa vakavasti ajatus hierarkioiden purkamisesta ja olla solidaarinen toistemme kamppailuille epätasa-arvoisten valtarakenteiden purkamiseksi.

Mainokset

Kokemuksia Olkiluodon blokkauksesta

Fukushiman onnettomuus ja Japanin ydinvoimaloiden turvallisuusongelmat ovat nostaneet ydinvoimaan liittyvät riskit laajaan keskusteluun. Siinä, missä Saksassa on päätetty luopua ydinvoimasta, Suomessa ydinvoimaa rakennetaan lisää.  Saksan päätökseen on vaikuttanut aktiivinen ydinvoiman vastainen kansanliike ja aktivismi.  Suomesta on tulossa  ydinvoimareservaatti, jos me emme pysty luomaan aktiivista vastarintaa myös täällä.  Ydinvoiman vastainen liike on jatkuvasti voimistumassa. Nyt toista kertaa järjestetty Olkiluotoblockade -tapahtuma keräsi yhteen ydinvoiman vastustajia eri kaupungeista Eurajoelle.

Itse lähdin myös mukaan tapahtumaan. Ydinvoima yritetään esittää välttämättömyytenä, mutta sen jokainen vaihe sisältää riskejä ja ympäristöongelmia, joita ei pystytä ratkaisemaan.  Uraaninlouhinnassa aiheutuu ympäristö- ja terveysongelmia. Ydinvoimaloiden rakennusprojekteja on moitittu turvallisuuspuutteista: mm. Olkiluodon työmaalla turvallisuuspuutteita on ilmennyt jatkuvasti.  Ydinvoimaloissa on aina onnettomuuden vaara eikä ydinjätteelle ole keksitty mitään toimivaa ratkaisua. Kuka päättää näiden riskien ottamisesta? Ydinvoimalahankkeiden takana on kansainvälisiä suuryrityksiä ja ydinvoimapäätökset on tehty keskusjohtoisesti vailla yleistä keskustelua.  Miksi meidän pitäisi suostua tähän? Sen sijaan, että energiantarpeemme tyydyttämiseksi päädymme ympäristökatastrofiin, tuotantoa ja energian kulutusta on vähennettävä huomattavasti.

Olkiluotoblockade toi ydinvoiman vastaisen liikkeen Olkiluotoon johtaville teille. Olkiluotoblockaden takana on laaja ruohonjuuritasolta organisoitunut kansanliike eikä siis mitään yhtä järjestäjätahoa. Itseorganisoitunut toiminta näkyi myös tapahtuman kulussa. Päämielenosoituksessa oli zinedistroa, bändejä, rumpuryhmää, banderollin pitäjiä, ruoanlaittajia, todella paljon erilaisia toimijoita, jotka toi yhteen yhteinen tavoite. Päämielenosoituksen lisäksi oli omatoimisia pienryhmiä blokkaamassa tietä muualta.  Yksi pienryhmistä blokkasi Olkiluotoon vievän tien tripodilla. Pienryhmien toiminta on innostava esimerkki siitä, kuinka tien blokkaaminen on mahdollista pienelläkin motivoituneella porukalla: ei tarvita muuta kuin rohkeus lähteä liikkeelle! Toiminnan moninaisuus toi voimaa koko Olkiluotoblockade-tapahtumalle ja ydinvoiman vastaiselle liikkeelle.

Itse olin päämielenosoituspaikalla. Kun tulin ulos bussista, poliisi oli vastassa sankkana joukkona ja neuvoi huolehtivaisesti meitä olematta unohtamatta mitään bussiin: ”kattokaa, ettei hattuhyllylle jää mitään!” Poliisirivistöt estivät mielenosoituksen pääsyn kadulle ja pakottivat sen pysymään tien reunalla.  Poliisi oli varautunut mielenosoitukseen suurella miehityksellä ja pidätysbussi odotti jo valmiina huoltoaseman pihalla, vaikka mielenosoituspaikasta oli Olkiluodon ydinvoimalaan yli 10 kilometriä. Mielenosoitus alkoi jo ennen aamuseitsemää,  jotta oltaisiin paikalla, kun Olkiluodon työntekijät matkaavat töihin.

