Miehen katse ja naisen kuva

Feministisessä tutkimuksessa representaatiot ja kulttuuriset kuvastot ovat keskeisessä osassa.  Mikä merkitys kuvilla lopulta on? Pystymmekö todella tarkastelemaan naisen ruumiin asemaa yhteiskunnassa kuvien kautta? Jos feminiinen tutkimus kiinnittyy representaatioihin, unohtuvatko silloin todelliset yhteiskunnassa toimivat ruumiit ja näiden ruumiiden konkreettiset kokemukset?

Olin tänään sukupuolentutkimuksen luennolla, jolla käsiteltiin Harri Kalhan artikkelia ”Marilyn Monroen groteski ruumis” (julkaistu Pauline von Bonsdorffin ja Anita Sepän toimittamassa teoksessa Kauneuden sukupuoli vuonna 2002). Tämä artikkeli on minusta esimerkki siitä, kuinka ongelmallista on, että jäädä pelkästään representaatioiden ja kulttuuristen kuvien tasolle.  Artikkeli käsittelee Marilyn Monroen ruumista miehisen katseen ja fantasioiden kautta.

Tällöin Marilyn Monroen ruumis näyttäytyy groteskina: se ilmentää miehisiä haluja ja fantasioita, mutta myös alitajuisia pelkoja tuntemattomasta ja hallitsemattomasta luonnosta. Se antaa lupauksen hedelmällisyydestä, jota ei ikinä pysty todellisessa elämässä lunastamaan. Se on täydellinen alistunut objekti, mutta kuitenkin jotenkin vaarallinen, tuntematon ja hallitsematon. Artikkelissa puhutaan diskursseista ja representaatioista, psykoanalyysista ja alitajunnasta.

Kuka on tämän artikkelin subjekti? Kuka tässä artikkelissa puhuu ja toimii? Kenen näkökulmaa seurataan? Minusta on kiinnostavaa, että artikkeli itsessään tuottaa saman subjekti-objekti-rakenteen, jota se ilmeisesti pyrkii purkamaan. Jälleen kerran subjektina on se konstruoitu heteroseksuaalinen maskuliininen länsimainen valkoinen mies ja hänen katseensa, kun taas naisen ruumis on objekti, joka tulee tarkasteluun ainoastaan tämän miehen katseen kautta. Miksi feministisessä representaatioiden tutkimuksessa täytyy konstruoida tämä maskuliininen katse? Mihin sitä tarvitaan? Miksi tämä katse on niin hallitseva, että sen täytyisi olla aina tutkimuksemme lähtökohta?

Väitän, että tämä maskuliininen katse on nimenomaan konstruoitu: sitä ei ole olemassa. Kulttuuriset kuvastot saattavat olla maskuliininen katseen värittämiä, mutta kulttuurinen katse ei missään nimessä ole yksi. On monenlaisia päällekkäisiä ja ristikkäisiä katseita, jotka kohdistuvat kuviin.  Ja kuvien takana ovat aina ruumiit ja niiden kokemukset. Kuvat heijastuvat ruumiiden kokemuksiin ja määrittyvät niiden kautta.

Kuvien ja representaatioiden tasolla puhuminen tuntuu passivoivalta. Kulttuurissamme esiintymisessä kuvissa näkyvät sukupuolirakenteet ja heteronormatiivisuus, mutta nämä samat rakenteet ovat vielä paljon konkreettisemmin esillä omassa elämässämme ja kokemuksessamme.  Kuvien analysointi ei riitä: se lähinnä vieraannuttaa meidät omasta kokemuksestamme ja rakenteista, jotka ovat läsnä konkreettisissa elämän tilanteissamme.

Mainokset

3 responses to “Miehen katse ja naisen kuva

  1. Olen samaa mieltä siitä, että pelkkä kuvien ja representaatioiden tasolla puhuminen passivoi. Ärsyttää kulttuurintutkimuksen ylivalta niin naistutkimuksessa kuin sossulogiassakin.

    Mutta mitä tarkoittaa ”maskuliininen katse on nimenomaan konstruoitu: sitä ei ole olemassa”. Siis jos jokin on rakennettu, niin sitä ei ole olemassa?

    Itse lukisin (sosiaalisen+materiaalisen+semioottisen jne.) konstruktionismia niin, että juuri rakentumisprosessien vuoksi asiat ovat olemassa. Esimerkiksi kuva ei ole sen vähempää ”todellisempi” kuin se, mihin kuva viittaa (”virtuaaliseksi” ei ole sen vähempää ”todellisempaa” kuin ”biologinen” seksi, talon yläkerta ei ole sen vähempää ”todellisempi” kuin talon alakerta, jne…)

    • Olet ihan oikeassa kritiikissäsi. Ilmaisin asian tekstissä aika huonosti (en ehkä miettinyt ihan loppuun asti tuota lausetta). Siitä, että jokin asia on konstruoitu, ei tosiaan voi johtaa sitä, ettei se olisi olemassa. Mitä tuolla lauseella kai halusin sanoa, että maskuliininen katse on jotakin, jonka tutkija itse luo tutkimuksensa lähtökohdaksi. Onhan se tietenkin siltikin olemassa tutkimuksen lähtökohtana. Ideani lähinnä oli vain, että tuollaista katsetta ei mitenkään välttämättä tarvitse olettaa.

  2. Luin saman esseen joskus vuosi pari sitten ja minusta siinä oli oleellisin Marilynista joka on. Jos ajattelee semioottista tulkintaa, niin paras mahdollinen alue on tottakai kuva.

    Kuva puolestaan on aina tehty. Vaikka miettisin kuinka, en käsitä mitä eroa asiassa on jos kyse on miehestä tai naisesta joka katsoo. Koska kyse on tottakai ja tietysti Hollywoodista ja siitä että joku on sellainen, joka myy.

    Kaiken lisäksi Hollywood on Amerikassa ja sielläå myy tietyntyyppinen naiskäsitys. Onhan siitä jo aikaa, Marilyn kuoli 1962 jo.

    Vertauksen vuoksi voisi kaivaa esiin jonkun Kaja Silvermanin analyysin (ja suurimmaksi osaksi ne ovat elokuvista JA naisia) kirjasta The Subject of Semiotics. Silverman kuvaa esimerkiksi Psykon blondia ja viittaa siinä rahan välittömään olemassaoloon. Siis suhteessa sen blondin elossaoloon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s