Itse lähdin myös mukaan tapahtumaan. Ydinvoima yritetään esittää välttämättömyytenä, mutta sen jokainen vaihe sisältää riskejä ja ympäristöongelmia, joita ei pystytä ratkaisemaan.  Uraaninlouhinnassa aiheutuu ympäristö- ja terveysongelmia. Ydinvoimaloiden rakennusprojekteja on moitittu turvallisuuspuutteista: mm. Olkiluodon työmaalla turvallisuuspuutteita on ilmennyt jatkuvasti.  Ydinvoimaloissa on aina onnettomuuden vaara eikä ydinjätteelle ole keksitty mitään toimivaa ratkaisua. Kuka päättää näiden riskien ottamisesta? Ydinvoimalahankkeiden takana on kansainvälisiä suuryrityksiä ja ydinvoimapäätökset on tehty keskusjohtoisesti vailla yleistä keskustelua.  Miksi meidän pitäisi suostua tähän? Sen sijaan, että energiantarpeemme tyydyttämiseksi päädymme ympäristökatastrofiin, tuotantoa ja energian kulutusta on vähennettävä huomattavasti.

Olkiluotoblockade toi ydinvoiman vastaisen liikkeen Olkiluotoon johtaville teille. Olkiluotoblockaden takana on laaja ruohonjuuritasolta organisoitunut kansanliike eikä siis mitään yhtä järjestäjätahoa. Itseorganisoitunut toiminta näkyi myös tapahtuman kulussa. Päämielenosoituksessa oli zinedistroa, bändejä, rumpuryhmää, banderollin pitäjiä, ruoanlaittajia, todella paljon erilaisia toimijoita, jotka toi yhteen yhteinen tavoite. Päämielenosoituksen lisäksi oli omatoimisia pienryhmiä blokkaamassa tietä muualta.  Yksi pienryhmistä blokkasi Olkiluotoon vievän tien tripodilla. Pienryhmien toiminta on innostava esimerkki siitä, kuinka tien blokkaaminen on mahdollista pienelläkin motivoituneella porukalla: ei tarvita muuta kuin rohkeus lähteä liikkeelle! Toiminnan moninaisuus toi voimaa koko Olkiluotoblockade-tapahtumalle ja ydinvoiman vastaiselle liikkeelle.

Itse olin päämielenosoituspaikalla. Kun tulin ulos bussista, poliisi oli vastassa sankkana joukkona ja neuvoi huolehtivaisesti meitä olematta unohtamatta mitään bussiin: “kattokaa, ettei hattuhyllylle jää mitään!” Poliisirivistöt estivät mielenosoituksen pääsyn kadulle ja pakottivat sen pysymään tien reunalla.  Poliisi oli varautunut mielenosoitukseen suurella miehityksellä ja pidätysbussi odotti jo valmiina huoltoaseman pihalla, vaikka mielenosoituspaikasta oli Olkiluodon ydinvoimalaan yli 10 kilometriä. Mielenosoitus alkoi jo ennen aamuseitsemää,  jotta oltaisiin paikalla, kun Olkiluodon työntekijät matkaavat töihin.

Poliisin järeä varustautuminen mielenosoitukseen kertoo ydinvoimajärjestelmän heikkoudesta. Jos rauhanomaista mielenosoitusta pelätään noin paljon ja siihen reagoidaan tuollaisella repressiolla, se kertoo jotain ydinvoimaan sisältyvistä uhkista ja turvallisuusriskeistä, ja myös pelosta ydinvoiman vastaisen liikkeen voimistumisesta. 

Mielenosoitusaamu alkoi rauhallisesti. Ruokaa laitettiin & kahvia keitettiin, banderolleja avattiin, musiikki ja rummut soivat.  Oli kuitenkin turhauttavaa olla tien sivussa poliisirivistöjen saartamana.  Jossain vaiheessa mielenosoittajajoukko ryntäsi tielle ja poliisit työnsivät mielenosoittajat väkivaltaisesti takaisin tien syrjään samalla pidättäen satunnaisesti muutaman mielenosoittajan: pidätyksen syynä saattoi olla mukana roikkuva megafoni  tai mitä ikinä.

Minun mielenosoituskertomukseni jää vähän tyngäksi, koska jouduin itse kiinniotetuksi reilun parin kymmenen muun kanssa jo ennen aamuyhdeksää. Poliisin vaihtaessa vuoroa ja rivistöjen hajaantuessa hetkeksi, mielenosoittajajoukko juoksi tielle ja istui alas ihmisrykelmiin. Pidettiin kiinni toisistamme ja huudettiin “Olkiluoto alas!” Osa soitti rumpuja. Se oli voimauttava ja innostava hetki. Me toimimme yhdessä ja menimme kadulle saadaksemme äänemme kuuluviin, vaikka ydinvoimateollisuus ja päättäjät eivät meitä halua kuulla.  Vaikka viranomaiset yrittivät työntää meidät syrjään, yhteisellä päättäväisyydellä me voitiin ottaa katu hetkeksi haltuun ja tuoda äänemme kuuluviin. Poliisi otti kiinni bussilastillisen porukkaa, raahasi ihmisiä yksitellen pidätysbussiin. Mielenosoitus jatkui kuitenkin koko päivän.  Olkiluodon blokkauksesta päivän aikana pidätettiin monta kymmentä (noin 50-60) ihmistä. 

Itse tosiaan vietin sitten koko päivän putkassa: kymmenen tuntia täpötäysissä selleissä, joissa 17 ihmiselle oli vain yksi patja.  Minäkin sain niskoittelusta sakot niin kuin kaikki kiinniotetut riippumatta siitä, mitä tekivät, olivatko he mukana blokkausaktiossa vai ottivatko vain kuvia siitä, tottelivatko poliisin käskyjä, saivatko edes poistumiskäskyä.  Lisäksi meidät kaikki kuvattiin ja meiltä otettiin sormenjäljet poliisirekisteriä varten. Tällainen reaktio mielenosoitukseen ja rauhanomaiseen kansalaistottelemattomuusaktioon tuntui hyvin kummalliselta. Onneksi putkassa oli hyvä yhteishenki, kun eri kaupungeista tulevat toimijat kohtasivat ja tukivat toisiaan.  Muutenkin poliisin toiminta vaan lisäsi tapahtumaan osallistuneiden yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden tunnetta: kiinniotosta vapautuneita odotti ulkopuolella ruokaa ja kyyti leirintäalueelle.  

Vaikka blokkaus ei onnistunutkaan siinä mielessä, ettei Olkiluotoon johtavia teitä saatu suljettua koko päiväksi, sillä oli varmasti vaikutusta.  Yksi tärkeä vaikutus oli tietenkin liikkeen sisäinen: se tarjosi tilaisuuden tavata samoja tavoitteita ajavia toimijoita ja ryhmiä eri kaupungeista ja toisaalta voimautti yhdessä toimimiseen. Tällaisella organisoitumisella, verkostoitumisella ja yhdessä toimimisella on aina vaikutuksia. Se johtaa uusiin ideoihin, uuteen toimintaan ja  ydinvoiman vastaisen liikkeen jatkumiseen ja kasvamiseen.

Tärkeä vaikutus Olkiluodon blokkauksella oli myös siinä, että se näytti, että on ihmisiä, jotka ovat sitoutuneita ja valmiita vastustamaan ydinvoimaa kansalaistottelemattomuudella ja kantamaan siitä seuraukset.  Vaikka poliisi ottaa meidät kiinni yhdeksi päiväksi, me ei lannistuta vaan jatketaan toimintaa.