Poliisin järeä varustautuminen mielenosoitukseen kertoo ydinvoimajärjestelmän heikkoudesta. Jos rauhanomaista mielenosoitusta pelätään noin paljon ja siihen reagoidaan tuollaisella repressiolla, se kertoo jotain ydinvoimaan sisältyvistä uhkista ja turvallisuusriskeistä, ja myös pelosta ydinvoiman vastaisen liikkeen voimistumisesta. 

Mielenosoitusaamu alkoi rauhallisesti. Ruokaa laitettiin & kahvia keitettiin, banderolleja avattiin, musiikki ja rummut soivat.  Oli kuitenkin turhauttavaa olla tien sivussa poliisirivistöjen saartamana.  Jossain vaiheessa mielenosoittajajoukko ryntäsi tielle ja poliisit työnsivät mielenosoittajat väkivaltaisesti takaisin tien syrjään samalla pidättäen satunnaisesti muutaman mielenosoittajan: pidätyksen syynä saattoi olla mukana roikkuva megafoni  tai mitä ikinä.

Minun mielenosoituskertomukseni jää vähän tyngäksi, koska jouduin itse kiinniotetuksi reilun parin kymmenen muun kanssa jo ennen aamuyhdeksää. Poliisin vaihtaessa vuoroa ja rivistöjen hajaantuessa hetkeksi, mielenosoittajajoukko juoksi tielle ja istui alas ihmisrykelmiin. Pidettiin kiinni toisistamme ja huudettiin ”Olkiluoto alas!” Osa soitti rumpuja. Se oli voimauttava ja innostava hetki. Me toimimme yhdessä ja menimme kadulle saadaksemme äänemme kuuluviin, vaikka ydinvoimateollisuus ja päättäjät eivät meitä halua kuulla.  Vaikka viranomaiset yrittivät työntää meidät syrjään, yhteisellä päättäväisyydellä me voitiin ottaa katu hetkeksi haltuun ja tuoda äänemme kuuluviin. Poliisi otti kiinni bussilastillisen porukkaa, raahasi ihmisiä yksitellen pidätysbussiin. Mielenosoitus jatkui kuitenkin koko päivän.  Olkiluodon blokkauksesta päivän aikana pidätettiin monta kymmentä (noin 50-60) ihmistä. 

Itse tosiaan vietin sitten koko päivän putkassa: kymmenen tuntia täpötäysissä selleissä, joissa 17 ihmiselle oli vain yksi patja.  Minäkin sain niskoittelusta sakot niin kuin kaikki kiinniotetut riippumatta siitä, mitä tekivät, olivatko he mukana blokkausaktiossa vai ottivatko vain kuvia siitä, tottelivatko poliisin käskyjä, saivatko edes poistumiskäskyä.  Lisäksi meidät kaikki kuvattiin ja meiltä otettiin sormenjäljet poliisirekisteriä varten. Tällainen reaktio mielenosoitukseen ja rauhanomaiseen kansalaistottelemattomuusaktioon tuntui hyvin kummalliselta. Onneksi putkassa oli hyvä yhteishenki, kun eri kaupungeista tulevat toimijat kohtasivat ja tukivat toisiaan.  Muutenkin poliisin toiminta vaan lisäsi tapahtumaan osallistuneiden yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden tunnetta: kiinniotosta vapautuneita odotti ulkopuolella ruokaa ja kyyti leirintäalueelle.  

Vaikka blokkaus ei onnistunutkaan siinä mielessä, ettei Olkiluotoon johtavia teitä saatu suljettua koko päiväksi, sillä oli varmasti vaikutusta.  Yksi tärkeä vaikutus oli tietenkin liikkeen sisäinen: se tarjosi tilaisuuden tavata samoja tavoitteita ajavia toimijoita ja ryhmiä eri kaupungeista ja toisaalta voimautti yhdessä toimimiseen. Tällaisella organisoitumisella, verkostoitumisella ja yhdessä toimimisella on aina vaikutuksia. Se johtaa uusiin ideoihin, uuteen toimintaan ja  ydinvoiman vastaisen liikkeen jatkumiseen ja kasvamiseen.

