Keskeneräisistä ajatuksista

Yhtenä päivänä huomasin, että minulle on kehittynyt kynnys kirjoittaa tätä blogia.  Ajatukseni jäävät keskeneräisiksi enkä saa niitä kokonaisen tekstin muotoon. Kirjoittaminen toimii hyvin, kun on aikaa jäädä jäsentämään ajatuksia ja muodostaa niistä nättejä pieniä kokonaisuuksia, jotka sulkeutuvat näennäisen loogisiksi ja järjellisiksi ympyröiksi. Tietenkin on kyse ajatusten jäsentämisestä, mutta myös jossakin määrin niiden loppuun ajattelemisesta. Kuitenkaan ajatukset tuskin ikinä ovat sellaisia. Uusia ajatuksia syntyy ennen kuin vanhoja ehtii ajatella loppuun ja ne muodostavat päättymättömiä risteileviä kiemuroita, eivät suinkaan harmonista jatkumoa.

Yliopistolla arvostetaan valmiita ajatuksia, kokonaisuuksia. Täytyy suorittaa opintokokonaisuuksia. Tehdä henkilökohtaisia opintosuunnitelmia, jossa hahmottaa opiskelunsa erinäisiin kokonaisuuksiin. Esseiden ja opinnäytetöiden täytyy sisältää johtopäätökset. Ja keskustelutilanteet hahmottuvat niin, että ylipäänsä jotta voi ollenkaan ottaa osaa keskusteluun, täytyy olla selkeä artikuloitu kanta. Epäröijät jäävät kuuntelijoiksi. “En mä tiedä” on vastauksena jonkinlainen puutteen ja tyhmyyden osoitus.

Poliittinen toiminta rakentuu myös valmiiden kantojen varaan. Täytyy olla oikealla tai vasemmalla, sitoutua johonkin teoriataustaan. Poliittisiin aktioihin tarvitsee aina teorian, julkilausuman, jossa on selkeät päämäärät ja tavoitteet. Teoria edeltää aina toimintaa. Minusta on kiinnostavaa ajatella tilanteita, joissa se etenee päinvastoin: teoriaa, joka syntyy nimenomaan toiminnan kautta.

Keskeneräisistä ja katkonaisista ajatuksista voisi lähteä uudenlaista poliittista keskustelua, joka ei välttämättä noudata nykyisen poliittisen toimintakulttuurin kaavoja. Toiminnan pohjana voisi olla tarkasti loppuun ajatellun teorian sijaan yhteisestä konkreettisesta tilanteesta syntyvä kokemus, joka ei ole vielä täysin artikuloitu. Tällainen yhdistävä kokemus voisi toiminnan kautta muotoutua teoriaksi, muttei sen välttämättä tarvitsisi. Ennalta ei tarvitsisi tietää lopputulosta. Tällaista toimintaa voisi syntyä missä tahansa. Sen ei tarvitsisi olla lähtöisin sellaisista koulutetuista tai muuten itseään hyvin ilmaisevista aktivisteista, jotka pystyvät kirjoittamaan vaatimuksensa tiukasti argumentoiduksi lehdistötiedotteeksi. Se voisi olla satunnaista tai säännöllistä, mutta pysyisi silti yllättävänä.

Tällaista toimintaa voisi olla sellainen julkisen tilan haltuunotto tai valtaus, jossa agenda ei olisi lukkoon lyöty jo etukäteen kyseenalaistamattomalla teorialla. Tällaisessa tilanteessa poliittinen toiminta kokoaisi eri syistä kiinnostuneet ihmiset yhteen ja yhteinen keskustelu, erilaisten osittaisten ja hajanaisten näkemysten vaihtaminen voisi muodostaa laajempaa poliittista näkemystä ja päämääriä. Tällaista toimintaa voi olla myös feministinen keskustelupiiri, jossa vaihdetut hajanaiset kokemukset ja tuntemukset voisivat muodostaa uudenlaista poliittista toimintaa. 

Kiinnostavaa on myös miettiä vaihtoehtoisia tapoja synnyttää keskustelua perustulosta. Sen sijaan, että yrittäisimme argumentoida perustuloa rakentamalla laajaa teoriaa kapitalismin kehityksestä, tietokapitalismista, talouskasvun mekanismeista ja hyvinvointivaltion tukiverkoista, voisimme alkaa puhua perustulosta omista kokemuksistamme käsin. Meillä ei tarvitsisi olla valmista käsitystä siitä, millainen perustulon pitäisi olla ja mihin ongelmiin sen pitäisi vastata. Perustulo voisi hahmottua pikemminkin kokoontumisissa, joissa erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset puhuisivat omista tarpeistaan ja tuntemuksistaan. Tietenkin se menisi epämääräiseksi ja hankalaksi. Ja jossakin vaiheessa täytyisi laittaa esiin julkilausuma, joka tiivistäisi poliittiset vaatimuksemme, koska eihän muuten kukaan ottaisi toimintaamme vakavasti.

Kuitenkin näen keskeneräisissä ajatuksissa ja kokemuksellisessa puheessa uudenlaisen poliittisen toiminnan voimavaran. Edustuksellinen demokratia perustuu varmuuksiin, tehtyihin päätöksiin ja kokonaisiin rakenteisiin. Edustuksellinen järjestelmä ei epäröi vaan prosessit kulkevat eteenpäin. Siinä ei ole sijaa keskeneräisille ajatuksille, pohdinnoille ja kokemukselliselle puheelle, joka ei pyri vakuuttamaan vaan enemmänkin pohtimaan ja keskustelemaan. Uskon, että kokemukselliseen puheeseen ja harhautuneisiin pohdiskeleviin ajatuksiin sisältyy kyseenalaistamisen ja toisin tekemisen mahdollisuus. Niistä voi lähteä liikkeelle jotakin muuta kuin se, mitä on jo päätetty, joka on jo järjestelmän hyväksymää ja olemassa olevien rakenteiden mukaista. Motivaatio omalle poliittiselle toiminnalle lähtee kuitenkin kokemukselliselta tasolta: siitä tunteesta, että asiat voisivat olla toisin.

Opiskelijaidentiteetti ja kontrolli

Yhteiskunnassa joudumme jatkuvasti asettumaan eri identiteettipositioihin. Synnyttyämme meidät merkitään väestörekisteriin ja kategorisoidaan sukupuoli- ja kansallisuuskategorioihin.  Yhteiskunnassa meidän on sovittava johonkin identiteettiin: edustettava jotakin määriteltävää sukupuoli- ja seksuaali-identiteettiä. Meidän on jatkuvasti määriteltävä itseämme erilaisilla identiteetti-kategorioilla ja samalla sitouduttava ajatukseen pysyvästä identiteetistä, johon meidät voidaan palauttaa.  Identiteettipositio on paitsi itsemäärittelyn paikka, myös paikka, josta käsin meihin voidaan käyttää valtaa.  Koulussa vallankäyttöä tapahtuu juuri siinä, kuinka lapset jaetaan erilaisiin rooleihin ja identiteetteihin: tyttöihin ja poikiin, pärjääjiin ja niihin, jotka eivät pärjää, kiltteihin tyttöihin ja häiriöoppilaisiin.

Opiskelijaidentiteetti on yhteiskunnallinen kategoria, jonka takaa ei löydy mitään yhtenäistä ryhmää. Opiskelijat ovat heterogeeninen porukka, jotka ovat eri elämäntilanteissa ja joilla on erilaiset intressit ja tavoitteet. Opiskelijoita ei yhdistä toisiinsa opiskelu sinänsä; yliopiston kaltaisten instituutioiden ulkopuolella opiskelevat (itseopiskelijat, työväenopistoissa opiskelevat jne.) eivät saa opiskelijan statusta ja sen tuomia sosiaalietuuksia (opintotuki, opiskelija-alennukset). Opiskelija onkin viime kädessä se, joka on yhteiskunnalliselta statukseltaan opiskelija.