Lisää tietoa tapahtumasta:

Olkiluotoblockaden nettisivut, twitter ja kuvia tapahtumasta.

Kesällä Helsinki on elossa. Puistot täyttyvät ihmisistä ja kaikki ovat liikkeessä.  Yhtäkkiä kaupunki on täynnä epäkaupallista tilaa. Puistoissa voi puhua rauhassa ystävän kanssa, olla pussikaljalla tai piknikillä, harrastaa liikuntaa, tanssia tai tehdä sirkustemppuja, pitää omia opintopiirejä ja lukea yhdessä vallankumouksellisia kirjoja, mitä ikinä keksii. Samalla kontrolli on kuitenkin jatkuvasti läsnä. Poliisiautot pörräävät ympyrää, puiston penkeiltä hätyytellään istujia pois milloin milläkin syyllä; niin nuoret kuin spurgutkaan eivät ole tervetulleita istumaan täällä.

Työmaa-aidat puhkeavat väreihin, mutta siihenkin tarvitsee luvat ja erityisen taideprojektin. Kuka tahansa ei saa maalata täällä.  Maalareilla on kaikilla taskussa lupalaput, jossa lukee osallistumisesta  Multicoloured Dreams -taideprojektiin.  Teemana on rauhan rakentaminen ja seiniin ilmestyy vaikka minkälaisia kuvia eri taiteilijoilta ja ryhmiltä. Avoimen haun myötä mukaan on päässyt kymmeniä eri maalaajia.  Tämä tarjoaa kuitenkin tilaisuuden saada kaupunkitilaan toisenlaisia viestejä kuin mitä meille mainostauluissa yleensä tyrkytetään. Lue Kulttuurivaikuttuja-blogin juttu projektista.

Töölönlahden työmaa-aitaan on ilmestynyt osana Multicoloured Dreams -projektia tällainen solidaarisuusmaalaus Satamalle ja Helsingin sosiaalikeskustoiminnalle ja talonvaltausliikkeelle.  Tarvitsemme kaupunkiin autonomista epäkaupallista tilaa, joka mahdollistaa omaehtoisen poliittisen toiminnan ja tilan vastakulttuureille, omaehtoiselle taiteelle ja kapitalistiselle logiikalle vaihtoehtoisen yhteisöllisyyden ja elämäntavan luomiselle.   Sen sijaan että kaupunki kaikin keinoin pyrkii jatkuvasti kitkemään autonomisia tiloja pois kaupungista, sen tulisi antaa niiden olla rauhassa ja luoda näin tilaa elävämmälle ja monimuotoisemmalle kaupungille.

Toinen kiinnostava maalaus on Feministisen kollektiivin sanataideteos, jossa haaveillaan kapitalistiselle tuottavuuden logiikalle vaihtoehtoisesta elämästä. “Haluan pitää 100 välivuotta! Ensimmäisenä vuonna maleksin. Toisena vetelehdin. Kolmantena laiskottelen. Neljäntenä syrjäydyn, koska vain syrjässä voi olla rauhassa. Viidentenä haen kaverit ulos ja me tehdään niin kapeita kujia, ettei niille mahdu kukaan! Kuudentena puen päälleni lyhyimmän hameeni ja nautiskelen auringosta paljailla säärilläni ilman, että kukaan huutelee törkeyksiä perääni. Haluan, että roskien kaivelijat yksi toisensa jälkeen astuvat lähikauppaan ja asettuvat taloksi. Tuovat ystävänsäkin.”  Tämä maalaus maalailee aivan toisenlaista unelmaa kuin se tuottavuuden menestystarina ja kulutusjuhlan fantasia, joka on meille jo niin tuttu kaupunkikuvasta.

Vallankumouksen hedelmiä on kirjoittanut viime aikoina tarkkanäköisiä analyysejä liikkeiden kriisistä (Liikkeiden kriisi osa 1, 2 ). Itse koen kuitenkin, että pinnan alla kytee monenlaisia vastarinnan mahdollisuuksia.   Liikkeet eivät ole kriisissä vaan jatkuvasti syntyy uusia solidaarisuuksia ja uutta toimintaa.  Satama on pysynyt kaupungin jatkuvista häätöpyrkimyksistä huolimatta juuri liikkeen toimijoiden sinnikkyyden ja keskinäisen solidaarisuuden takia,  poliittisen paineen ja romanien ja aktivistien kamppailujen limittymisen kautta.  Kaupunkitilassa risteävät erilaiset vastakulttuurit ja kamppailut toisenlaisesta elämästä, jotka eivät sovi kaupalliseen kliiniseen kaupunkitilaan.

Tyhjillään olevan yliopistorakennus Francenian valtaus oli kiinnostava kaupunkitilan ja talonvaltausliikkeen kannalta. Yhtäkkiä keskelle gentrifikoituvaa Kalliota, jossa ei enää ole sijaa edes leipäjonoille, nousi sosiaalikeskus, josta saattoi löytää anarkistista kirjallisuutta, osallistua työpajoihin, jotka käsittelivät mm. Espanjan yleislakkoa ja ydinvoiman vastaista toimintaa, nähdä poliittisia dokumentteja, opetella soittamaan rumpuja ja osallistua antihierarkiseen päätöksentekoon ja toimintatapaan. Francenian valtaus nosti esille niin sosiaalikeskusliikkeen toimintaa kuin yliopiston nurinkurisia tilakäytäntöjä, jossa tutkijat eivät enää saa veloituksesta työhuoneita, mutta samaan aikaan tilaa pidetään tyhjillään ilman mitään käyttöä.

Sosiaalikeskus Sataman tilanne on veitsenterällä. Romanileirejä häädetään muualta ja Satama on jatkuvassa häätöuhassa; nyt kaupunki odottaa käräjäoikeuden päätöstä.  Kaupungin politiikka ajaa kaikki vaihtoehtoiset elämänmuodot ahtaalle ja pyrkii hävittämään epäkaupalliset tilat ja elämäntavat pois kaupunkitilasta.

Tämä on kuitenkin myös vahvistanut vastarintaa, synnyttänyt uudenlaisia solidaarisuuksia yhteenkietoutuneiden kamppailujen myötä. Meitä on monta, jotka haluamme toisenlaista kaupunkitilaa: tilaa, jonne mahtuu niin autonomisia sosiaalikeskuksia, omaehtoista poliittista toimintaa, antikapitalistisia queer-tiloja, kadunvaltauksia, graffiteja, skeittausta, leipäjonoja, kansankeittiöitä, romanileirejä, tilaa hengittää ja elää riippumatta seksuaalisuudesta, kansalaisuudesta ja varallisuudesta.

Puolueista ei ole luvassa mitään muutosvoimaa tilanteessa, jossa oppositiossa ei ole enää muita kuin oikeistopopulisteja ja punavihreäblokki on mennyt oikeistokonservatiivihallitukseen. Nyt voi odottaa vain joukkopakoa puolueista. 

Politiikka on taas kaduilla ja kaupunkitilassa, yhteisessä kamppailussa epäkaupallisten autonomisten tilojen puolesta ja kaupunkitilan rajaamista ja elämästä puhdistamista vastaan. Voimme ensin maalata kaupunkiin toisenlaisia unelmia vapaasta tilasta ja elämästä, jossa emme ole pelkästään tuotantokoneita tai kuluttajia.  Koska viimeksi olet uskaltanut haaveilla siitä, mitä kaikkea kaupungissa voisikaan tehdä? Mihin kaikkeen voisikaan olla tilaa? Miksi emme siis ottaisi lisää tilaa? Levittäisi elämäämme kaupunkiin talo ja katu kerrallaan? Valtauskesä on vasta alussa.