Tärkeä vaikutus Olkiluodon blokkauksella oli myös siinä, että se näytti, että on ihmisiä, jotka ovat sitoutuneita ja valmiita vastustamaan ydinvoimaa kansalaistottelemattomuudella ja kantamaan siitä seuraukset.  Vaikka poliisi ottaa meidät kiinni yhdeksi päiväksi, me ei lannistuta vaan jatketaan toimintaa.

Lisää tietoa tapahtumasta:

Olkiluotoblockaden nettisivut, twitter ja kuvia tapahtumasta.

Vapaata tilaa ja maalattuja haaveita

Tämä blogi on ollut aika hiljainen viime aikoina, koska prekaarin opiskelija-aktivistin elämä säntäilee ympäri kaupunkia ja heti kun olisi aikaa kirjoittaa, mieli on jo liikkunut seuraavaan asiaan ja projektiin.

Kesällä Helsinki on elossa. Puistot täyttyvät ihmisistä ja kaikki ovat liikkeessä.  Yhtäkkiä kaupunki on täynnä epäkaupallista tilaa. Puistoissa voi puhua rauhassa ystävän kanssa, olla pussikaljalla tai piknikillä, harrastaa liikuntaa, tanssia tai tehdä sirkustemppuja, pitää omia opintopiirejä ja lukea yhdessä vallankumouksellisia kirjoja, mitä ikinä keksii. Samalla kontrolli on kuitenkin jatkuvasti läsnä. Poliisiautot pörräävät ympyrää, puiston penkeiltä hätyytellään istujia pois milloin milläkin syyllä; niin nuoret kuin spurgutkaan eivät ole tervetulleita istumaan täällä.

Työmaa-aidat puhkeavat väreihin, mutta siihenkin tarvitsee luvat ja erityisen taideprojektin. Kuka tahansa ei saa maalata täällä.  Maalareilla on kaikilla taskussa lupalaput, jossa lukee osallistumisesta  Multicoloured Dreams -taideprojektiin.  Teemana on rauhan rakentaminen ja seiniin ilmestyy vaikka minkälaisia kuvia eri taiteilijoilta ja ryhmiltä. Avoimen haun myötä mukaan on päässyt kymmeniä eri maalaajia.  Tämä tarjoaa kuitenkin tilaisuuden saada kaupunkitilaan toisenlaisia viestejä kuin mitä meille mainostauluissa yleensä tyrkytetään. Lue Kulttuurivaikuttuja-blogin juttu projektista.

Töölönlahden työmaa-aitaan on ilmestynyt osana Multicoloured Dreams -projektia tällainen solidaarisuusmaalaus Satamalle ja Helsingin sosiaalikeskustoiminnalle ja talonvaltausliikkeelle.  Tarvitsemme kaupunkiin autonomista epäkaupallista tilaa, joka mahdollistaa omaehtoisen poliittisen toiminnan ja tilan vastakulttuureille, omaehtoiselle taiteelle ja kapitalistiselle logiikalle vaihtoehtoisen yhteisöllisyyden ja elämäntavan luomiselle.   Sen sijaan että kaupunki kaikin keinoin pyrkii jatkuvasti kitkemään autonomisia tiloja pois kaupungista, sen tulisi antaa niiden olla rauhassa ja luoda näin tilaa elävämmälle ja monimuotoisemmalle kaupungille.

Toinen kiinnostava maalaus on Feministisen kollektiivin sanataideteos, jossa haaveillaan kapitalistiselle tuottavuuden logiikalle vaihtoehtoisesta elämästä. ”Haluan pitää 100 välivuotta! Ensimmäisenä vuonna maleksin. Toisena vetelehdin. Kolmantena laiskottelen. Neljäntenä syrjäydyn, koska vain syrjässä voi olla rauhassa. Viidentenä haen kaverit ulos ja me tehdään niin kapeita kujia, ettei niille mahdu kukaan! Kuudentena puen päälleni lyhyimmän hameeni ja nautiskelen auringosta paljailla säärilläni ilman, että kukaan huutelee törkeyksiä perääni. Haluan, että roskien kaivelijat yksi toisensa jälkeen astuvat lähikauppaan ja asettuvat taloksi. Tuovat ystävänsäkin.”  Tämä maalaus maalailee aivan toisenlaista unelmaa kuin se tuottavuuden menestystarina ja kulutusjuhlan fantasia, joka on meille jo niin tuttu kaupunkikuvasta.

