Väkivaltakeskusteluista ja sukupuolikokemuksista

Suomalaisessa kulttuurissa väkivalta tuntuu liittyvän olennaisesti tiettyyn mieheyden kuvaan. Väkivaltaan suhtaudutaan hyväksyvästi, jopa ihannoivasti. Pojat puhuvat toimintaelokuvien sankareista ja omista tappelukokemuksistaan vähän rehvastellen. Ei oikeastaan ole väliä, onko kyse siitä, että on lyönyt itse vai ”saanut turpaan”.  Ne ovat kaikki maskuliinisia sankarimyytejä, joissa on kyse väkivallan kestämisestä ja vastaan ottamisesta. ”Kestin sen kuin mies.”  Maailma on väkivaltainen ja siihen tulee sopeutua ja osallistua, jotta voi olla aktiivinen toimija ja osa hegemonista maskuliinisuutta.  Pojasta mieheksi kasvaminen on liitettykin perinteisesti armeijaan menoon, jolloin pojasta tulee osa yhteiskunnan väkivaltakoneistoa.

Naisen kokemus väkivallasta on erilainen. Naisen ei oleteta sietävän sitä, vastaavan siihen. Nainen on korkeintaan uhri. Nainen ei voi rehvastella sillä, kuinka antoi jollekin turpaan tai sai turpaan oikein kunnolla eikä murtunut siitä. Nainen saa itkeä, jos häntä lyödään. Naisen ei odoteta lyövän takaisin.

Se ei tarkoita, etteikö nainen olisi  väkivaltainen ja aggressiivinen kuin mies, mutta naisen aggression ilmaisut ovat tabu meidän yhteiskunnassamme. Niistä ei voi puhua avoimesti.  Miehen aggression ilmaisut taas ovat osa hyväksyttyä kulttuurista kuvastoamme.

Tämä koskee myös  yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoja. Useissa suoran toiminnan liikkeissä on läsnä väkivaltaa ihannoiva militantti estetiikka. Konfliktia pyritään luomaan tuomalla esiin aggressiota ja voimaa, väkivallan uhkaa. Vallankumouksen subjekti on vihainen mies, joka haluaa murtaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen voimalla.

Mikä on feministinen vastaus tähän? Feministinen itsepuolustus ja nainen, joka uskaltaa lyödä takaisin? Voisiko feministinen vallankumouksen subjekti vihdoinkin päästä ulos tästä väkivallan kulttuurista?

Aina jossakin vaiheessa liberaali tasa-arvokeskustelu päätyy absurdiin vaatimukseen, että kun kerran miehillä on asevelvollisuus, niin myös kaikkien naisten pitäisi tulla asevelvollisiksi. Osa kannattaa tätä tasa-arvon nimissä: joo,  kun kaikki naiset menevät armeijaan niin silloin meillä on tasa-arvo, mies ja nainen kumpikin sama ase kädessä. Toiset puhuvat siitä, kuinka naisilla on erilainen lähtökohtakokemus, he synnyttävät lapsia ja tällä tavoin he täyttävät velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan siinä, missä miehet armeijassa puolustamassa maata: koti (naiset) ja isänmaa (miehet).

Minusta koko keskustelu on absurdi. Pitäisi puhua asevelvollisuuden lakkauttamisesta tasa-arvon nimissä. Minusta ei ole turhaa puhua miesten oikeuksista ja syrjinnästä. Miesten asema tarvitsee myös tasa-arvokeskustelua. Väkivaltaisen maskuliinisuuden kuva, johon kaikki miehet yritetään mahduttaa yhteiskunnassamme, on yhtä sortava kuin naisia syrjivät ja alistavat rakenteet. Siitä on päästävä eroon. Täytyy päästä tilanteeseen, jossa kenenkään ei ole pakko sopeutua väkivallan kulttuurin ihanteisiin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s