Tämä on tarkoittanut jatkuvaa vastarintaa. Sukupuolentutkimus on tarjonnut paikan tehdä kriittistä tutkimusta. Tämä ei nyky-yliopistomaailmassa ole kuitenkaan itsestään selvästi arvostettua, vaan on jatkuvasti jouduttu oikeuttamaan omaa olemassaoloa tieteenalana ja kamppailemaan resursseista. Nyt uuden yliopistolain jälkeen Kristiina-instituutti on lakannut olemasta ja sukupuolentutkimuksesta on tullut vain yksi oppiaine suurlaitoksessa. Samalla myös sukupuolentutkimuksen opetukseen käytetyt resurssit ovat pudonneet dramaattisesti, mikä on näkynyt opetustarjonnassa.

Samalla kun sukupuolentutkimus on kamppaillut itselleen oikeutusta akateemisessa maailmassa, se on myös tarkoittanut mukautumista akateemisen maailman käytäntöihin ja hierarkioihin. Tätä mukautumisen ja vastarinnan risteämistä tarkastellessa on kiinnostavaa lukea professori Tuija Pulkkisen Fifissä julkaistu juhlahaastattelu. Haastattelussa Tuija Pulkkinen toteaa, että sukupuolentutkimus sekä on että ei ole poliittista.

Se, että sukupuolentutkimus on institutionalisoitunut tieteenalaksi, tarkoittaa, että sukupuolentutkimus on saanut omat oppihistoriansa, oman puhuvien päiden ja pyhien tekstien kaanoninsa, omat tiedon muodostamisen ja tieteenalalla pätevöitymisen riittinsä. Vaikka tehdään kriittistä tutkimusta, harvoin suhtaudutaan kriittisesti itse käytäntöihin, joilla tietoa tuotetaan ja muodostetaan, akateemisiin hierarkioihin ja ulossulkemisen mekanismeihin, joilla tuotetaan alan asiantuntijavaltaa.

Tämä näkyy myös Tuija Pulkkisen haastattelussa. Tuija Pulkkinen analysoi, kuinka yliopistossa asioita tutkitaan totuuden, ei poliittisen hyödyn näkökulmasta, kuinka tieteellisen tiedon traditio ulottuu myös sukupuolentutkimukseen ja kuinka pamfletit eivät ole tieteellistä tietoa, kun ne eivät noudata tieteellisen tiedon muodostamisen kaavoja. “Sen kanssa on vain elettävä” -artikkelissa todetaan. Sen jälkeen Pulkkinen pohtii sukupuolentutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta käsitteiden muodostajana ja asiantuntijavaltana. Tämä on hyvin perinteinen tapa ajatella tutkimuksen yhteiskunnallista vaikutusta.

Itse näen, että olisi olennaista, että sen lisäksi että sukupuolentutkimuksen oppiaineessa tehdään kriittistä tutkimusta, myös tehtäisiin tutkimusta kriittisesti. Pitäisi kyseenalaistaa myös tieteellisen tiedon muodostamisen käytäntöjä. Mitä hierarkioita syntyy tiedeyhteisössä? Miten niitä voisi purkaa? Miten asiantuntijavallan sijaan voisi rakentaa toisenlaisia tietämisen ja tutkimuksellisen dialogin käytäntöjä? Mitkä tietämisen tavat jäävät näkymättömiin, kun tuotetaan tieteellistä tietoa? Millä muulla tavalla tieteellistä tietoa voi luoda? Mikä on tunteiden ja kokemuksen rooli tieteellistä tietoa tuotettaessa?

Ennen kaikkea pitäisi päästä eroon tieteellisen tiedon muodostamiseen liittyvästä epäpoliittisuuden vaatimuksesta, jossa kaikki poliittisuus vie pohjaa tutkimukselta. Täytyy päästä eroon ajatuksesta, että poliittisuus ja yhteiskuntaan vaikuttamisen pyrkimys ovat jonkinlainen häpeäpilkku, likatahra, joka vie tieteenalan uskottavuuden.  Sen sijaan pitäisi nähdä poliittisuus mahdollisuutena tutkimuksen vaikuttavuudelle ja merkitykselle. Sukupuolentutkimuksella olisi mahdollisuus tähän. Sukupuolentutkimus voisi olla ylpeä juuristaan feministisessä liikkeessä, jossa tutkimus ja poliittinen toiminta kulkivat rinnan ja tutkimus tuki poliittista toimintaa.

Onhan ihan mukava käydä akateemista keskustelua yliopiston seinien suojassa ja piiloutua akateemiseen diskurssiin, jossa sanottavan paino määräytyy paikasta akateemisen pätevöitymisen arvoasteikolla. Se on turvallista. Kuitenkin näen olennaiseksi, että samaan aikaan on käytävä yhteiskunnallisia kamppailuja, toimittava poliittisesti, osallistuttava liikkeisiin. Sukupuolentutkijan ja feministin ei niinkään pitäisi pyrkiä olemaan asiantuntija vaan aktivisti.

Siinä missä tänään perjantaina juhlitaan akateemisen maailman feministisen ajattelun turvasataman Kristiina-instituutin 20-vuotisjuhlia, sunnuntaina kamppaillaan toisenlaisen feministisen toiminnan turvasataman Sosiaalikeskus Sataman puolesta. Sosiaalikeskus Satama on tarjonnut tilat monenlaiselle feministiselle ja queer-poliittiselle toiminnalle ja vastakulttuurille. Nyt kaupunki on irtisanonut Sataman vuokrasopimuksen ja pyrkii häätämään Sataman ja sen pihalla olevan romanileirin. Lue lisää Sataman nettisivuilta. Tämä kamppailu sosiaalikeskustoiminnan tulevaisuudesta ja vapaista autonomisista tiloista on myös feministinen kamppailu. On taisteltava sen puolesta, että kaupungissa on tilaa myös queereille tiloille, tiloille, johon mahtuu niin alakulttuureja, omaehtoista poliittista toimintaa kuin romaneiden asumista.

Luin myös innostuneena “lutkaliikkeestä” Yhdysvalloissa (lue uutinen täältä). Naisten seksuaalisuutta kontrolloidaan jatkuvasti erilaisilla sosiaalisilla sanktioilla. Jos et toteuta seksuaalisuuttasi normien mukaisesti, olet lutka, huora, ja silloin on oma vikasi, jos sinulle käy huonosti. Tämä on feministinen kieltäytyminen siitä häpeästä, joka feminiinisyyteen liitetään.

Vuoden toinen Utopia-klubi on 20. toukokuuta nuorisokeskus Hapessa. Utopia yhdistää queer-politiikkaa ja vammaisaktivismia. Kysymys on uusien queerystävällisten ja esteettömien tilojen luomisesta, joka samanaikaisesti tuo esille tilojen poliittisuuden: suurin osa tiloista ei ole turvallisia tiloja itsestään vaan meidän täytyy itse tehdä tiloista turvallisia olla meille kaikille.

Feministinen tutkimus ja queer-teoria eivät saa jäädä akateemisiksi diskursseiksi vaan niiden tulee olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten kamppailujen ja aktivismin kanssa.