Vallankumouksen hedelmiä on kirjoittanut viime aikoina tarkkanäköisiä analyysejä liikkeiden kriisistä (Liikkeiden kriisi osa 1, 2 ). Itse koen kuitenkin, että pinnan alla kytee monenlaisia vastarinnan mahdollisuuksia.   Liikkeet eivät ole kriisissä vaan jatkuvasti syntyy uusia solidaarisuuksia ja uutta toimintaa.  Satama on pysynyt kaupungin jatkuvista häätöpyrkimyksistä huolimatta juuri liikkeen toimijoiden sinnikkyyden ja keskinäisen solidaarisuuden takia,  poliittisen paineen ja romanien ja aktivistien kamppailujen limittymisen kautta.  Kaupunkitilassa risteävät erilaiset vastakulttuurit ja kamppailut toisenlaisesta elämästä, jotka eivät sovi kaupalliseen kliiniseen kaupunkitilaan.

Tyhjillään olevan yliopistorakennus Francenian valtaus oli kiinnostava kaupunkitilan ja talonvaltausliikkeen kannalta. Yhtäkkiä keskelle gentrifikoituvaa Kalliota, jossa ei enää ole sijaa edes leipäjonoille, nousi sosiaalikeskus, josta saattoi löytää anarkistista kirjallisuutta, osallistua työpajoihin, jotka käsittelivät mm. Espanjan yleislakkoa ja ydinvoiman vastaista toimintaa, nähdä poliittisia dokumentteja, opetella soittamaan rumpuja ja osallistua antihierarkiseen päätöksentekoon ja toimintatapaan. Francenian valtaus nosti esille niin sosiaalikeskusliikkeen toimintaa kuin yliopiston nurinkurisia tilakäytäntöjä, jossa tutkijat eivät enää saa veloituksesta työhuoneita, mutta samaan aikaan tilaa pidetään tyhjillään ilman mitään käyttöä.

Sosiaalikeskus Sataman tilanne on veitsenterällä. Romanileirejä häädetään muualta ja Satama on jatkuvassa häätöuhassa; nyt kaupunki odottaa käräjäoikeuden päätöstä.  Kaupungin politiikka ajaa kaikki vaihtoehtoiset elämänmuodot ahtaalle ja pyrkii hävittämään epäkaupalliset tilat ja elämäntavat pois kaupunkitilasta.

Tämä on kuitenkin myös vahvistanut vastarintaa, synnyttänyt uudenlaisia solidaarisuuksia yhteenkietoutuneiden kamppailujen myötä. Meitä on monta, jotka haluamme toisenlaista kaupunkitilaa: tilaa, jonne mahtuu niin autonomisia sosiaalikeskuksia, omaehtoista poliittista toimintaa, antikapitalistisia queer-tiloja, kadunvaltauksia, graffiteja, skeittausta, leipäjonoja, kansankeittiöitä, romanileirejä, tilaa hengittää ja elää riippumatta seksuaalisuudesta, kansalaisuudesta ja varallisuudesta.

Puolueista ei ole luvassa mitään muutosvoimaa tilanteessa, jossa oppositiossa ei ole enää muita kuin oikeistopopulisteja ja punavihreäblokki on mennyt oikeistokonservatiivihallitukseen. Nyt voi odottaa vain joukkopakoa puolueista. 

Politiikka on taas kaduilla ja kaupunkitilassa, yhteisessä kamppailussa epäkaupallisten autonomisten tilojen puolesta ja kaupunkitilan rajaamista ja elämästä puhdistamista vastaan. Voimme ensin maalata kaupunkiin toisenlaisia unelmia vapaasta tilasta ja elämästä, jossa emme ole pelkästään tuotantokoneita tai kuluttajia.  Koska viimeksi olet uskaltanut haaveilla siitä, mitä kaikkea kaupungissa voisikaan tehdä? Mihin kaikkeen voisikaan olla tilaa? Miksi emme siis ottaisi lisää tilaa? Levittäisi elämäämme kaupunkiin talo ja katu kerrallaan? Valtauskesä on vasta alussa.

