Tänään juhlitaan Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia. Jo 20 vuotta Helsingin yliopistossa on ollut institutionaalista tilaa feministiselle tutkimukselle ja feministisen akateemisen perinteen kehittymiselle. Kristiina-instituutti on toiminut eräänlaisen kaksoisstrategian mukaan: toisaalta on toimittu feministisen tutkimuksen turvasatamana ja toisaalta samaan aikaan pyritty valtavirtaistamaan feminististä tutkimusta tukemalla muissa oppiaineissa tehtyä työtä. Tällä on ollut suuri merkitys sukupuolentutkimuksen asemaan: siitä on tullut legitiimi tieteenala. Vaikka sukupuolentutkimukseen vieläkin kohdistuu ennakkoluuloja ja feministisistä teemoista kiinnostuneet opiskelijat ja tutkijat voivat kohdata marginalisointia ja syrjintää omalla tieteenalallaan, sukupuolentutkimus on lunastanut paikkansa akateemisessa maailmassa.
Tämä on tarkoittanut jatkuvaa vastarintaa. Sukupuolentutkimus on tarjonnut paikan tehdä kriittistä tutkimusta. Tämä ei nyky-yliopistomaailmassa ole kuitenkaan itsestään selvästi arvostettua, vaan on jatkuvasti jouduttu oikeuttamaan omaa olemassaoloa tieteenalana ja kamppailemaan resursseista. Nyt uuden yliopistolain jälkeen Kristiina-instituutti on lakannut olemasta ja sukupuolentutkimuksesta on tullut vain yksi oppiaine suurlaitoksessa. Samalla myös sukupuolentutkimuksen opetukseen käytetyt resurssit ovat pudonneet dramaattisesti, mikä on näkynyt opetustarjonnassa.
Samalla kun sukupuolentutkimus on kamppaillut itselleen oikeutusta akateemisessa maailmassa, se on myös tarkoittanut mukautumista akateemisen maailman käytäntöihin ja hierarkioihin. Tätä mukautumisen ja vastarinnan risteämistä tarkastellessa on kiinnostavaa lukea professori Tuija Pulkkisen Fifissä julkaistu juhlahaastattelu. Haastattelussa Tuija Pulkkinen toteaa, että sukupuolentutkimus sekä on että ei ole poliittista.
Se, että sukupuolentutkimus on institutionalisoitunut tieteenalaksi, tarkoittaa, että sukupuolentutkimus on saanut omat oppihistoriansa, oman puhuvien päiden ja pyhien tekstien kaanoninsa, omat tiedon muodostamisen ja tieteenalalla pätevöitymisen riittinsä. Vaikka tehdään kriittistä tutkimusta, harvoin suhtaudutaan kriittisesti itse käytäntöihin, joilla tietoa tuotetaan ja muodostetaan, akateemisiin hierarkioihin ja ulossulkemisen mekanismeihin, joilla tuotetaan alan asiantuntijavaltaa.
Tämä näkyy myös Tuija Pulkkisen haastattelussa. Tuija Pulkkinen analysoi, kuinka yliopistossa asioita tutkitaan totuuden, ei poliittisen hyödyn näkökulmasta, kuinka tieteellisen tiedon traditio ulottuu myös sukupuolentutkimukseen ja kuinka pamfletit eivät ole tieteellistä tietoa, kun ne eivät noudata tieteellisen tiedon muodostamisen kaavoja. ”Sen kanssa on vain elettävä” -artikkelissa todetaan. Sen jälkeen Pulkkinen pohtii sukupuolentutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta käsitteiden muodostajana ja asiantuntijavaltana. Tämä on hyvin perinteinen tapa ajatella tutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta.