Zafire Vrba ja Mats Råsmark  kertoivat, että Ruotsissa on alettu tehdä feminististä pornoa vastaukseksi ruotsalaisessa feministisessä liikkeessä vaikuttaneelle antipornoaktivismille ja pornon vastaiselle asenteelle. Molemmat ohjaajista sanoivat itsekin aiemmin olleensa pornon vastaisia,  mutta myöhemmin he huomasivat,  ettei asia ole niin mustavalkoinen.  Sittemmin he ovat kiertäneet useissa eri maissa esittämässä Forbidden Fruit -elokuvaa ja järjestämässä feministisen pornon festivaaleja. Heidän mukaansa porno voi olla media käydä erilaisia yhteiskunnallisia keskusteluja; esimerkkinä he mainitsivat pornoelokuvan, joka käsitteli työttömyyttä.  He kokivat, että porno on tärkeä myös feminismille.  Feministinen porno voi dokumentoida erilaisia nautintoja, jotka puuttuvat valtavirtapornosta kuten transsukupuolisen ruumiin nautintoja ja ei-valkoisten ruumiiden nautintoja.  

Mutta mitä sitten on feministinen porno? Elokuvia katsoessa ajattelin, mikä tekee näistä elokuvista feministisiä. Feministisesti kiinnostavaa niissä oli ainakin sukupuolen moninaisuus ja liukuvuus. The Forbidden Fruit -filmissä halun subjekti oli transsukupuolinen ruumis, jonka ruumiin jatkeeksi tulivat hedelmät nautinnon välineinä. Se sai pohtimaan sitä, mihin halu kohdistuu, mikä on kiihottavaa. 

For the Liberation of Men -elokuvassa vanhan naisen katse kohdistuu pitsisukkahousuihin ja naisen peruukkiin pukeutuneeseen  masturboivaan miehen ruumiiseen.  Tämä  elokuva rikkoi ajatusta, jossa vanhukset, etenkin vanhat naiset, nähdään seksuaalittomina ja haluttomina. Tätä katsoessa olikin kiinnostavaa miettiä, kenen fantasioita porno kuvastaa ja tuottaa. Voisiko feministinen porno tällä tavoin antaa tilaa myös toisenlaisille katseille ja haluille?

The Revolutionaries -elokuvassa naiset esittivät toisiinsa rakastuvia miehiä, joiden kömpelöä kamppailua kovan maskuliinisuuden ja herkkien tunteiden välillä oli hauska seurata.  Tässä elokuvassa sukupuolen ristiriitaisuus korostui: toisaalta oli näyttelijöinä naisia, jotka esittivät miehiä, toisaalta juonessa maskuliinisuuteen liitetty ajatus kovuudesta ja karskiudesta yhdistyi kömpelöön epävarmuuteen ja hellyyteen.  Eli siis naiset esittivät miehiä esittämässä stereotyypistä tosi miehen kuvaa,  joka murtui elokuvan aikana.

Elokuvissa nousivat myös esille tunteet, aistit ja ruumiillisuus.  Elokuvat kyseenalaistivat valtavirtapornon kliseitä tai asettivat niitä uuteen kontekstiin.  Esimerkiksi The Forbidden Fruit -elokuva käytti hyväkseen pornokliseitä musiikista huonoon näyttelemiseen, mutta lopputulos oli kiinnostava, kun paljaan pinnan sijaan keskiöön nousivatkin fetissoidut hedelmät.

Elokuvien katselun jälkeisessä keskustelussa puhuttiin ideaalisesta feministisestä pornoleffasta. Keskustelussa toivottiin feministiseltä pornolta erityisesti uteliaisuutta: uteliaisuutta tutkia seksuaalisuutta ennakkoluulottomasti, uteliaisuutta näyttää erilaisia ruumiita, tunteita, haluja ja nautintoja.  Miksi pornoleffoissa näkyvät ruumiit ovat usein niin samanlaisia (valkoisia, cis-sukupuolisia, vammattomia, kauneusnormien mukaisia)? Voisiko pornossa olla enemmän erilaisia tunteita (vihaisuutta, hellyyttä, haavoittuvuutta, viattomuutta)?

Minua ei niinkään kiinnosta mennä mihinkään “hyvä porno vs. paha porno” -vastakkainasetteluun vaan miettiä, voisiko feministinen porno  näyttää meille jotakin uutta, jotakin enemmän.  Jäin myös miettimään sitä, mitä  Zafire Vrba ja Mats Råsmark sanoivat, että feministinen porno on tärkeää feminismille.  Porno on aina ollut vaikea pala purettavaksi feminismille.  Nähdäänkö pornon uusintavan ja tuottavan naista alistavia käytäntöjä ja mielikuvia vai nähdäänkö pornossa erilaisia halun ja toiminnan mahdollisuuksia? Näkisin, että feministisellä pornolla on tässä suhteessa kiinnostava asema keskustelun avaajana.  Porno voidaan nähdä yhtenä feministisen toiminnan ja keskustelun paikkana, jonka kautta voidaan puhua sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, laajentaa sukupuolen ja seksuaalisuuden kuvastoa kattamaan erilaisia kokemuksia ruumiista ja nautinnosta.

Nyt on taas se aika vuodessa, jolloin ihmiset kohtaavat toisensa ostoskeskuksen tungoksessa ja toisista ihmisistä välittäminen mitataan sillä, kuinka paljon ostoskassit rasittavat selkää. “Soihdut sammuu, kaikki väki shoppaa”, kaikuu Kampin keskuksessa.  Entä jos keskellä loputonta kulutusjuhlaa, hidastaisimmekin vähän.  Mitä tapahtuisi?

Lepäämiselle ei ole tilaa julkisessa tilassa.  Meidän pitäisi jatkuvasti tehdä töitä, olla liikkeellä.  Nukkuminen on yksityistä, lepääminen tapahtuu kotona kätkettynä julkisen tilan tehokkuuden näyttämöltä. Nukkuva tai makuulla oleva ihminen näyttäytyy häiriönä julkisessa tilassa, jossa kukaan ei saa pysähtyä, jäädä paikoilleen, leiriytyä, elää. Entä kun ei ole kotia? Tai kun ei ehdi kotiin nukkumaan? Mikseivät unemme mahdu tilaan, jonka pitäisi kuulua meille kaikille?

Meidän pitää ottaa elämämme takaisin tila kerrallaan. Joukko opiskelijoita kartoitti yliopiston nukkumispaikkoja  (lue väsyneiden opiskelijoiden kuljeskelusta Maanmittauslaitos: Opiskelija tarvitsee unta! ja Lepopaikkojen kartoitusta ja Hajamieli: Levollinen hidastuminen). Jos opiskelu väsyttää, me nukumme yliopistolla. Jos meidän pitää koko ajan suorittaa enemmän ja nopeammin, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nukkua yliopistolla.  Otetaan seuraavalle luennolle tyyny mukaan!

Entä kun keskellä talven lumituiskua ja pakkasta, etsii kaupungilta lämmintä paikkaa, jossa pysähtyä lepäämään? Silloin saattaa hakeutua juna- tai metroasemille tai kauppakeskuksiin. Rautatieasema on vartijoiden ja järjestyksenvalvojien tarkassa syynissä. Asematunnelissa syömään istuminen johtaa uhkailuun vartijakopilla. Vartijavahti -projekti on tutkinut yksityisten vartiointiliikkeiden kontrollia kaupunkitilassa (tutustu Vartijavahti-projektin nettisivuihin).  Kuka määrittää, millainen oleskelu julkisessa tilassa on asiatonta? Viime perjantaina joukko vartijavahteja “oleskeli asiattomasti” Kampin keskuksessa.  

