Luokista ja eroista yliopistolla

Olin viime viikolla luennolla, jolla luennoitsija sanoi, ettei luokkakysymys ole olennainen yliopiston kannalta, vaikka luokkaerot muuten yhteiskunnassa näkyvätkin. Kiinnostavaa oli, että luennolla muuten käsiteltiin nimenomaan eroja niin seksuaalisuuteen, sukupuoleen kuin luokkaan liittyen. 

Lopulta luennoitsijan kommentti oli aivan ymmärrettävä. Noinhan meidät yliopistolla opetetaan ajattelemaan. Ikään kuin yliopistolle tullessa kaikki erot meidän taustoissa ja identiteeteissä häviäisivät ja olisimme kaikki samalla viivalla.  Meidän kaikkien oletetaan oppivan samalla tavalla. Meidän odotetaan omaksuvan samanlainen akateeminen puhetapa ja sulkevan oman itsemme puheestamme pois.  Tieteelliseen argumentaatioon eivät kuulu tunteet ja poliittiset vakaumukset, vaikka ne motivoivat toimintaamme.  Suuri osa opiskelijoista käy opiskelun ohella töissä, mutta opiskelijoiden silti oletetaan opiskelevan täysipäiväisesti. 

Akuliina Saarikoski kirjoittaa uusimmassa kolumnissaan Uudessa Suomessa, että yliopisto on keskiluokkaisuuden oppikoulu. Tästähän lopulta on kyse.  Me opimme arvostamaan koulutusta, menestystä, sivistystä, verkostoitumista.  Me omaksumme identiteettimme opiskelijoina erotettuna muista prekaareista ja duunareista, vaikka opiskelun ohella tekisimme ihan samoja paskaduuneja kuin muutkin. Opiskelu näyttäytyy vain kurjuuden ja köyhyyden välitilana matkalla kohti parempaa sosiaalista statusta. Kuitenkin elämämme täytyy näistä välitiloista. Sen sijaan, että ajamme etuamme pelkästään opiskelijoina, meidän tulee nähdä yhteiset intressit ja kokemukset, jotka jaamme muiden prekaarien ja pienituloisten kanssa.

Opiskelijatoiminnan nyt syksyllä ilmestynyt Vastaopinto-opas  puhuu asioista,  joista yliopiston viralliset tahot eivät juuri puhu. Vastaopinto-oppaasta löytyy muistilista paskaduuneja tekevälle opiskelijalle ja vinkit opintotuen kontrollista selviytymiselle. Vastaopinto-oppaassa on myös ohjeet opintopiirien perustamiselle ja kokemuksia autonomisesta opiskelusta ja tilan haltuunottosta yliopistolla. Lisäksi oppaassa käsitellään myös yliopistoa perinteisiä sukupuolihierarkioita ylläpitävänä heteroseksistisenä instituutiona ja sitä, miten yliopistolla voisi toimia toisin. Vastaopinto-oppaan Luokkayliopisto -luku on avaava jokaiselle, joka uskaltaa väittää, ettei luokkakysymys ole olennainen yliopiston suhteen.

Itse toivon, että Vastaopinto-opas auttaa kuvittelemaan ja tekemään toisenlaista yliopistoa, jonka me teemme yhdessä toimimalla toisin, ottamalla tilaa haltuun yhteiselle toiminnalle ja oleskelulle, valtaamalla luentosaleja, käytäviä, parkkipaikkoja ja kahvihuoneita, perustamalla kiinnostavia opintopiirejä, lukemalla kirjoja, jotka itse haluamme lukea, liimaamalla tarroja, nauramalla, vaatimalla enemmän, tekemällä kaikkea mikä ikinä murtaakaan jähmettyneen instituution toimintatapoja ja tekee siitä elävämmän ja viihtyisämmän.  Samalla voimme löytää uusia tapoja puhua opiskelijoista ja luokasta: nähdä opiskelijoiden yhteydet muihin prekaareihin ja puhua luokasta ja yhteisistä kamppailuista unohtamatta muita eroja kuten seksuaalisuutta, sukupuolta ja vammaisuutta.