Opiskelijaidentiteetti antaa mahdollisuuden yhteiskunnan vain opiskelijoille tarjoamiin etuuksiin: opintotukeen, opiskelija-alennuksiin, opiskelija-asumiseen, opiskelija-ateriaan, valtion takaamaan opintolainaan, mutta samalla se myös asettaa opiskelijoiden toimeentulon yhteiskunnan kontrollin alle. Opiskelija ei voi saada toimeentulotukea samoilla ehdoilla kuin muut: hänet edellytetään elämään lainalla.  Lisäksi opiskelijan toimeentulo ei ole vastikkeetonta. Opiskelijan täytyy saada riittävästi opintopisteitä. Opiskelija on oikeutettu toimeentuloon vain, jos hän on riittävän ahkera, riittävän tuottava. Reputettu tai muuten loppusuorituksetta jäänyt kurssi ei käy, vaikka siihen olisi käytetty kuinka paljon työtä.  Itsenäisestä opiskelusta ei välttämättä myöskään saa ollenkaan opintopisteitä. Opintopistejärjestelmä onkin vain kontrollimekanismi, jonka kautta opiskelijoiden toimeentuloa säädellään.

Opiskelijoiden kontrollointiin panostetaan jatkuvasti enemmän. Uusia lakiehdotuksia valmistellaan, jotta opiskelijoita voitaisiin kontrolloida entistä tiukemmin, heidät pyritään saamaan entistä nopeammin entistä säännöstellymmän ja kurjemman opiskeluajan läpi. Heidän katsotaan sietävän köyhyyttä ja ankaraa työntekoa (toisaalta täytyy opiskella niin paljon, että pysyy opintoaikatauluissa ja toisaalta tehdä samaan aikaan töitä, jotta ylipäänsä on rahaa elämiseen) ikään kuin matkana parempaan tulevaisuuteen. Kuitenkaan suurelle osalle opiskelijoista tulevaisuuden näkymät eivät takaa varmuutta paremmasta toimeentulosta. Nyt opiskelijoihin kohdistuva toimeentulon kontrolli näyttäytyykin pelkkänä yhteiskunnan opiskelijoihin kohdistuvana vallankäytön mekanismina. Opiskelijoista yritetään saada mahdollisimman paljon tuottoa entistä lyhyemmässä ajassa: joustavaa halpatyövoimaa, tutkintoja ja ilmaista tietotyötä.

Samalla kun opiskelijoiden toimeentuloon kohdistuva kontrolli lisääntyy, täytyy miettiä, millaista vastarintaa voimme yhdessä luoda. Miksi meidän täytyy jatkuvasti perustella oikeutemme tulla toimeen? Miksi täytyy kerätä opintopisteitä, että ylipäänsä saa perustoimeentuloon? Kaikilla on oikeus tulla toimeen ja sen vuoksi meidän on saatava välittömästi vastikkeeton elämiseen riittävä perustulo, joka sekä mahdollistaisi täysipäiväisen opiskelun että poistaisi kaikkien muidenkin pienituloisten ja prekaarien toimeentulo-ongelmat.

Opiskelijatoiminta järjestää tiistaina (17.11.) keskustelutilaisuuden opiskelijoiden toimeentulosta, köyhyydestä ja kontrolloinnista.  Lisätietoa: http://opiskelijatoiminta.net/ 

Lue myös HYYn tekemä selvitys opiskelijoiden toimeentulosta: http://www.hyy.helsinki.fi/tiedostot/Toimeentuloselvitys_2009_web.pdf

Kuka nousee puolestamme barridikadeille?

Eilen saatiin Hyyn edustajistovaalien tulokset. Vaikka Maailmanpyörän vaaliliitto menetti kaksi paikkaa (nyt Maailmanpyörällä on 12 paikkaa uudessa edustajistossa), Sitoutumaton vasemmisto sai yhden paikan lisää, siis yhteensä 6 paikkaa. Vasemmisto on muidenkin kaupunkien ylioppilaskunnissa lisännyt paikkojaan tai pitänyt asemansa. Toivottavasti vasemmiston vaalivoitto näkyy ylioppilaskunnissa aktiivisempana opiskelijapolitiikkana, joka uskaltaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja politisoida opiskelijoiden asemaa. Opiskelijapolitiikka ei kuitenkaan jää vain edustajiston sisälle vaan tarvitaan suoraa toimintaa ja vaikuttamista avaamaan keskustelua opiskelijoiden asemasta. Eli nyt kun vaalit ovat ohi, on hyvä aika puhua opiskelijapolitiikasta ja opiskelijan asemasta. Ihan sama äänestitkö, nyt on aika nousta opiskelijakapinaan.

Opiskelijoiden asemaa huononnetaan jatkuvasti. Olemme tilanteessa, jossa olemme pakotetut valmistumaan nopeasti putkitutkinnossamme. Meidän pitäisi pysyä opintotavoiteajoissa, mutta samaan aikaan opintotuki ei riitä elämiseen. Meiltä odotetaan mahdotonta: pitäisi tehdä töitä millä ehdoilla takaisin ja samalla kuitenkin opiskella niin tiukassa tahdissa, että se edellyttäisi kokopäiväistä opiskelua. 

Nyt opintotukea ollaan uudistamassa samaan tapaan kuin yliopistolakia. Avointa keskustelua asiasta ei näytä olevan luvassa eikä esitystä valmistelevia tahoja tunnu kiinnostavan, millaisia tarpeita opiskelijoilla on ja minkälaista heidän elämänsä on jo nyt toimeentulon epävarmuudessa. Sen sijaan opiskelijat pyritään sitomaan yhä tiukemmin elämään yritysmaailman ehdoilla. Opintotuki aiotaan tehdä entistä enemmän lainasidonnaiseksi. Jo nyt opiskelijoiden odotetaan elävän lainalla, joka pakottaa heidät heti valmistumisen jälkeen etsimään töitä millä tahansa ehdoilla maksaakseen lainan takaisin.  Lainan ottaminen luo toimeentulon epävarmuuden pohjan opiskelijan tulevaisuudelle, varsinkin kun se, että koulutus takaisi työllistymisen, on myytti, johon kukaan ei varmaan enää usko. Samalla pyritään myös tiukentamaan opintotuen saamiseen edellytyksenä olevia opintopistevaatimuksia tavoiteaikojen mukaisiksi.

Lue opintotukiuudistuksen valmistelusta lisää Ylen uutisesta.