Kaksi vuosikymmentä mukautumista ja vastarintaa

Tänään juhlitaan Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia. Jo 20 vuotta Helsingin yliopistossa on ollut institutionaalista tilaa feministiselle tutkimukselle ja feministisen akateemisen perinteen kehittymiselle. Kristiina-instituutti on toiminut eräänlaisen kaksoisstrategian mukaan: toisaalta on toimittu feministisen tutkimuksen turvasatamana ja toisaalta samaan aikaan pyritty valtavirtaistamaan feminististä tutkimusta tukemalla muissa oppiaineissa tehtyä työtä. Tällä on ollut suuri merkitys sukupuolentutkimuksen asemaan: siitä on tullut legitiimi tieteenala. Vaikka sukupuolentutkimukseen vieläkin kohdistuu ennakkoluuloja ja feministisistä teemoista kiinnostuneet opiskelijat ja tutkijat voivat kohdata marginalisointia ja syrjintää omalla tieteenalallaan, sukupuolentutkimus on lunastanut paikkansa akateemisessa maailmassa.

Tämä on tarkoittanut jatkuvaa vastarintaa. Sukupuolentutkimus on tarjonnut paikan tehdä kriittistä tutkimusta. Tämä ei nyky-yliopistomaailmassa ole kuitenkaan itsestään selvästi arvostettua, vaan on jatkuvasti jouduttu oikeuttamaan omaa olemassaoloa tieteenalana ja kamppailemaan resursseista. Nyt uuden yliopistolain jälkeen Kristiina-instituutti on lakannut olemasta ja sukupuolentutkimuksesta on tullut vain yksi oppiaine suurlaitoksessa. Samalla myös sukupuolentutkimuksen opetukseen käytetyt resurssit ovat pudonneet dramaattisesti, mikä on näkynyt opetustarjonnassa.

Samalla kun sukupuolentutkimus on kamppaillut itselleen oikeutusta akateemisessa maailmassa, se on myös tarkoittanut mukautumista akateemisen maailman käytäntöihin ja hierarkioihin. Tätä mukautumisen ja vastarinnan risteämistä tarkastellessa on kiinnostavaa lukea professori Tuija Pulkkisen Fifissä julkaistu juhlahaastattelu. Haastattelussa Tuija Pulkkinen toteaa, että sukupuolentutkimus sekä on että ei ole poliittista.

Se, että sukupuolentutkimus on institutionalisoitunut tieteenalaksi, tarkoittaa, että sukupuolentutkimus on saanut omat oppihistoriansa, oman puhuvien päiden ja pyhien tekstien kaanoninsa, omat tiedon muodostamisen ja tieteenalalla pätevöitymisen riittinsä. Vaikka tehdään kriittistä tutkimusta, harvoin suhtaudutaan kriittisesti itse käytäntöihin, joilla tietoa tuotetaan ja muodostetaan, akateemisiin hierarkioihin ja ulossulkemisen mekanismeihin, joilla tuotetaan alan asiantuntijavaltaa.

Tämä näkyy myös Tuija Pulkkisen haastattelussa. Tuija Pulkkinen analysoi, kuinka yliopistossa asioita tutkitaan totuuden, ei poliittisen hyödyn näkökulmasta, kuinka tieteellisen tiedon traditio ulottuu myös sukupuolentutkimukseen ja kuinka pamfletit eivät ole tieteellistä tietoa, kun ne eivät noudata tieteellisen tiedon muodostamisen kaavoja. ”Sen kanssa on vain elettävä” -artikkelissa todetaan. Sen jälkeen Pulkkinen pohtii sukupuolentutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta käsitteiden muodostajana ja asiantuntijavaltana. Tämä on hyvin perinteinen tapa ajatella tutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta.