Kampin kauppakeskuksen lattiat ovat lämpimät ja keskellä ensimmäisen kerroksen aukiota on mattoja. Niille matoille on hyvä istua, irtaantua jouluostoksilla hyörivästä ihmistungoksesta. Siinä mainosständien välissä ei ole kenenkään kulkureitin tukkeena. Jonkin ajan kuluttua vartijat tulevat kuitenkin häätämään istujat pois, koska “julkisessa tilassa saa oleskella, jos ei häiritse kaupankäyntiä.” Milloin julkisesta tilasta tuli kaupankäynnin tilaa ja meidän elämistämme ja kehoistamme vain kaupankäynnin häiriötä? Lattialla lepäilevää vartijavahtien porukkaa ei kuitenkaan häädetty ulos kauppakeskuksesta niin kuin kauppakeskuksen lattialla istunut asunnoton,  jonka järjestyksen valvoja ohjasi eräänä yönä ulos pakkaseen (lue tarkemmin: “Kerro noille tytöille, ettei saa kuvata”).

Kauppakeskuksen ylempiin kerroksiin siirtyneiden vartijavahtien joutilas oleminen herätti shoppailijoissa kummastusta.  Jo pelkkä pysähtyminen kauppakeskuksen yleisessä kuluttamiseen kiiruhtamisessa  tuntui herättävän ohikulkijoissa spontaania hämmästystä ja tuohtumusta: Menkää koteihinne!  Me olemme liian helposti hyväksyneet sen, että julkinen tila ei kuuluu meille vaan kaupankäynnille: niinpä meidän pitää koko ajan kiiruhtaa ja kuluttaa lisää, jotta saisimme ylipäätään oikeuden olla kaupunkitilassa.

Eikä kyse ole pelkästään olemisestamme kaupunkitilassa, vaan kaikesta elämästä ja ympäristöstä. Kaikkea tätä pyöritetään loputtoman kulutusjuhlan ja kaupankäynnin ehdoilla (ja me tiedämme aivan hyvin, ettei se voi jatkua loputtomasti). Miksi me suostumme tähän? Miksei muuteta suuntaa? Pysähdytään, vaaditaan tilaa hengittää ja elää!

7. joulukuuta oli Hyökyaallon järjestämä Kuumotuskarkelot – ilmastomielenosoitus (Lue lisää Hyökyaallon sivuilta ) ,  joka vaati todellisia toimia ilmastonmuutokseen puuttumiseksi valeratkaisujen sijaan.  Kapitalismin ehdoilla tehtävät ratkaisut, jotka eivät oikeasti vähennä päästöjä, kuten päästökauppa, eivät ole mikään ratkaisu vaan tarvitaan puuttumista tuotantoon ja kulutukseen. Mielenosoituksen jälkeen kulkue jatkoi Kampin ja Forumin ostoskeskuksiin rumpuja soittaen. Kulkue meni sisään vaateliikkeisiin (mm. H&M) ja kiersi McDonaldsissa keskeyttäen hetkeksi kulutushysterian.  Rummutus hukutti rytmillään mainokset, hämmensi poliiseja ja vartijoita ja pysäytti ostoksilla vaeltavat ihmiset: ”Ilmastonmuutos kuriin–fossiilitalous nurin!”  Katso Vallankumouksen hedelmien videot: Kampin keskuksessa ja Forumissa.

Franco Bifo Berardi sanoo Niin & Näin (3/2010, Mikko Pelttari) haastattelussa: ” Me emme todellakaan tarvitse kaikkea tätä paskaa! Me emme tarvitse kaikkia näitä hyödyttömyyksiä! Me tarvitsemme paljon lisää aikaa. (…) Vapaa-aikaa! Aikaa joka on vain nauttimista, tietoa, lukemista varten. Aikaa matkustaa lentämättä, noin esimerkiksi. Se on vapautta, se on häiriö.”

Tämä voikin olla jonkinlainen joulutervehdys.  Ketä kiinnostaa kulutusjuhla tai kuollut “suomalainen kristillinen jouluperinne“?! Mutta sen sijaan kaikille lisää aikaa levätä ja nukkua, oleskella asiattomasti, olla häiriöksi, kohdata toisiamme myös ilman ostoskasseja, kattaa joulupöytää ilman satoja kuolleita sikoja, nauttia yhteisestä ja omasta ajasta tässä ja nyt! 

Ps. Rakkaat siskot on tehnyt hienon joulupakettikortin! Tämä  mukaan joka lahjaan!

Naistutkimuspäivien illallisten jatkopaikaksi on päätetty Jenny Woossa pidettävät naistenbileet, Tjejklubben. Jenny Woohon pääsevät sisään kaikki sukupuolet, mutta puolet baarista on varattu vain naisiksi itsensä identifioiville.

Naisten bileiden valitseminen tutkimuskonferenssin viralliseksi jatkopaikaksi on ehdottoman syrjivää.  Se syrjii niin miehiä kuin niitä queer- ja transihmisiä, jotka eivät identifioi itseään naisiksi.  On käsittämätöntä, miten sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimukseen keskittyvien päivien ohjelman suunnittelussa  ei ole kyetty sukupuolisensitiivisyyteen ja otettu mitenkään huomioon sukupuolikokemusten moninaisuutta. 

Naistutkimuspäivien jatkopaikkavalinta myös perustuu vanhentuneeseen ajatukseen, jossa  naistutkimus nähdään naisten asiana. Naistutkimuksen kohteena ja subjekteina ovat tällöin nimenomaan naiset.  Tätä hegemonista valkoista keskiluokkaista naissubjektia on kyseenalaistettu niin postkoloniaalin feminismin kuin queer-tutkimuksen näkökulmasta.   

Historiallisesti valikoituneen naistutkimus-nimikkeen alla tehdään kuitenkin sukupuolentutkimusta. Kysymys onkin myös siitä, nähdäänkö queer-tutkimus ja miestutkimus ainoastaan marginaalisina ilmentyminä vai halutaanko ne oikeasti ottaa vakavasti huomioon miettiessä, millaisia käytäntöjä sukupuolentutkimuksen piirissä luodaan ja vahvistetaan. Miksi ihmeessä sukupuolentutkimuksen piirissä halutaan luoda uusia marginaaleja ja syrjiviä käytäntöjä, jotka sulkevat ulos osan tutkijoista ja opiskelijoista?

Keskittyessämme tarkastelemaan yhteiskunnassa vallitsevia normeja ja valtarakenteita on outoa, ettemme näe, mitkä normit ja valta-asetelmat määrittävät omaa toimintaamme. Sukupuolentutkimukseen keskittyvässä tapahtumassa pitäisi osata ottaa huomioon kaikki erilaiset tavat kokea  ja ilmaista sukupuolta. Tällaisen tutkimusseminaarin jatkopaikan pitäisi olla tilassa, jonne kaikki voisivat mennä riippumatta sukupuoli-identiteetistään tai sukupuolenilmaisustaan.

Lopulta luennoitsijan kommentti oli aivan ymmärrettävä. Noinhan meidät yliopistolla opetetaan ajattelemaan. Ikään kuin yliopistolle tullessa kaikki erot meidän taustoissa ja identiteeteissä häviäisivät ja olisimme kaikki samalla viivalla.  Meidän kaikkien oletetaan oppivan samalla tavalla. Meidän odotetaan omaksuvan samanlainen akateeminen puhetapa ja sulkevan oman itsemme puheestamme pois.  Tieteelliseen argumentaatioon eivät kuulu tunteet ja poliittiset vakaumukset, vaikka ne motivoivat toimintaamme.  Suuri osa opiskelijoista käy opiskelun ohella töissä, mutta opiskelijoiden silti oletetaan opiskelevan täysipäiväisesti. 