Siinä missä opiskelijoiden toimeentuloa ja tutkintoja kavennetaan,  opiskelijoihin kohdistuvia kontrollimekanismeja lisätään. On valmisteilla tällainen pelottava uusi laki:

http://www.ylioppilaslehti.fi/2009/10/30/yliopistoille-kaavaillaan-kovaa-kuria/

Opiskelijoiden ja yhteisön hyvinvoinnin nimissä opiskelijoiden ruumiisiin ja terveyteen ulotetaan yhä pidemmälle meneviä kontrollimekanismeja: huumetestejä, potilastietojen luovuttamista jne. Opiskelijat jaetaan terveisiin ja kuuliaisiin ruumiisiin, joilla on oikeus opiskella, ja sairaisiin ja lainsuojattomiin ruumiisiin, joille voidaan antaa elinikäinen porttikielto yliopistolle. Tieto ei siis kuulu kaikille vaan on yksilöitä, jotka ovat jotenkin kelvottomia saamaan tietoa ja tämä kelvottomuus on lopullista eikä valitusmahdollisuutta anneta.  Nyt opetusministeriö kaavailee yliopistoihin Jumalan tuomiovaltaa: nyt annetaan viimeinen tuomio ja viimeinen sana, nyt jaetaan opiskelijat jyviin ja akanoihin, lampaisiin ja susiin, kumman joukossa sinä seisot?  Oletko normaali vai epänormaali? Terve vai sairas? Kyse on vallankäytöstä ja pelotteesta. Nyt jokainen opiskelija osaa varoa käyttäytymistään, olla vaikuttamasta epänormaalilta: joukko kuuliaisia toisiaan tarkkailevia ruumiita yliopiston käytävillä etsimässä sitä epäonnista, joka ei kuulu joukkoon, heikointa lenkkiä, joka saa lähteä.  Varmasti YTHS:n mielenterveysjonotkin lyhenevät, kun kukaan ei uskalla enää hakea apua. Vaikka tämä koskee vain rajoitettua osaa opiskelijoista, ei kenenkään asema ole turvattu, jos tällaiseen kurinpitojärjestelmään annetaan mahdollisuus. Tätä koko esitystä luonnehtii ajatus, että opiskelijan mielipiteellä ja äänellä ei ole mitään merkitystä. Hänen elämästään voidaan tehdä elinikäisiä päätöksiä ylhäältä käsin ilman, että opiskelijan omia tarpeita kuunnellaan.

Kuinka paljon me vielä siedämme? Kuinka syvälle nurkkaan meidät pitää ajaa, että uskallamme sanoa ei?

Me opiskelijat olemme yliopistolaisten enemmistö. Me muodostamme enemmistön yliopistosta. Miksi meidän äänemme ei kuulu yliopistoa koskevassa päätöksen teossa? Miksi meidän tarpeemme ja kokemuksemme voidaan ohittaa meitä koskevassa päätöksen teossa? Me emme tarvitse lisää kontrollia, me tarvitsemme lisää vaikutusväyliä elämäämme ja yliopistoa koskevissa päätöksissä. Jos meille ei näitä vaikutusväyliä anneta, meidän täytyy luoda ne itse.

Sen sijaan että meidän tutkintojamme ja opintopistevaatimuksiamme kiristetään, meidän pitäisi itse saada määrittää omaa tutkintoamme. Itsenäisestä omista kiinnostuksestamme lähtevästä opiskelusta pitäisi myös saada opintopisteitä. Suurin osa siitä, mitä opimme, ei tule massaluennoilla tai ylhäältä käsin määritetyistä tenttikirjoista. Me opiskelemme vapaa-ajallamme. Me hankimme elämässämme luentosalien ulkopuolella uusia taitoja. Me verkostoituessamme opiskelukavereidemme kanssa, autonomisissa lukupiireissä ja keskusteluissa opimme paljon enemmän kuin pelkästään luentosaleissa istuessa. Jos opintopisteet määrittävät toimeentulomme, meidän täytyy saada opintopisteitä kaikesta oppimisesta, joka hyödyttää opiskeluamme.  Meidän täytyy pystyä hyödyntämään kaikki itsenäiseen opiskeluun käyttämä aikamme, kaikki vapaaehtoistyöt, kansalaisjärjestötyö ja poliittinen toiminta opintopisteiksi. Kaikki nämä voivat antaa meille näkökulmia, jotka auttavat meitä pätevöitymään opinnoissamme. Opintopisteet eivät kerro mitään meidän opiskeluumme käyttämästä ajasta. Rajattujen tutkintojen ja tiukkojen opintopisterajojen kautta meidät yritetään ajaa putkeen, jossa opiskelemme vain tietynlaisia asioita, jotka eivät välttämättä palvele omia tiedon tarpeitamme.

Meidän onkin vaadittava vastikkeetonta elämiseen riittävän toimeentulon takaavaa perustuloa. Vasta perustulon myötä opiskelu on täysipainoisesti mahdollista. Perustulo ratkaisisi niin opiskelijoiden kuin muidenkin pienituloisten toimeentulo-ongelmat. Silloin opiskelua ei määrittäisi jatkuva pelko toimeentulon riittämättömyydestä elämiseen. Silloin täysipäiväisen opiskelu olisi mahdollista ja voisimme opiskella niitä asioita, jotka koemme tärkeäksi, vaikka niistä ei saisi opintopisteitä. Me emme ole pelkkiä tiedon tuotantokoneita: opiskelija on yhteiskunnassa toimiva poliittinen subjekti. Meidän ei tule alistua opiskeluajan tutkintoputkeen, jota sävyttää toimeentulon riittämättömyys ja jatkuvasti lisääntyvä kontrolli.  Meidän on noustava barrikadeille parempien elämän ehtojen puolesta.

Playground ja tytön kieli

Korjaamolla on Katja Tukiaisen näyttely “Playground”,  jonka kävin katsomassa. Tukiaisen maalauksissa seikkailevat pikkutytöt karkkien ja leivosten maailmassa, ikuisen joulun pastellisävytteisessä unelmassa. Niitä katsoessa tulee häiritsevä ja outo olo. Jotakin on pielessä: joko maalauksissa tai minun tavassani katsoa niitä. Jotakin on liikaa. Tytöt ovat vähän liian suloisia, vähän liian onnellisia ja katsovat takaisin katsojaa vähän liian röyhkeästi. Tukiaisen tauluja katsoessa huomaa, kuinka seksualisoitu pikkutytön ruumis on meidän kulttuurissamme. Tauluja katsoessa seksualisoivilta mielikuvilta ei voi välttyä: kummassa ne mielikuvat ovat kulttuurisissa tavoissamme katsoa pikkutytön ruumista vai pikkutytön puhkeavassa seksuaalisuudessa, jota kulttuurimme pelkää? Pikkutytön seksuaalisuus on tabu, josta ei voi puhua ja uhka, jolta pikkutyttöä itseäänkin pitää varjella.  Toisaalta tapamme kuvata pikkutyttöä kulttuurisessa kuvastossamme on seksualisoiva: me asetamme omia halujamme pikkutytön ruumiiseen,  joka on vielä hallittavissa ja muokattavissa. Tytöille tarjotaan söpöyttä ja suloisuutta, sieviä mekkoja, eleitä ja lettejä. Kenen silmien eteen pikkutyttöjä oikeastaan laitetaan suloisiksi? Eikö heistä tehdä halun kohteita?

Kiinnostavaa Tukiaisen töissä on myös se, että hänen kuvaamansa tytöt ovat oudolla tavalla kokonaan alistuneita objekteja ja halun kuuliaisia kohteita, mutta samalla kuitenkin he eivät täysin mahdu tuohon katsojan tytölle tarjoamaan rooliin. He viihtyvät toistensa seurassa, heidän halunsa ei kohdistukaan katsojan objektina olemiseen vaan he kohdistavat halunsa toisiinsa, intiimiin yhteiseen läheisyyteen. He myös leikkivät omassa joulun maassaan, syövät leivonnaisia ja karkkeja. He ovat viattomia leikkiviä lapsia eikä heidän maailmansa ole avoin aikuiselle katsojalle.  He ovat jatkuvasti samaan aikaan tyrkyllä, mutta myös saavuttamattomia omassa mielikuvitusmaailmassaan, jossa he eivät enää olekaan katsojan katseen ja halun objekteja. Tavallaan voi ajatella, että he elävät kapitalismin lelumaailmassa, kulutusyhteiskunnan lapsille luomassa unelmassa, jossa onnen tae on uusi lelu ja jossa lelut ja herkut eivät koskaan lopu kesken.  He elävät  loputtoman kulutuksen ja tuhlauksen maailmassa.