Itse näen, että olisi olennaista, että sen lisäksi että sukupuolentutkimuksen oppiaineessa tehdään kriittistä tutkimusta, myös tehtäisiin tutkimusta kriittisesti. Pitäisi kyseenalaistaa myös tieteellisen tiedon muodostamisen käytäntöjä. Mitä hierarkioita syntyy tiedeyhteisössä? Miten niitä voisi purkaa? Miten asiantuntijavallan sijaan voisi rakentaa toisenlaisia tietämisen ja tutkimuksellisen dialogin käytäntöjä? Mitkä tietämisen tavat jäävät näkymättömiin, kun tuotetaan tieteellistä tietoa? Millä muulla tavalla tieteellistä tietoa voi luoda? Mikä on tunteiden ja kokemuksen rooli tieteellistä tietoa tuotettaessa?
Ennen kaikkea pitäisi päästä eroon tieteellisen tiedon muodostamiseen liittyvästä epäpoliittisuuden vaatimuksesta, jossa kaikki poliittisuus vie pohjaa tutkimukselta. Täytyy päästä eroon ajatuksesta, että poliittisuus ja yhteiskuntaan vaikuttamisen pyrkimys ovat jonkinlainen häpeäpilkku, likatahra, joka vie tieteenalan uskottavuuden. Sen sijaan pitäisi nähdä poliittisuus mahdollisuutena tutkimuksen vaikuttavuudelle ja merkitykselle. Sukupuolentutkimuksella olisi mahdollisuus tähän. Sukupuolentutkimus voisi olla ylpeä juuristaan feministisessä liikkeessä, jossa tutkimus ja poliittinen toiminta kulkivat rinnan ja tutkimus tuki poliittista toimintaa.
Onhan ihan mukava käydä akateemista keskustelua yliopiston seinien suojassa ja piiloutua akateemiseen diskurssiin, jossa sanottavan paino määräytyy paikasta akateemisen pätevöitymisen arvoasteikolla. Se on turvallista. Kuitenkin näen olennaiseksi, että samaan aikaan on käytävä yhteiskunnallisia kamppailuja, toimittava poliittisesti, osallistuttava liikkeisiin. Sukupuolentutkijan ja feministin ei niinkään pitäisi pyrkiä olemaan asiantuntija vaan aktivisti.
Siinä missä tänään perjantaina juhlitaan akateemisen maailman feministisen ajattelun turvasataman Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia, sunnuntaina kamppaillaan toisenlaisen feministisen toiminnan turvasataman Sosiaalikeskus Sataman puolesta. Sosiaalikeskus Satama on tarjonnut tilat monenlaiselle feministiselle ja queer-poliittiselle toiminnalle ja vastakulttuurille. Nyt kaupunki on irtisanonut Sataman vuokrasopimuksen ja pyrkii häätämään Sataman ja sen pihalla olevan romanileirin. Lue lisää Sataman nettisivuilta. Tämä kamppailu sosiaalikeskustoiminnan tulevaisuudesta ja vapaista autonomisista tiloista on myös feministinen kamppailu. On taisteltava sen puolesta, että kaupungissa on tilaa myös queereille tiloille, tiloille, johon mahtuu niin alakulttuureja, omaehtoista poliittista toimintaa kuin romaneiden asumista.
Luin myös innostuneena ”lutkaliikkeestä” Yhdysvalloissa (lue uutinen täältä). Naisten seksuaalisuutta kontrolloidaan jatkuvasti erilaisilla sosiaalisilla sanktioilla. Jos et toteuta seksuaalisuuttasi normien mukaisesti, olet lutka, huora, ja silloin on oma vikasi, jos sinulle käy huonosti. Tämä on feministinen kieltäytyminen siitä häpeästä, joka feminiinisyyteen liitetään.
Vuoden toinen Utopia-klubi on 20. toukokuuta nuorisokeskus Hapessa. Utopia yhdistää queer-politiikkaa ja vammaisaktivismia. Kysymys on uusien queerystävällisten ja esteettömien tilojen luomisesta, joka samanaikaisesti tuo esille tilojen poliittisuuden: suurin osa tiloista ei ole turvallisia tiloja itsestään vaan meidän täytyy itse tehdä tiloista turvallisia olla meille kaikille.
Feministinen tutkimus ja queer-teoria eivät saa jäädä akateemisiksi diskursseiksi vaan niiden tulee olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten kamppailujen ja aktivismin kanssa.
Harhautuneita ajatuksia 