Akuliina Saarikoski kirjoittaa uusimmassa kolumnissaan Uudessa Suomessa, että yliopisto on keskiluokkaisuuden oppikoulu. Tästähän lopulta on kyse.  Me opimme arvostamaan koulutusta, menestystä, sivistystä, verkostoitumista.  Me omaksumme identiteettimme opiskelijoina erotettuna muista prekaareista ja duunareista, vaikka opiskelun ohella tekisimme ihan samoja paskaduuneja kuin muutkin. Opiskelu näyttäytyy vain kurjuuden ja köyhyyden välitilana matkalla kohti parempaa sosiaalista statusta. Kuitenkin elämämme täytyy näistä välitiloista. Sen sijaan, että ajamme etuamme pelkästään opiskelijoina, meidän tulee nähdä yhteiset intressit ja kokemukset, jotka jaamme muiden prekaarien ja pienituloisten kanssa.

Opiskelijatoiminnan nyt syksyllä ilmestynyt Vastaopinto-opas  puhuu asioista,  joista yliopiston viralliset tahot eivät juuri puhu. Vastaopinto-oppaasta löytyy muistilista paskaduuneja tekevälle opiskelijalle ja vinkit opintotuen kontrollista selviytymiselle. Vastaopinto-oppaassa on myös ohjeet opintopiirien perustamiselle ja kokemuksia autonomisesta opiskelusta ja tilan haltuunottosta yliopistolla. Lisäksi oppaassa käsitellään myös yliopistoa perinteisiä sukupuolihierarkioita ylläpitävänä heteroseksistisenä instituutiona ja sitä, miten yliopistolla voisi toimia toisin. Vastaopinto-oppaan Luokkayliopisto -luku on avaava jokaiselle, joka uskaltaa väittää, ettei luokkakysymys ole olennainen yliopiston suhteen.

Itse toivon, että Vastaopinto-opas auttaa kuvittelemaan ja tekemään toisenlaista yliopistoa, jonka me teemme yhdessä toimimalla toisin, ottamalla tilaa haltuun yhteiselle toiminnalle ja oleskelulle, valtaamalla luentosaleja, käytäviä, parkkipaikkoja ja kahvihuoneita, perustamalla kiinnostavia opintopiirejä, lukemalla kirjoja, jotka itse haluamme lukea, liimaamalla tarroja, nauramalla, vaatimalla enemmän, tekemällä kaikkea mikä ikinä murtaakaan jähmettyneen instituution toimintatapoja ja tekee siitä elävämmän ja viihtyisämmän.  Samalla voimme löytää uusia tapoja puhua opiskelijoista ja luokasta: nähdä opiskelijoiden yhteydet muihin prekaareihin ja puhua luokasta ja yhteisistä kamppailuista unohtamatta muita eroja kuten seksuaalisuutta, sukupuolta ja vammaisuutta.

Päivä alkoi toiminnallisella työpajalla, jossa pohdittiin feministisen toiminnan ja aktivismin merkitystä itselle.  Seuraavaksi oli alustuksia queer-yhteisöllisyydestä, feministisestä toiminnasta ja eläinten oikeuksista feministisenä kysymyksenä. Alustusten jälkeen jakauduttiin pienryhmiin keskustelemaan mm.  feministisestä kasvatuksesta, tunteista, trans- ja queerpolitiikasta, antikapitalistisesta feminismistä  ja suorasta toiminnasta.  Päivä synnytti myös paljon ideoita jatkotoimintaan, johon sovittiin erillisiä suunnittelutapaamisia. Feministisestä kesäpäivästä ovat kirjoittaneet myös Maanmittauslaitos-blogi (Tilallisia havaintoja ja tilan luomista)  ja Akuliina Saarikoski (Suhdeanarkiaa).

Itselleni päällimmäiseksi Feministisestä kesäpäivästä jäi pohdinta feminismin subjektista ja  tarpeesta kollektiiviseen toimintaan ja liittoutumiseen erilaisissa kamppailuissa. Kenen puolesta feministi kamppailee?  Voiko eläinten alistusta ja esineellistämistä lihaksi, tuotantovälineiksi ja tavaroiksi rinnastaa naisen ruumiin esineellistämiseen  mainonnan välineenä?  Mikä on naisten kamppailujen suhde muiden marginalisoitujen subjektien kamppailuihin?

Valtavirtafeminismin subjekti on etuoikeutettu valkoinen länsimaalainen keskiluokkainen nainen ja tämä on näkynyt liberaalissa valtiofeministisessä politiikassa, joka on lähtenyt liberaalista yksilökeskeisestä lähtökohdasta eikä ole juuri kiinnostunut tulonjakoon liittyvistä kysymyksistä tai nähnyt kapitalismia itsessään feminismin päämäärille vastakkaisena. Lue  tähän liittyen lisää Hanna-Kaisa Hoppanian artikkelista Feminismi uusliberalismin palveluksessa? .

Feminismin suhde queerpolitiikkaan tuli myös esiin Feministisessä kesäpäivässä. Miksi päivän nimi ei ollut Queerfeministinen kesäpäivä? Onko feminismi sanana jo sellainen, että se viittaa ennen kaikkea naisiin ja  naisten emansipaatiokamppailuiden historiaan unohtaen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kamppailut?  Miten voitaisiin luoda sellaisia turvallisia tiloja, joihin eri tavoin itsensä identifioivat ihmiset voisivat kokea olevansa tervetulleita osallistumaan? Miten voisimme  yhdistää eri ryhmien käymiä kamppailuja?

Akuliina Saarikoski kirjoittaa eri kamppailujen välille syntyvistä liittolaisuuksista blogissaan (Hiljennetetyt taistelut).  Sen sijaan, että pyrkisimme hyväntekeväisyyden tapaan käymään toisten puolesta taisteluja, omasta lähtökohdistamme määrittämään toisten vaatimuksia, meidän tulisi pyrkiä liittolaisuuteen toisten kamppailuissa.  Kyse on myös toisen subjektiuden kunnioittamisesta, ettemme näekään esimerkiksi rasismin vastaisessa kamppailussa maahanmuuttajaa tai romania uhrina, vaan näemme hänet aktiivisena toimijana, joka pyrkii itse parantamaan oman elämänsä laatua. Tällaisia eri kamppailujen välille syntyviä liittoumia tarvitaan nykyisessä oikeistolaisessa ilmapiirissä, jossa elämiimme kohdistuvaa kontrollia kiristetään niin toimeentulon kuin kaupunkitilan suhteen. 

Helsingin kaupungin johtaja Jussi Pajunen oli julistamassa tänä vuonna Pride-rauhaa. Samaan aikaan Jussi Pajunen on käynyt rasistista ajojahtia Sosiaalikeskus Sataman ja sen pihalla majoittuvien romanien häätämiseksi.  (Lue lisää Kummakerho: Jussi Pajunen ja Pride) 

Torstaina 2.9.  Nuorisoasiankeskuksen lautakunta päättää Sataman mahdollisesta häädöstä ja sitä ennen järjestetään mielenosoitus.  Sataman häätöuhkassa erilaiset kamppailut liittyvät yhteen.  Häätö uhkaa niin talon pihalle leiriytyneitä romaneita kuin talon ylläpitämää vaihtoehtokulttuuria ja omaehtoista poliittista toimintaa.  Kaupungin rasistinen romanien häätökampanja kohdistuu meihin kaikkiin ja yhdessä voimme toimia sitä vastaan. 