Katso Katja Tukiaisen näyttelykuvia: http://www.korjaamo.fi/index.php?id=817#ed817

Kun kerroin kaverilleni käyneeni Katja Tukiaisen näyttelyssä, hän kertoi minulle Tukiaisen kirjamessukuvan kielikohusta. Tukiaiselta oli tilattu kirjamessu katalogin kanteen kuva, jossa tyttö näyttää kieltä. Tämä kuitenkin koettiin liian seksuaaliseksi ja lopullisessa katalogissa on muutettu kuva, jossa tytöllä on suu kiinni ja kirja kädessä.

Lue Suomenkuvalehden juttu aiheesta: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/talous/kirjamessujen-tytto-kieli-suuhun-ja-kirja-kateen

Tämä viimeistään näyttää meille, kuinka kulttuurissamme nimenomaan tytön ruumis on seksualisoitu. Pojat voivat näyttää kieltä ja tuoda ruumiillisuuttaan esiin, mutta tyttöjen ruumiillisuus on säännelty. Kumpaa me pelkäämme? Omia halujamme vai sitä että tytöllä itsellään olisi seksuaalisia haluja?

Feministinen lukija kirjamessuilla

Olin eilen pyörimässä kirjamessuilla. Messujen ohjelma oli suunniteltu  konservatiiviseen keskiluokkaiseen makuun ja sukupuolirooleihin. Esa Pulliainen oli WSOY:n osastolla kertomassa halustaan palata 60-luvulle, jolloin oli kunnon musiikkia ja naiset “näyttivät naisilta”.  Ja sai kommentistaan säälittävät spontaanit aplodit (kuuntelijoita ei ollut mitenkään erityisen paljon) ja tilaisuuden miesjuontajan verbaalisen selkään taputuksen.  Kirjakahvilassa Helena Lindgren oli kertomassa hyvän olon kirjastaan. Se oli se keskiluokkaisen naisen ihanteen ja taatun toimeentulon unelma, josta hän puhui jokaisen “suomalaisen naisen” tienä onneen. Hyvä olo lähtee itsekurista ja aurinkopuuterista ja kun harrastaa liikuntaa ja välttää välipaloja, voi sitten mennä syömään leivoksia kahvilaan. Kun on taattu toimeentulo ja varaa syödä niitä leivoksia keskustan hienoistokahviloissa, niin on helppo puhua itsekurista, siitä, kuinka hyvä olo lähtee sisältä  ja kuinka elämä pitää hyväksyä sellaisena kun se on.  

Naisille ja miehille siis molemmille oli varattu messuohjelmaa. Naisten osuuteen kuului myös keskustelu feministisestä lukijuudesta, jonka saattoi kuvitella olevan suunnattu sukupuolitietoiselle, keskiluokkaiselle ja  koulutetulle naislukijalle. Keskustelutilaisuus kulki ohjelmassa otsikolla “Mitä feministi lukee?” Sen oli järjestänyt Tulva ja keskustelun vetäjänä oli Tulvan päätoimittaja Elsi Hyttinen. Keskustelijoina olivat kirjailija Laura Lindstedt, professori Lea Rojola ja aktivisti Akuliina Saarikoski. Odotin tavanomaista keskustelua siitä, kuinka feministinen lukija on kriittinen, esittää lukiessaan kysymyksiä kirjassa näkyvistä sukupuolirooleista ja yhteiskunnallisista rakenteista. Akuliina Saarikoski kuitenkin piristi keskustelua rikkomalla feminismin perinteisiä kaavoja ja näkökulmia, joista ajatellaan feministisen keskustelun lähtevän ja joihin se valitettavan usein on jäänyt. Akuliina Saarikosken tavassa hämmentää keskustelua oli minusta juuri sitä, mistä feminismissä pitäisi olla kyse: toisin ja uudelleen ajattelussa, jatkuvasta liikkeestä, joka ei pysähdy tiettyihin dogmeihin tai tapoihin katsoa maailmaa ja rooleihin suhteessa tekstiin ja yhteiskuntaan. Kyse oli minun näkökulmastani myös feminismin reaktiivisuuden purkamisesta.

Keskustelussa puhuttiin kriittisestä feministisestä lukijasta. Kriittinen feministinen lukijalle lukemisen poliittisuus on sitä, että lukee miesten kirjoittamia kirjoja paljastaen niistä naisiin kohdistuvaa epäoikeudenmukaisuutta.  Feministinen lukija on analyyttinen: hän analysoi lukemansa osiin etsien niistä tekstin pinnan alla vaikuttavia syrjiviä mekanismeja ja sukupuolirooleja. Hän analysoi sukupuolittuneita lukutapoja, joihin teksti kannustaa ja jotka ovat tekstissä. Feministinen ottaa etäisyyttä tekstistä, mutta kuitenkin puhuu vain suhteessa tekstiin. Feministinen lukija on nainen ja lukee myös naisena. Hän suhteuttaa tekstin patriarkaaliseen yhteiskuntaan ja kirjoittajan sukupuoleen. Hän sitoo omat mahdollisuutensa lukijana ja tekstin mahdollisuudet historialliseen sukupuolijärjestelmään. Sitä kautta feministinen lukija voi analysoida esimerkiksi Hannu Salaman kirjaa “Minä, Olli ja Orvokki”, jota keskustelussa Lea Rojola käytti esimerkkinä  ja ottaa esiin unohdetun Orvokin aseman kirjassa. Analysoida hänen rooliaan kirjassa ”murhattuna huorana” ja sen yhteyttä naisliikkeen nousuun samana aikana. Näin feministinen lukija paljastaa, kuinka seksistisesti kanoniset mieskirjailijat kuvaavat naisia.

Tällöin feministinen lukija on minun mielestäni kuitenkin vain reaktiivinen suhteessa miesten kirjoittamiin teksteihin, miesten tapaan kuvailla naista. Analyyttinen ja kriittinen feministinen lukija kadottaa jotakin lukijuudesta: lukemisen nautinnon ja kokemuksellisuuden. Akuliina Saarikoski rikkoikin tätä kriittisen feministisen lukijan kuvaa ilmoittamalla, ettei hän lue kriittisesti ja analyyttisesti. Hän lukiessaan samaistuu henkilöihin ja heidän haluihinsa, haluaa henkilöitä. Näin lukeminen ei ole vain analyyttistä ja älyllistä, vaan se on olennaisesti ruumiillista. Tähän Lea Rojola puuttui sanomalla, ettei tutkija voi lukea niin, tutkijan täytyy etääntyä kohteestaan ja olla objektiivinen. Sehän on se  vallitseva tutkijan ihanne: tullaan objektiivisiksi ja rationaalisiksi tutkijoiksi olemalla ruumiittomia ja sukupuolettomia, kieltämällä omat halut ja tunteet. Vaikka sukupuolentutkimus painottaa tiedon paikantumista ruumiiseen ja sukupuoleen,  tutkimuksessa elää ajatus rationaalisesta tieteen subjektista, joka kykenee etääntymään omista haluistaan ja tunteistaan ja suhtautuu tutkimukseensa viileän analyyttisesti.

Tuon keskustelun jälkeen aloin kuitenkin miettiä, eikö Akuliina Saaikoskenkin kuvaama lukija voisi olla yhtä hyvin feministinen lukija.  Minusta tarvitaan uutta feminististä lukijuutta, joka ei ainoastaan jää patriarkaalisten tekstien kritiikiksi. Uusi feministinen lukija ei jättäydy marginaaliasemaansa analysoimaan tekstissä olevia naisia sortavia rakenteita vaan se ottaa tekstit omaan käyttöönsä. Lukemisen poliittisuudenkaan ei tarvitse olla jatkuvaa yhteiskunnan syrjivien rakenteiden ja käytäntöjen vaan se voi olla myös kieltäytymistä jäämästä tiettyyn pysyvään lukijan positioon. Se voi olla omien halujensa ja oman ruumiillisuutensa tuomista tekstiin. Se voi olla tekstin ottamista haltuun lukemisen nautinnon kautta. Se voi olla tekstin kuvaamien halujen hahmottamista toisella tavalla, tuomalla erilaisia haluja tekstiin, lukemalla toisin. Se on lukijalle asetettujen halujen paikkojen muuttamista. Tekstin lukemista omista kokemuksistaan ja tarpeistaan lähtien. Miksi feministisen lukijan/tutkijan pitäisi olla kylmän tunteeton ja etääntynyt rationaalinen lukijasubjekti? Miksi me emme myös nauttisi kirjallisuudesta ja lukemisesta omilla ehdoillamme?