Itse näen, että olisi olennaista, että sen lisäksi että sukupuolentutkimuksen oppiaineessa tehdään kriittistä tutkimusta, myös tehtäisiin tutkimusta kriittisesti. Pitäisi kyseenalaistaa myös tieteellisen tiedon muodostamisen käytäntöjä. Mitä hierarkioita syntyy tiedeyhteisössä? Miten niitä voisi purkaa? Miten asiantuntijavallan sijaan voisi rakentaa toisenlaisia tietämisen ja tutkimuksellisen dialogin käytäntöjä? Mitkä tietämisen tavat jäävät näkymättömiin, kun tuotetaan tieteellistä tietoa? Millä muulla tavalla tieteellistä tietoa voi luoda? Mikä on tunteiden ja kokemuksen rooli tieteellistä tietoa tuotettaessa?

Ennen kaikkea pitäisi päästä eroon tieteellisen tiedon muodostamiseen liittyvästä epäpoliittisuuden vaatimuksesta, jossa kaikki poliittisuus vie pohjaa tutkimukselta. Täytyy päästä eroon ajatuksesta, että poliittisuus ja yhteiskuntaan vaikuttamisen pyrkimys ovat jonkinlainen häpeäpilkku, likatahra, joka vie tieteenalan uskottavuuden.  Sen sijaan pitäisi nähdä poliittisuus mahdollisuutena tutkimuksen vaikuttavuudelle ja merkitykselle. Sukupuolentutkimuksella olisi mahdollisuus tähän. Sukupuolentutkimus voisi olla ylpeä juuristaan feministisessä liikkeessä, jossa tutkimus ja poliittinen toiminta kulkivat rinnan ja tutkimus tuki poliittista toimintaa.

Onhan ihan mukava käydä akateemista keskustelua yliopiston seinien suojassa ja piiloutua akateemiseen diskurssiin, jossa sanottavan paino määräytyy paikasta akateemisen pätevöitymisen arvoasteikolla. Se on turvallista. Kuitenkin näen olennaiseksi, että samaan aikaan on käytävä yhteiskunnallisia kamppailuja, toimittava poliittisesti, osallistuttava liikkeisiin. Sukupuolentutkijan ja feministin ei niinkään pitäisi pyrkiä olemaan asiantuntija vaan aktivisti.

Siinä missä tänään perjantaina juhlitaan akateemisen maailman feministisen ajattelun turvasataman Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia, sunnuntaina kamppaillaan toisenlaisen feministisen toiminnan turvasataman Sosiaalikeskus Sataman puolesta. Sosiaalikeskus Satama on tarjonnut tilat monenlaiselle feministiselle ja queer-poliittiselle toiminnalle ja vastakulttuurille. Nyt kaupunki on irtisanonut Sataman vuokrasopimuksen ja pyrkii häätämään Sataman ja sen pihalla olevan romanileirin. Lue lisää Sataman nettisivuilta. Tämä kamppailu sosiaalikeskustoiminnan tulevaisuudesta ja vapaista autonomisista tiloista on myös feministinen kamppailu. On taisteltava sen puolesta, että kaupungissa on tilaa myös queereille tiloille, tiloille, johon mahtuu niin alakulttuureja, omaehtoista poliittista toimintaa kuin romaneiden asumista.

Luin myös innostuneena ”lutkaliikkeestä” Yhdysvalloissa (lue uutinen täältä). Naisten seksuaalisuutta kontrolloidaan jatkuvasti erilaisilla sosiaalisilla sanktioilla. Jos et toteuta seksuaalisuuttasi normien mukaisesti, olet lutka, huora, ja silloin on oma vikasi, jos sinulle käy huonosti. Tämä on feministinen kieltäytyminen siitä häpeästä, joka feminiinisyyteen liitetään.

Vuoden toinen Utopia-klubi on 20. toukokuuta nuorisokeskus Hapessa. Utopia yhdistää queer-politiikkaa ja vammaisaktivismia. Kysymys on uusien queerystävällisten ja esteettömien tilojen luomisesta, joka samanaikaisesti tuo esille tilojen poliittisuuden: suurin osa tiloista ei ole turvallisia tiloja itsestään vaan meidän täytyy itse tehdä tiloista turvallisia olla meille kaikille.

Feministinen tutkimus ja queer-teoria eivät saa jäädä akateemisiksi diskursseiksi vaan niiden tulee olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten kamppailujen ja aktivismin kanssa.