Samana päivänä on myös keskustelutilaisuus vähemmistöryhmiin kohdistuvasta äärioikeiston uhasta ja keinoista torjua sitä, jossa keskustellaan niin Pride-kulkueeseen tehdystä kaasuiskusta kuin rasistisista hyökkäyksistä.  Tarkoituksena on synnyttää liikettä, joka kykenisi olemaan vastavoimana ihmisten syrjinnälle seksuaalisen identiteetin, sukupuolen, etnisen ryhmän tai uskonnon takia.

Nämä kamppailut eivät ole yhdentekeviä feministisestä näkökulmasta katsottuna. Jotta feministiset tavoitteet emansipaatiosta ja tasa-arvosta todella toteutuisivat, meidän on taisteltava niin seksismiä kuin homofobiaa ja rasismia vastaan. Tämä kamppailu on lähtökohtaisesti myös antikapitalistista, koska se rikkoo kapitalistista logiikkaa, jossa marginalisoidut yksilöt kilpailevat keskenään pienimmistäkin etuoikeuksista.

Tulevan Kapinan Neljäs piiri käsittelee kaupunkitilaa. Maaseutua ja kaupunkia ei enää voi erottaa toisistaan. Kumpaakaan ei enää ole Tulevan Kapinan mukaan olemassa vaan molemmat ovat osa metropolia:

“Olemme kuulleet riittävästi ”kaupungista” ja ”maaseudusta”, sekä etenkin niiden mukamas muinaisesta vastakkainasettelusta. Katsottiin sitä läheltä tai kaukaa, ympärillämme oleva ei ole mitään sellaista. Se on yksi ainoa urbaani kudos, ilman muotoa tai järjestystä, lohduton vyöhyke, loputon ja määrittämätön, globaali jatkumo museomaisia keskustoja ja luonnonpuistoja, suunnattomia asuinlähiöitä ja massiivisia maataloushankkeita, teollisuusalueita ja asuinalueita, maaseutukievareita ja trendibaareja: metropoli. (…) Metropoli syntetisoi kaikki alueet.” 

Teksti käsittelee sitä, kuinka metropolissa kontrolli ja viihde kietoutuvat yhteen: viihde ja kuluttajuuden aikaansaama tuotteistettu nautinto harhauttavat meitä näkemästä kontrollia, joka samanaikaisesti hiipii elämäämme vartijoiden, poliisien ja valvontakameroiden kautta .  Oikea elämä siivotaan pois urbaanista tilasta, jäljelle jäävät vain keskiluokan elottomat asunnot ja  uniformiset virastotalot, jotka voisivat olla missä tahansa ja mitä tarkoitus varten.  Pitkälti metropolia käsitellään tekstissä liikkeen kautta.

 ”Se  [Metropoli] on myös olentojen ja asioiden virta, joka kulkee valokuituverkoissa, luotijunissa, satelliiteissa ja valvontakameroissa, pitäen samalla huolen siitä ettei tämä maailma koskaan lakkaa kulkemasta suoraan kohti tuhoaan. Se on virta joka haluaisi vetää kaiken mukaansa toivottomaan liikkeeseensä, mobilisoida meidät kaikki. Se on virta jossa informaatio takoo meitä kuin se olisi vihamielinen voima. Jossa ainoa jäljelle jätetty asia on pakeneminen. Jossa käy vaikeaksi odottaa vielä yhtä metrojunaa.

Kun kommunikaation ja liikkumisen keinot leviävät, ja niiden myötä houkutus olla aina jossain toisaalla, meitä revitään jatkuvasti pois olemisesta tässä ja nyt. Hyppää intercityyn tai expressbussiin, tartu puhelimeen – jotta voisit olla jo menossa.”

Metropolin tilat määrittyvät liikkeen kautta.  Ei ole vapaata kaupunkitilaa, joka olisi avoin epäkaupalliselle toiminnalle, yhteisöjen rakentamiselle ja elämällemme tässä ja nyt.  Ei ole aikaa pysähtyä vaan täytyy koko ajan liikkua, ajatella jo seuraavaa paikkaa, jonne on menossa,  kuluttaa ja tehdä työtä.  Näin julkinen tila ja yksityinen tila limittyvät: kuljemme julkisen tilan läpi yksityisessä kuplassamme  kohtaamatta toisiamme.  Suurin osa kaupunkitilasta on suunniteltu läpikulkua varten. Pysähtymiseen ja kohtaamisiin tarkoitetut paikat muodostavat toisenlaisia toiminnan pakkoa: kahviloissa ja baareissa on ostettava jotakin.  Näin yhteisölliset tilat määräytyvät ennen kaikkea yksityisen kuluttajuuden kautta.

Kauppakeskukset muodostavat puolijulkisen tilan, jossa  maksavana asiakkaana liikkuminen on sallittua, mutta jossa kokoontuminen ja oleskelu nähdään epätoivottavana. Etenkin nuorten kokoontumista kauppakeskuksissa on pyritty kontrolloimaan mitä oudoimmilla tavoilla.  Lue Dan Koivulaakson kirjoitus  teinikarkoittimien käytöstä Lahdessa ja muutenkin julkisen tilan kontrollista ja haltuunotosta täältä.

Neljäs piiri ei kuitenkaan käsittele metropolissa tapahtuvia toisenlaisia virtauksia:  tilan haltuunottoa ja julkisen tilan toisenlaista käyttöä. Näkymätön komitea painottaa ratkaisuna sen sijaan metropolin liikkeen pysäyttämistä: blokkauksia, satamalakkoja ja sabotaaseja sähköverkkoon. Itse näen tärkeämpänä pohtia, miten kaupunkitilaa voisi ottaa haltuun toisenlaiselle liikkeelle, miten anonyymiin julkiseen tilaan voisi tuoda takaisin sieltä pois siivottuja kollektiivisen toiminnan ja elämän virtauksia.

Esimerkkinä tällaisesta kaupunkitilan haltuunotosta on Feministinen kollektiivi. Feministisessä kollektiivissa on alettu kartoittamaan omaa kaupunkiamme  kuljeskelujen kautta Precarias a la derivan  ja Situationistisen menetelmän hengessä.  Feministisessä kollektiivissa on tehty karttoja omista reiteistämme kaupunkitilassa ja pohdittu, miten valta ja sukupuoli, yksityinen ja julkinen kytkeytyvät kokemukseemme kaupungista.  Lisäksi on menty paikkoihin, jotka ovat olleet luotaantyöntäviä ja anonyymeja, kuten kaupungintalolle, joka on avoin kaikille, mutta suunniteltu anonyymiksi  ja kliiniseksi virastotalon aulaksi tai yliopistontiloihin, jotka on tehty suorittamista tai läpikulkua varten tai joissa muuten opiskelijat eivät juuri käy.  Ottamalla nämä paikat haltuun kollektiiviseen kokoontumiseen ja oleskeluun tai vaikka brunssin syömiseen, olemme muuttaneet tilojen merkitystä ja käyttötarkoitusta ainakin väliaikaisesti.

Toinen esimerkki tilojen haltuunottamisesta on talvella järjestetty Commonwealth-lukupiiri. Järjestimme lukupiiriä myös tiloissa, jotka olivat kuluttamista tai anonyymia liikkumista varten.  Yksi tapaaminen pidettiin Kampin kauppakeskuksen ylimmässä kerroksessa, jossa oli hyvin tilaa lukupiirikokoontumiselle.  Tällä tavalla kaupallinen tila otettiin haltuun epäkaupalliselle kollektiiviselle toiminnalle ja keskusteluille. Toinen tapaaminen pidettiin metrossa. Liikkumalla päämäärättömästi ja keskustellen yhdessä lukupiiri muutti ajatusta siitä, mitä metrossa tulisi tehdä.