Sen lisäksi, että miten feministin tulee lukea, keskustelussa tuli kiistaa myös siitä, mitä feministin tulee lukea. Laura Lindstedt otti esille Timo Hännikäisen “Ilman” -pamfletin esimerkkinä kirjasta, jota feministit ovat liian yksipuolisesti lukeneet, vaikka kyseessä on hänen mukaansa monipuolinen teos, johon ei ole vain yhtä lukutapaa. Akuliina Saarikoski kritisoi sitä, että ylipäänsä keskustellaan tuosta kirjasta ja sanoi, ettei hän edes aio ikinä lukea kirjaa, koska se ei kosketa hänen kokemustaan maailmasta. Sen sijaan, että feministit keskustelevat katkerien heteroseksuaalisten miesten kirjoittamista kirjoista, voitaisiin puhua kirjoista, jotka koskettavat meidän kokemustamme.

Minusta se keskustelu osoitti jotakin feminismin perinteen reaktiivisuudesta. Miksi me emme pääse irti naisvihamielisten miesten valitsemasta ja kirjoittamasta kaanonista ja tämän kaanonin alistavista naiskuvista. Koko feminismin historia on pitkälti rakentunut miesten tekstikaanonin kritisoimisen ja kommentoimisen varaan: vääristyneiden naiskuvien korjaamiseen ja puuttuvien naisten etsimiseen patriarkaalisen yhteiskunnan kanonisoimien suurmiesten kirjoittamista teksteistä. Mary Wollstonecraft kritisoi Vindication of Rights of Woman -teoksellaan Jean-Jacques Rousseaun kasvatusfilosofiaa. Simone de Beauvoir käy Toisessa sukupuolessaan yksityiskohtaisesti läpi eri kanonisoitujen mieskirjailijoiden naiskuvia. Luce Irigarayn koko tuotanto rakentuu pitkälti keskusteluun kanonisoitujen miesfilosofien tekstien kanssa.

Milloin feministinen lukija voi vihdoin vapautua miesten luomasta kirjallisuuden kaanonista ja lukea kirjoja, jotka kiinnostavat häntä hänen omista kokemuksistaan ja tarpeistaan käsin? Milloin hän voi lukea kirjoja, joista hän itse nauttii, ja keskustella kirjoista, jotka hän itse haluaa keskusteluun tuoda? Milloin feministinen lukija voi itse aloittaa kirjallisuuskeskusteluja eikä vain tuoda kriittisiä ja unohdettuja ääniä jo olemassa oleviin keskusteluihin? Se kertoo jotakin feministisen keskustelun heikkoudesta, jos emme pysty luomaan feminististä keskustelua sukupuolesta omista lähtökohdistamme käsin vaan vastaamme vain patriarkaalisen yhteiskunnan tuottamaan ”katkerien heteroseksuaalisten miesten” puheeseen. On aika luoda aloitteellista feminististä keskustelua, joka lähtee meidän omista tarpeistamme, kokemuksistamme ja kiinnostuksen kohteistamme.

Opiskelijavaikuttamista?

Opiskelijavaikuttaminen nojaa näennäiseen kahtia jakoon aktiivisten ja passiivisten opiskelijoiden välillä. Yhtäältä on niitä opiskelijoita, jotka ovat kiinnostuneita vaikuttamaan: he ovat ylioppilaskunnan järjestöaktiiveja,  edareita, hallinnonopiskelijaedustajia. Toisaalta on niitä opiskelijoita, joiden suhde omaan ainejärjestöönsä jää bileissä käymiseen ja joille tasakolmikannan mureneminen tai säilyminen ei merkitse mitään. Näitä passiivisia opiskelijoita pyritään innostamaan äänestämään edustajistovaaleissa sillä, että äänestämällä saa ilmaisen pullan ja kahvin. 

Opiskelijavaikuttamiseen liittyy ajatus siitä, että suurin osa opiskelijoista on passiivisia: heitä ei kiinnosta vaikuttaminen, he eivät ole hakeutuneet vaikutuspaikoille, he eivät äänestä edustajistovaaleissa, he eivät ole kiinnostuneet ottamaan kantaa hallinnon sisäisiin kysymyksiin. Sen takia vaikutuspaikat jaetaan aktiivisten opiskelijoiden kesken, jotka voivat sitten ajaa kaikkien opiskelijoiden etua. Avointa keskustelua ei ole tarpeen synnyttää hallinnon sisäisistä asioista, koska suurinta osaa ei kuitenkaan kiinnosta.

Minusta tämä ajattelutapa on tosi syvällä Helsingin yliopiston opiskelijavaikuttamiskulttuurissa ja ylioppilaskunnassa. Se määrittää toimintakulttuuriamme. Sen sijaan, että asioita pyrittäisiin tuomaan laajaan keskusteluun, ne kaatuvat yksittäisten opiskelijaedustajien harteille tai jäävät Hyyn edustajiston sisälle, edustuksellisen järjestelmän sisäisiksi keskusteluiksi.

Minun mielestäni koko jako passiiviisiin ja aktiivisiin opiskelijoihin on näennäinen. Kyse ei ole opiskelijoiden passiivisuudesta vaan siitä, että olemassa olevat vaikutuskanavat ovat passivoivia. Ne tavoittavat vain pienen osan opiskelijoista ja niiden yhteys opiskelijoiden konkreettiseen kokemukseen ja arkeen on etäinen. Miksi opiskelijoiden pitäisi olla kiinnostuneita taistelemaan tasakolmikannan puolesta, kun on ylipäänsä epäselvää, kuuluuko opiskelijoiden ääni hallinnossa ja miten hallinnossa päätetyt asiat vaikuttavat opiskelijan arkeen? Opiskelijoiden ja heitä edustavien vaikutuselinten, niin ylioppilaskunnan kuin hallinnon opiskelijaedustuksen, välillä on kuilu, jonka voi ylittää vain luomalla uusia vaikuttamisen väyliä ja tuomalla tehtävän päätöksenteon opiskelijoiden ulottuviin. Tekeillä olevat päätökset ja niihin vaikuttaminen on tehtävä konkreettiseksi.

Outoa minusta on se, että minkä takia Helsingin yliopiston ylioppilaskunta on niin byrokraattinen ja tiukan edustuksellinen.  Hyy ikään kuin edustaa edustuksellista ja kurillista valtiodemokratiaa pienoiskoossa. Mutta voitaisiin myös mennä toiseen suuntaan. Hyyn mittakaavassa luulisi olevan helppoa kokeilla erilaisia suoran vaikuttamisen ja lähidemokratian muotoja. Demokratiaa, johon voisi jokainen opiskelija osallistua. Ei pelkästään äänestyslippuja täyttämällä vaan keskustelemalla, toimimalla, tekemällä aloitteita, ideoimalla.  