Mainokset

3 responses to “Luokista ja eroista yliopistolla

  1. En ole täysin samaa mieltä.

    Yliopisto ei ole pelkkä pullean keskiluokan oppikoulu, se on luokka-Suomen vedenjakaja.

    Keskiluokkaisen perheen vesa päätyy yliopiston jälkeen keskiluokkaiseen duuniin, duuniin josta maksetaan hänelle lähtökohtaisesti vähemmän kuin kun porvariperheen vesalle, joka yliopiston käytyään päätyy – tilastojen valossa – vanhempiaankin parempaan duuniin. Akateeminen koulutus ei automaattisesti ole pääsylippu kultaiseen keskiluokkaan, se on yhä useammin myös menolippu uusköyhyyteen. Luokka-asema periytyy, juuret ovat tärkeämmät kuin siivet, yliopistollakin.

    Kyse on muustakin kuin luokkadiskurssin määrittelemisestä. Pirtinhaju haihtuu vasta seitsemännessä polvessa, kuten Oiva Plönen sanoi.

  2. kyllähän tuossa ”samalla viivalla”- ajatuksessa oli aikoinaan jotain hyvinkin vapauttavaa, itse koin sen (ainakin sen hetken) hyvinkin humalluttavana ei-akateemisesta taustasta lähtöisin olevana. Ikäänkuin sen tiedon ja ajattelun kautta olisi ollut tilaisuus hypätä muutamankin pykälän ylöspäin..ei ehkä niinkään yhteiskunnan silmissä (tienaamalla), kuin omissa silmissään (tekemällä vaikkapa tutkimusta, pätevöitymällä asiantuntijaksi).

    Toisin tosiaan kävi. ikävä yliopistolle iskee silti toisinaan. Voisi sanoa, että eräät elämäni parhaat hetket löytyvät sieltä. Mutta myöskin ne pettymykset.

    Kohtuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että omat sosiaaliset angstini ja häpeäni olivat niin lamauttavia, että opinnot jouduin jättämään. Tajusin myöskin akateemisen tiedon suhteellisuuden elämäntaitojen vinkkelistä – sivistys ei pelasta ihmistä, jonka menneisyys on täynnä näkymättömyyttä. Terapiaa siinä tarvittiin, eikä sekään ”pelastanut”.

    Jäin miettimään viimeistä kappaletta: millaisia paikkoja yliopiston fyysiset tilat voisivat olla, millaisia ne ovat muualla&miten opiskelijat niitä hyödyntävät? Onko Suomi jotenkin poikkeuksellinen mykkyydessään, kiltteydessään, näkymättömyydessään? Pitäisikö politiikan näkyä yliopistolla enemmän, ja mikä saisi ihmiset innostumaan?

    Suomalaisten yksinään puurtaminen ja tunnollinen (usein myös varsin iloton)opintoputken kahlaaminen on niitä asioita, joita en omasta yliopistostani kaipaa. Aika kovasta maailmasta on tosiaan kyse – joko porskutat tai putoat.

  3. ja sen verran lisään, että löysin ”paskaduunisektorilta” oman second chance-urani, eli työttömyys (akateeminen tai muukaan) ei ole minua koskettanut.

    Silti näen yliopiston arvon syvemmin kuin pelkkänä suorituksellisena tuottamisena, aineellisin arvoin mitattavissa olevana tulostehtaana. Luovuutta ei voi puristaa briketiksi, ja toivottavasti nuoruudessa (nuori aikuinen) on vielä tilaa muille arvoille kuin tehokkuudelle.

    Siinä mielessä olen huolestunut nykyisestä kehityksestä, koska yliopisto-opintojen tulisi mielestäni olla edes osittain nautittavaa, älyllisesti haastavaa ja juuri siksi (osittain) myös aikaa ottavaa. En sinänsä puolusta lusmuilua (tai itsepetosta) elämänasenteena, puolustan oikeuttaa levähtää, vetää henkeä, ottaa aikalisä. Jotta jaksaa taas jatkaa, uusin silmin ja kiitollisena luvasta saada levähtää.

    Taitavat vaan olla kovin kohtuuttomia vaatimuksia nykyään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s