Jokaiselle löytyy omia tapoja siihen, miten kaupunkitilaa voi ottaa haltuun ja minkälaisia vastarinnan muotoja siellä voi tehdä. Siksi tuntuukin hyvin yksipuoliselta lähestyä vastarintaa pelkästään metropolin virtausten pysäyttämisen kautta: samaan aikaan kun pyrimme katkaisemaan kapitalismin luomia virtauksia, meidän on luotava uusia virtoja ja liikkeitä.

Lue  Neljännestä piiristä lisää Multitunesista: The Metropolis

Ja Kolmannesta piiristä:
Multitunes: Work is never over
Vallankumouksen Hedelmiä: Kaikkien maiden työläiset – rentoutukaa!

Kolmannessa piirissä analysoidaan tuotannon muutosta ja työvoiman uutta liikkuvuutta, mobilisaatiota, jota uusi työelämä edellyttää.  Tässä mobilisaatiossa työn kaksi ulottuvuutta riisto ja osallistuminen liittyvät yhteen: työntekijä osallistuu omaan riistoonsa pyrkiessään mukautumaan ja joustamaan.  Työntekijältä vaaditaan yhä suurempaa liikkuvuutta ja muuntautumiskykyä.  Hänestä tulee pätkätyöläinen, jonka käytettävissä oleminen on myös työtä. Työ vaatii työntekijältä työelämän ulkopuolelta hankittavia taitoja. Tavaroiden tuotannosta on siirrytty itsensä tuottamiseen. Pätkätyöläinen myy kykyjään, hänellä ei enää ole ammattia. Työllistettävyytensä eteen hänen on kehitettävä itseään. Tällöin työn ulkopuolinenkin toiminta on vain työtä varten ja työ on ainoa olemisentapa. 

Kolmannessa piirissä käyty keskustelu tuntuu linkittyvän keskusteluun työelämän prekarisaatiosta. Näkymätön komitea sanoutuu kuitenkin irti prekaariuden käsitteestä, koska se on vieläkin suhteessa työhön, vaikkakin työn hajoamiseen. Sen sijaan Näkymätön komitea julistaa, että työläisistä on tullut tarpeettomia. Tuotanto on mekanisoitunut ja automatisoitunut siinä määrin, että työntekijöiden enemmistö on käynyt tarpeettomaksi. 

Tämä työntekijöiden tarpeettomuus on saanut aikaan demobilisaation mahdollisuuden,  irtaantumisen työelämän liikkuvuuden vaatimuksesta. Tätä ehkäistäkseen yhteiskunta pyrkii keinolla millä hyvänsä työllistämään tarpeettomaksi käyneet työntekijät palvelu- ja hoivatyöhön (esimerkkeinä tekstissä ovat mm. hieronta, siivous, kodinhoito, prostituutio, tarjoilu, terapia) tai työpaikkoihin, jotka syntyvät kiristettäessä turvallisuutta, hygieniaa ja kontrollia.

Tuleva Kapina näkee nykyisen tuotannon valtavana fyysisen ja henkisen mobilisaation koneena, joka imee ihmisten energian tarpeettomaan työhön, ja lajittelee ihmiset selviytyjiin, jotka pystyvät sopeutumaan,  ja ongelmayksilöihin, jotka eivät suostu sopeutumaan vaan haluavat käyttää elämänsä johonkin muuhun tarkoitukseen kuin työhön. Pyrkimyksenä tulisikin olla demobilisaatio eli “organisoituminen työtä vastaan sen ulkopuolella”.

Käsitellessään työntekijöiden tarpeettomuutta Tuleva Kapina jakaa työn ongelmallisesti kahtia: tuotteiden tuotantoon, joka on tätä oikeaa työtä, johon ei tarvitse enää työntekijöitä, ja hoiva- ja palvelutyöhön, joka on oikeastaan tarpeetonta työtä.  Peilaan tätä tekstissä painotettuun vanhan yhteisöllisyyden kaipuuseen:

“Työn kauhu ei ole niinkään työssä itsessään kuin vuosisatoja kestäneessä kaiken sen hävittämisessä mikä ei ole työtä: perehtyneisyys omaan naapurustoon ja ammattiin, kylään, kamppailuun, sukuun, kiintymys paikkoihin, olentoihin, vuodenaikoihin, tapoihin tehdä ja puhua.”

Suku-, naapurusto- ja kyläyhteisöjen kaipuu liitettynä palvelu- ja hoivatyön näkemiseen jonkinlaisena uutena keksintönä, jonka kapitalistinen yhteiskunta on luonut harhauttaakseen työntekijät vallankumouksellisesta joutilaisuudestaan, antaa tekstille konservatiivisen vireen. Kaivataanko tässä takaisin yhteiskuntaa, jossa miehet olivat ammatissa ja tekivät työtä, kun naiset taas tekivät sitä, mikä “ei ole työtä”: huolehtivat kodista, lapsista, vanhuksista ja sairaista palkatta? Ketkä ovat niitä työntekijöitä, jotka ovat käyneet tarpeettomiksi? Onko osa tästä “tarpeettomasta” työstä tarkoitus palauttaa takaisin näkymättömäksi työksi, jota vielä etenkin naiset tekevät ympäri maailmaa palkkatyön ulkopuolella?

Ajatus työntekijöiden tarpeettomuudesta ja tuotannon automatisoitumisesta on länsimaakeskeinen. Myös työvoiman mobilisaation ajatus on relevantti vain koulutetun länsimaalaisen työntekijän näkökulmasta katsottuna. Samaan aikaan kun länsimaalaiset koulutetut pätkätyöläiset pyritään tekemään mahdollisimman liikkuviksi ja joustaviksi, toisten työntekijöiden liikkumista pyritään kaikilla tavoin rajoittamaan. Koulutuksesta tehdään yhä enemmän maksullista, jotta se ei olisi kaikkien saatavilla ja jotta kaikki eivät pystyisi kehittämään itseään  ja vaatimaan parempia palkkoja.  Työvoiman liikkumista maasta toiseen rajoitetaan ja kontrolloidaan. Tällä estetään se, että työntekijät voisivat vapaasti liikkua parempien työehtojen ja palkkojen perässä.  Näin halpatyövoimaa on aina saatavilla. 

Demobilisaatio vastarinnan keinona on kuitenkin kiinnostava ajatus, koska siihen sisältyy ajatus, että yhteiskunnallista kamppailua ei tule lähteä rakentamaan pelkästään työstä käsin,  ja se tuo esille palkkatyön ulkopuolisen toiminnan merkityksen.  Vaikka Näkymätön Komitea sanoutuu irti prekariaattikeskustelusta ja perustulosta, näen kuitenkin perustulon konkreettisimpana demobilisaation keinona.  Vasta kun toimeentulomme on taattu työstä  ja siihen liittyvästä kontrollista riippumatta, voimme todella rakentaa elämäämme, yhteisöllisyyttämme  ja itseämme muustakin kuin työstä käsin. 

Toinen piiri:

Multitunes: We don’t need no Bildung

Vallankumouksen Hedelmiä: Mikä pakenee

Ensimmäinen piiri:

Multitunes: The Coming Introduction

Vallankumouksen Hedelmiä: Lukupiiri Tulevasta Kapinasta