Viime keväänä Opiskelijatoiminta (ei Hyy) sai opiskelijat mobilisoitua vastustamaan yliopistolakia. Opiskelijatoiminta sai opiskelijat kiinnostumaan ottamaan selvää yliopistolaista ja toimimaan vaikuttaakseen siihen. Yliopistolaki itsessään on abstrakti ja nyt kun se on hyväksytty, on vaikea hahmottaa, miten se todella vaikuttaa opiskelijan arkeen. Kuitenkin Opiskelijatoiminta kykeni tuomaan yliopistolain avoimeen keskusteluun ja luomalla uusia vaikuttamisen tapoja Opiskelijatoiminta pystyi osallistamaan sellaisiakin opiskelijoita, joita olemassa olevat vaikuttamisen keinot eivät saavuttaneet.

Opiskelijatoiminnan vahvuus on ruohonjuuritasolta lähtevä suora toiminta. Suora toiminta on konkreettisempaa kuin edustuksellinen vaikuttaminen ja se on konkreettista yhdessä tekemistä ja vaikuttamista. Mielenosoitukset ja valtaukset ovat olleet suoran toiminnan vaikuttamisen keinoja, joiden organisointiin ja tekemiseen on pystynyt osallistumaan välittömämmin kuin mihinkään edustuksellisen järjestelmän vaikutuskeinoihin. Suoran toiminnan kautta Opiskelijatoiminta on pystynyt politisoimaan tänä syksynä opiskelijoiden ja muiden pienituloisten asuntotilannetta ja luomaan uudenlaista poliittista keskustelua asumisesta.

Ylioppilaskuntaan pitäisi myös luoda suoran vaikuttamisen ja avoimen poliittisen keskustelun tiloja. Ylioppilaskunnan pitäisi pystyä käymään avointa  ja osallistavaa keskustelua opiskelijoiden elämään konkreettisesti vaikuttavista asioista:  esimerkiksi toimeentulosta, asumisesta, opintojen rajauksesta ja tutkintoaikatauluista. Opiskelijoiden täytyisi voida vaikuttaa suoraan itseään koskeviin konkreettisiin kysymyksiin. Esimerkiksi sen sijaan, että valta Unicafeista on kokonaan Hyy yhtymällä ja jonkinlaisilla edustuksellisilla toimikunnilla, pitäisi luoda keinoja kaikille opiskelijoille osallistua päättämään siitä, minkälaista ruokaa Unicafeissa tarjotaan, kuinka kauan ne ovat auki ja millä periaatteilla toimivat. Voisi olla avoimia keskustelutilaisuuksia, aloitteentekomahdollisuuksia, jossa Unicafeen käyttäjät voisivat itse ilmaista, mitä haluavat. Ei mitään asiakastyytyväisyysselvityksiä ja palautelappuja, vaan suoraa vaikuttamista. Ylioppilaskunta ja sen tilat ovat meidän: miksei niitä voisi myös ottaa haltuun?

Myös yliopistolle täytyy luoda suoran vaikuttamisen ja osallistumisen tiloja. Opiskelijat muodostavat yliopistoyhteisöstä enemmistön, silti meidän vaikutusmahdollisuutemme yliopiston kehitykseen ovat kaikkein pienimmät. Tuntuu, että opiskelijoiden kokemukset yliopistosta  jätetään huomiotta tai marginalisoidaan opetuksen ja tutkintojen suunnittelussa ja yliopistoa uudistaessa.  Eikö vihdoin olisi aika muuttaa toimintakulttuuria ja vaatia sanavaltaa? Ei riitä, että saadaan muutama opiskelijaedustaja suurlaitosten hallintoon vaan täytyy löytyä avointa keskustelua ja uusia vaikuttamisen väyliä,  joissa opiskelijat saavat äänensä kuuluviin omilla ehdoillaan. Me olemme osa yliopistoa, me voimme myös vaatia oman osamme sen päätöksenteosta.

Heteronormi ja tuotettu halu

Eve Kosofsky Sedgwickin mukaan koko kulttuuriamme määrittää kaapin epistemologia. En tunne Sedgwickin ajattelua kovin hyvin, mutta aloin hänen innostamanaan miettiä tapoja, joilla kulttuurimme tuottaa heteronormatiivisuutta nimenomaan suhteessa homoseksuaalisuuteen.

Homoseksuaalisuus on kulttuurisessa kuvastossa jatkuvasti läsnä, mutta se näytetään aina toiseutena, jota vasten heteronormi voidaan rakentaa. Homomiehiin ulkoistetaan kaikki, mikä ei sovi perinteiseen käsitykseen maskuliinisuudesta ja miehen kuvasta. Silloin heteromies voi olla “tosimies” ja sanoa “minä en ole homo”.  Maskuliinisuuden luominen tuntuu olevan jatkuvaa heteronormin uusintamista todistamalla, ettei ole homo. Kun pojat haukkuvat toisiaan homoiksi, siihen sisältyy velvollisuus todistaa omaa maskuliinisuuttaan, sitä ettei ole homo.  Ja miten todistaminen voi tapahtua? Esimerkiksi väkivallan ja nyrkkitappelun kautta, toistamalla kuvaa heteromiehestä väkivaltaisena hegemonisena maskuliinisuutena.

Koko kulutusyhteiskunta perustuu heteronormiin. Siihen sisältyy heterouden rakentaminen toistamalla tiettyä mainosten ja kulutuksen määrittämää heterohalua. Kulutusyhteiskunta on luonut tuotetun ja ostettavissa olevan halunkohteen, johon heterohalun täytyy suuntautua. Vain tietynlaisia kulutusyhteiskunnan seksualisoituja fantasioita omaksumalla voi todistaa olevansa normin mukainen, olevansa hetero. Halun täytyy kohdistua tietynlaisiin ruumiisiin, jotta olisi normaali eli normin mukainen. Maskuliinisen kuluttajan halun täytyy kohdistua mainosten pornoistettuihin naisiin, Bond-tyttöihin ja objektiksi tehtyyn naisen ruumiiseen.

Naisen kuluttajana täytyy objektivoida itsensä miehen katseen alla. Naisen identiteetti määrittyy vain heteroseksuaalisen suhteen kautta. Tässä mielessä naiseuttakin rakennetaan yhtälailla heteronormin kautta, homoseksuaalisuuden vastakohdaksi. Yksi esimerkki tästä on tyttöjen lehdet. Ehkä pari viikkoa sitten selailin kaupassa Demiä huvikseni. Siellä oli itsetunto-opas, jossa kehotettiin parantamaan itsetuntoaan miettimällä itsevarmuutta antavia tilanteita. Mieti vaikka sitä, että  se kiva poika tsekkaili sua bussissa. Nainen voi tuntea itsevarmuutta vain miehen seksualisoivan katseen alla. Vain silloin hän voi olla heteronormin mukainen, varma siitä, ettei ole lesbo.

Tyttöjen lehdet korostavat heteronormia. Ne korostavat tyttöporukoiden ja tyttöjen ystävyyssuhteiden tärkeyttä heteronormin vahvistajina. Sedgwick oli kiinnostunut miesten välisestä homososiaalisuudesta ratkaisevana kulttuurisena rakenteena, jossa miesten väliset jännitteet toimivat yhteiskunnallisesti hyväksyttyinä ja johon liittyy voimakas homoseksuaalisuuden kielto.  Näkisin, että tyttöjen välisellä ystävyydellä on sama asema kulutusyhteiskunnan kannalta. Tytöt menevät yhdessä shoppailemaan. Tytöt ovat nimenomaan kuluttajia, jotka ostavat sopiakseen heteronormin mukaisen halun kohteeksi. He toteuttavat kulutusyhteiskunnan luomia fantasioita.  Heidän välilleen odotetaan intimiteetti, keskinäinen luottamus, jotta he voivat vahvistaa toinen toisensa heteroseksuaalisuutta keskustelemalla ihastuksensa heteroseksuaalisista kohteista, vertaamalla ripsivärejä ja vaatteita kilpaillakseen heteroseksuaalisen miehen katseesta. Heidän on kilpailtava heteroseksuaalisesti haluavan miehen huomiosta, koska muuten heidän suhteensa, keskinäinen intimiteettinsä, kyseenalaistuu, muuttuu toiseudeksi, outoudeksi. Heidän on laittauduttava miehen katsetta varten, kilpailtava miehen katseen edessä, he eivät saa katsoa toisiaan.

Heteronormatiivisuus tuntuu liittyvän nimenomaan kulutusyhteiskuntaan: siihen mitä meille markkinoidaan ja mitä meidän odotetaan haluavan eli ostavan. Kulutusyhteiskunnassa heterouskin määrittyy kapeasti sen mukaan, mitä me kulutamme. Mitä tapahtuisi, jos me emme enää haluaisikaan asioita, joita meidän odotetaan haluavan? Mitä tapahtuisi, jos emme enää määrittelisi identiteettiämme halun kohteemme mukaan kulutusyhteiskunnassa? Jos emme enää laskisi identiteettiämme meille markkinoitujen tuotteiden ja tuotetuiden halujen varaan? Ylläpitämällä heteronormia, pidämme yllä myös nykyistä kulutusyhteiskuntaa ja sen tuotteistettuja haluja.

Asunnottomien yön tapahtumista

Asunnottomien yö järjestettiin eilen (17.10.) 11. kerran.  Näinä vuosina asunnottomien määrä ei ole juurikaan laskenut vaan voi olla, että tilanne talouskriisin myötä huononee edelleen, kun pienituloisilla ei ole enää varaa kasvaneisiin vuokriin ja työttömyys kasvaa.  Asuntotilannekin on entistä huonompi; vuokra-asunnoista on pulaa ja vuokrat ovat nousseet kasvaneen kysynnän myötä.   Tänä syksynä asumiskysymysten pohjalta onkin noussut uudenlaista liikehdintää. Se näkyi Asunnottomien yönä, kun Asuntotoiminta-verkosto järjesti mielenosoituksen ja julkisen talonvaltauksen (lue lisää:  http://asuntotoiminta.blogsome.com ).

Asunnottomuus on usein nähty yksittäisten syrjäytyneiden ongelmana ja keskustelu asunnottomuudesta on kiinnittynyt erityisesti pitkäaikaisasunnottomuuteen ja sosiaalityöhön. Asuntotoiminta ja Opiskelijatoiminta ovat kääntäneet tätä keskustelua. Pitkäaikaisasunnottomuuden lisäksi on tuotu esiin muita asunnottomuuden muotoja: pienituloisten, opiskelijoiden ja nuorten pätkäasunnottomuutta. Tällöin asunnottomuuden takaa paljastuu asumisen epävarmuus.

Korkeat vuokrat ja edullisten vuokra-asuntojen puute johtavat laajan ihmisryhmän asumisen epävarmuuteen. Samalla on nostettu esiin, että tämä asumisen epävarmuus johtuu poliittisista päätöksistä. Tuettua vuokra-asumista on vähennetty. Kiinteistökeinotteluun ei ole puututtu ja kaavoituksessa toimistotila on asetettu asumisen edelle. Asuminen on luokkakysymys, koska samalla kun pienituloiset kärsivät huonosta asuntotilanteesta, kiinteistökeinottelijat hyötyvät kiinteistöjen arvon noususta ja siten asumisen kalleudesta.

Asiat voisivat olla toisin meilläkin jo lainsäädännön tasolla. Tästä löytyy esimerkkejä muista maista.  Fifissä (http://fifi.voima.fi/artikkeli/Laillisesti-valtaamassa/3259) oli kiinnostava artikkeli Espanjasta, jossa lainsäädäntöön on kirjattu oikeus asumiseen ja valtion velvollisuus torjua kiinteistökeinottelua.

Asunnottomien yön tapahtumat osoittivat, että uudesta poliittisesta liikehdinnästä löytyy valmiutta suoraan toimintaan asumistilanteen parantamiseksi. Asunnottomien yönä valtaus tehtiin julkisesti, virkavallan ja median edessä, ja siihen pystyivät osallistumaan kaikki halukkaat. Valtaaminen ei enää näyttäytynyt pienien marginaaliryhmien toimintana. Sen sijaan huomattiin, että valtaaminen saattoi muodostua laajankin joukon avoimeksi ja yhteisölliseksi poliittiseksi toiminnaksi.  Asunnottomien yön valtaus haastoi vallitsevan politiikan, jonka takia  tyhjä tila ja asunnottomuus kasvavat samaan aikaan ja jossa tyhjän tilan lisääntymisestä huolimatta edullisista vuokra-asunnoista on puutetta. Asuntotoiminnan tekemä valtaus otti kaupunkitilaa haltuun ja samalla toi esiin sen jakautumisen epäoikeudenmukaisuutta.

Vasta valtaukset ovat tehneet näkyväksi ja konkreettiseksi kiinteistökeinottelun ja tyhjän tilan olemassaolon.  Sen takia näkisin, että valtauksilla on ollut keskeinen rooli tämän syksyn asuntopoliittisessa keskustelussa.  Valtaukset ovat politisoineet huonon asuntotilanteen ja asumisen kalleuden. Samalla ne ovat luoneet aitoa poliittista painetta asuntotilanteen parantamiseksi. Huono asuntotilanne ja kohtuuttoman korkeat vuokrat eivät ole välttämättömyyksiä vaan niitä vastaan voi toimia.

Syrjäytymisen kuvastoista

Perinteinen syrjäytynyt subjekti on joko nuori mies, joka syrjäytyy koulutuksesta tai koulutuksessa, tai keski-ikäinen mies, joka syrjäytyy palkkatyöstä tai/ja heteroseksuaalisesta parisuhteesta. Kun puolueet haluavat nostaa syrjäytyneiden ääntä esiin, puhutaan yleensä näistä perinteisen syrjäytymiskuvaston mallikuvista. Näiden ihmisten ääniä puolueet lähtevät etsimään lähiöistä, näiden ihmisten ääniin Perussuomalaiset pyrkii vetoamaan. Tietenkin miesten syrjäytyminen on vakava ongelma, enkä väitä että ongelmaa liioiteltaisiin. Keskustelua syrjäytymisestä hallitsee kuitenkin ajatus yhteiskunnallisesta toimijasta, tuottavasta ja menestyvästä työssä käyvästä subjektista, joka asetetaan syrjäytyneen subjektin vastakohdaksi. Sellaiset subjektit, jotka eivät alun alkaenkaan ole voineet sopia menestyvän ja tuottavan subjektin kuvaan, eivät myöskään voi syrjäytyä.

Se näkyy minusta kiinnostavasti keskustelussa maahanmuuttajien syrjäytymisestä. Keskustelussa maahanmuuttajien syrjäytymisestä nousee esiin jatkuvasti idea kotouttamisesta ja työllistämisestä. Syrjäytynyt maahanmuuttaja on aina potentiaalinen tuottava työntekijä, joka paikkaisi työvoimapulaa, tekisi sellaiset työt, joita muut eivät halua tehdä. Syrjäytyneen maahanmuuttajan vastakohta on sopeutunut työläinen. Maahanmuuttajille on jo valmiiksi asetettu paikka yhteiskunnassa ja vain siinä suhteessa he voivat olla syrjäytyneitä.

Syrjäytynyt subjekti on aina potentiaalisesti työkykyinen. Syrjäytyä voi vain, jos on jo jossakin tuottavassa ja yhteiskunnallisesti hyväksytyssä asemassa. Syrjäytymiskeskustelusta puuttuvat subjektit, jotka jo lähtökohtaisesti ovat tuottavan yhteiskunnan marginaaliin asettamia. Syrjäytymiskeskustelu ei koskaan lähde yksilön itsensä tarpeista tai yksilön omasta kokemuksesta. Tässä keskustelussa syrjäytynyt näyttäytyy passiivisena ja hänet täytyy kuntouttaa yhteiskuntaan, tehdä työkykyiseksi ja työllistää. Hänet aktivoidaan vaan suhteessa järjestelmän tarpeisiin. Hänelle annetaan ääni vain, jotta hän tulisi takaisin osaksi järjestelmää, vahvistaisi järjestelmän legitimiteettiä.

Syrjäytymiskeskustelun kautta ei voi saada ikinä kaikkien järjestelmästä unohtuneiden ääniä kuuluviin. Sen sijaan, että puhuttaisiin syrjäytymisen kustannuksista, pitäisi puhua ihmisten omista tarpeista, antaa tilaa vaimennettujen äänille heidän omilla ehdoillaan. Eikä ihmisen arvoa pitäisi sitoa työhön. Sen sijaan että puhutaan työttömien työllistämisen välttämättömyydestä,  pitäisi etsiä yhteiskuntaa, jossa työ ei ole yhteiskunnallisen statuksen määrittäjä. Sen sijaan, että mietittäisiin erilaisia keinoja luoda tukia, jotka kannustaisivat ihmisiä töihin, meidän täytyy vaatia vastikkeetonta elämiseen riittävää perustuloa, jonka jokainen saisi riippumatta siitä, tekeekö töitä vai ei. Jokaisen asuminen ja toimeentulo täytyy turvata riippumatta siitä, onko hän yhteiskunnan näkökulmasta “tuottava yksilö”. Miksi meidän pitäisi alistua kapitalistiseen järjestelmään, jossa palkkatyö mittaa arvomme ja määrittää identiteettimme? Jotta vasemmisto aidosti voisi uudistua, sen täytyisi päästää irti työväen eduista. Vasemmiston täytyisi taistella kaikkien niiden puolesta, joiden elämä alistetaan tuottavuuden logiikalle ja toimeentulo on epävarmaa.

Ylipäätään meidän täytyy luoda keskustelua, jossa kaikki sukupuolet, seksuaalisuudet,  kulttuuriset ja etniset identiteetit, luokkaidentiteetit, lapset, vammaiset ja vanhukset, kaikki marginaaliin painetut subjektit saisivat äänensä kuuluviin ilman, että heitä peilattaisiin johonkin kapitalistisen yhteiskunnan mallisubjektiin. Täytyy luoda keskustelua, jossa keskiössä olisivat meidän omat tarpeemme eikä järjestelmän tarve luoda valmiiksi annettuihin muotteihin ja rakenteisiin sopeutuvia “kunnon kansalaisia”.

Feminismin uhripositioista

Kun lähtee feministisestä näkökulmasta kritisoimaan epätasa-arvon rakenteita ja puhumaan syrjintäkokemuksistaan, asettuu helposti uhripositioon. Joutuu ottamaan sen naisen roolin, jota seksistinen yhteiskunta tarjoaa, puhumaan juuri siitä naisen asemasta käsin, jota yrittää kritisoida.  Silloin tahtomattaan uusintaa sukupuolirooleja ja sosiaalista sukupuolijakoa, jossa ihmiset jakautuvat ainoastaan miehiin ja naisiin ja jossa mies on hegemoninen ja nainen syrjinnän uhri, ulossuljettu ja marginaaliin painettu. Tällöin on jo avatessaan suunsa asettanut itsensä marginaaliseen uhriasemaan, josta käsin puhe on aina vain vastaus siihen, mitä “mies” on jo sanonut, se on aina vastarintaa olemassa olevia diskursseja vastaan. 

Tämä ongelma on läsnä myös tämän blogin teksteissä. Olen kritisoinut niitä tilanteita ja rakenteita, jotka pelkistävät naiset vain sukupuoleensa, syrjivät heitä sukupuolensa takia  ja sallivat heidän puhua vain naisen roolista käsin, mutta samalla myös olen itse ottanut voimakkaasti naisena puhumisen position. Olen puhunut omista kokemuksistani nimenomaan naisen kokemuksina. Olen puhunut syrjivistä rakenteista naisena. Olenko samalla rajannut puheeni siihen samaan ahtaaseen naisen kehikkoon, josta  puhumalla yritin itseni vapauttaa? Olenko samalla marginalisoinut itseni uhripositioon?

Feminismissä ja naistutkimuksessa on ollut keskeistä paikantumisen idea. Kaikki puhe tapahtuu aina vain tietyssä historiallisessa, sukupuolisessa ja ruumiillisessa kontekstissa. Ei siis ole mahdollista puhua muusta kuin omasta tilanteestaan käsin.

Tietenkin sukupuolijako on häilyvä ja sukupuolikokemukset eivät ole siististi jaettavissa kahteen luokkaan. Sukupuolikokemusten moninaisuudesta ja yksilöllisyydestä huolimatta yhteiskunnassa yksilö joutuu jatkuvasti pakotetuksi tiettyihin kategorioihin ja identiteetteihin. Sukupuoliroolit ovat yhteiskunnallista todellisuutta, joiden kautta yksilön identiteettiä pakotetaan rajoittaviin muotteihin. Yhteiskunnassa jatkuvasti joudumme asettumaan tiettyihin sukupuolirooliin, joista käsin yhteiskunta hallitsee ruumiitamme ja asettaa meidät eriarvoisiin asemiin.  Ja kun minä puhun vaikka tässä blogissa, olen tämän yhteiskunnan tuote. Kun puhun, minussa puhuvat myös kaikki sosiaaliset roolini. Näin ehdottomasti puhunkin naisen uhripositiosta käsin.

Feminismin ongelmana onkin se, että feministikin joutuu aina puhumaan mieskeskeisen seksistisen yhteiskunnasta käsin, altistumaan kritisoimansa yhteiskunnan rakenteille, diskursseille ja käsitteille puhuessaan. En kuitenkaan epäile, etteikö feminismi voisi muuttaa puheasetelmia juuri seksistisen yhteiskunnan sisältä käsin.

Naisena puhuminen voikin olla strateginen ja poliittinen valinta ilman että sen täytyisi tarkoittaa sitoutumista naisen kategoriaan, olemukseen tai naisellisuuden rooliin. Naisen puheasemaa voi käyttää feministisiin päämääriin muuttamalla koko puhetilanteen rakentumista ja tekemällä sen kyseenalaiseksi. Naisen position ottaminen on eräänlainen harhautus, jolla voi tuoda yhteiskunnasta esiin seksistisiä rakenteita ja sukupuolisia valtasuhteita, ja samalla murtaa näitä asetelmia kyseenalaistamalla sukupuolijaon normatiivisen luonnollisuuden.

Naisverkostoitumisen ei pitäisi jäädä siihen, että voimautetaan naiset toimimaan yhdessä naisen roolista käsin ja olemaan solidaarisia toisilleen jäämällä tähän rooliin, johon yhteinen identiteetti ja jaettu kokemus perustuvat. Feministiseen toimintaan kuuluu myös näiden roolien ahtaiden kehikkojen ja niiden takana olevien valtasuhteiden  murtaminen. Feministinen toiminta on sitä, ettei jää valmiiksi annettuun diskurssiin ja naisen uhripositioon, vaan toimii asetelman muuttamiseksi. Vaikka puhuisimmekin nyt naisen uhripositiosta käsin, voimme omaehtoisesti asettaa uusia kysymyksiä, uusia keskusteluja, rakentaa toisenlaisia positioita puhua. Meidän ei tarvitse jäädä uhripositioon vaan se voi olla strateginen lähtökohta, josta uudenlaisen keskustelun voi avata.